Artikkeli on julkaistu alun perin Mad in America-sivustolla. Se on käännetty käännösohjelmalla ja tämän jälkeen tarkistettu. Alkuperäinen kirjoitus löytyy täältä. Huom: artikkeliin sisällytetyt hyperlinkit ovat kääntäjän lisäämiä, eivät alkuperäisestä tekstistä.
Kirjoittanut: Jennifer Giordano – 18.3.2025
Olen Yhdysvalloissa asuva psykiatri, valmistuin vuonna 2010. Minusta oli aina tuntunut, että jokin ammatissani ei ole ”kohdallaan”. En kuitenkaan osannut kyseenalaistaa informaatiota, jota minulle oli psykiatrin koulutuksessani opetettu.
Toimin psykiatrina niin kuin minun odotettiin toimivan, niin kuin minulle oli opetettu.
Vuonna 2020 eräs kollega suositteli minulle useita kirjoja. Niissä kaikissa psykiatriaa tarkasteltiin kriittisesti. Kirjat olivat kirjoittajilta kuten Peter Breggin, Kelly Brogan ja Robert Whitaker.
Yksi näistä kirjoista oli Anatomy of an Epidemic.
Tämä kirja muutti elämäni.
Miksi? Koska ennen tätä minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että kaikki psykiatriset lääkkeet voivat olla vaikeita vähentää tai lopettaa. Ei alkuperäisen tilan uusimisen vuoksi vaan johtuen vieroitusoireista, jotka voivat olla hyvin alkuperäisen ongelman kaltaisia.
Kun luin psykiatrian häpeällisestä historiasta yli vuosisadan ajalta, kävi hyvin selväksi, että jo aiemmin kokemani epäilykset olivat totta:
Psykiatriaa, vaikka se onkin puettu hyvin vakuuttavaan ammattimaisen näköiseen viittaan, harjoitetaan enemmänkin velhouden kuin tieteen tapaan.
Tämä selkeä kuvaus psykiatrian historiasta mahdollisti sen, että saatoin nähdä laajemman kuvan ja kuinka se oli kehittynyt ajan kuluessa, mikä antoi minulle luvan kyseenalaistaa… syvästi.
”Oliko se, mitä minulle oli opetettu psykiatrisessa koulutuksessani, ollut todellista tiedettä?”
Tämä kyseenalaistaminen johti minut käymään läpi lukemattomia tunteja kaikkia lähteitä, jotka löysin. Vietin aikaa verkossa toimivissa vertaistukiyhteisöistä, Facebook-ryhmistä, kirjojen ja YouTube-videoiden ja podcastien parissa pyrkiessäni etsimään, mikä oli totta.
Mitä enemmän opin, sitä selvemmäksi tuli, että ihmisten kamppailut psyykenlääkityksensä vähentämisen, lopettamisen tai muuttamisen kanssa olivat hyvin todellisia. Ei ole todennäköistä, että sadat tuhannet ihmiset, jotka kärsiessään hakeutuvat internetiin löytääkseen aitoa apua, valehtelisivat. Ja eikö tämä ole tieteellisesti järkeenkäyvää? Ymmärrämme tämän psykoaktiivisten aineiden muiden luokkien kohdalla, joten miksi SSRI-lääkkeet, nk. mielialantasaajat ja psykoosilääkkeet/neuroleptit olisivat millään lailla erilaisia?
Kun aloin auttaa ihmisiä vähentämään turvallisesti psyykenlääkkeitä, minulla oli käytössäni Ashtonin käsikirja (the Ashton Manual) ja Surviving Antidepressants-vertaissivusto. Minulla oli perusohje, jonka mukaan psykiatrista lääkitystä vähennetään 10% sen hetkisestä annoksesta joka kuukausi.
Tästä minä aloitin.
Tunnen huonoa omaatuntoa ensimmäisten potilaideni puolesta, sillä olin aivan yhtä hämmentynyt kuin hekin. En tiennyt, mitä olin tekemässä, mutta tunsin, että se mitä tein, oli parempi kuin mahdollisesti vaaralliset neuvot vähentää lääkitystä 50% kerrallaan tai lopettaa lääkitys seinään.
Olen oppinut vuosien varrella työskennellessäni yli kolmensadan ihmisen kanssa heidän vieroittautumismatkallaan, että tuo matka on paljon monitahoisempi kuin vähentäminen aina 10% kuukaudessa.
Itse asiassa en usko, että yksikään, kenen kanssa olen työskennellyt, olisi vieroittautunut lääkkeistään käyttämällä koko ajan kyseistä prosenttiosuutta.
Tajusin pian, mitä vieroittautumisessa tukeminen on. Se on astumista kunkin yksilön monitahoiseen maailmaan, joka koostuu heidän biologiastaan, historiastaan, psyykestään, olosuhteistaan ja hankalien olojen sietokyvystään.
Naiivisti ajattelin, että tämä olisi suhteellisen yksinkertaista työtä. Että laatisimme vieroittautumissuunnitelman, tapaisimme säännöllisesti ja seuraisimme sitä. Opin, että työni on kaikkea muuta kuin tuollaista.
Olen havainnut, että psykiatristen lääkkeiden lopettaminen voi olla todella haastavaa, jopa silloin, kun lääke ei selvästikään ole enää tarpeen tai silloin, kun se ei aiheuta haittavaikutuksia. Monet ihmiset kuvaavat kokemustaan psykiatrisista lääkkeistä vieroittautumisesta ”elämäni kauheimmaksi kokemukseksi” ja käyttävät sanoja kuten ”hirvittävä” ja ”kiduttava”. Olen kuullut näitä ilmaisuja useammin kuin kykenen laskemaan.
Vieroittautuminen on yleensä yksi ihmisen elämän rankimmista ajanjaksoista.
Olen oppinut, että lääkityksen vähentämiseen kuuluu myös:
- näkemyksiään medikaalisesta järjestelmästä
- ja tunnettaan siitä, että auktoriteettiasemassa olevat ovat pettäneet hänet, käsittelevän yksilön muutos
- ja perustavanlaatuinen muutos sen suhteen, että henkilö alkaa kunnioittaa omaa autonomiaansa sen sijaan, että hän luovuttaisi täyden kontrollin jollekin toiselle.
Vieroittautumiseen ei ole olemassa tiettyä, kaikille sopivaa lähestymistapaa.
Vieroittautumisprosessissa on kyse ihmisten aivojen kemioista ja heidän fysiologiaansa liittyvistä seikoista, joita emme ymmärrä ja joita emme myöskään pysty kvantitatiivisesti testaamaan. Ja meidän on käytettävä heidän henkilökohtaisia, subjektiivisia kokemuksiaan ensisijaisena oppaanamme.
Mikään tässä ei ole yksinkertaista.
Prosessi on hienovarainen, jokaisella yksilöllä täysin ainutlaatuinen ja usein vaivalloinen.
Miten muutin lähestymistapaani?
Aivan ensimmäinen asia, jonka tein, oli, että aloin uskoa asiakkaitani. Tämä saattaa kuulostaa absurdilta tai siltä, että olin aiemmin ollut sydämetön lääkäri, mutta tajusin, että minua oli huolellisesti opetettu olemaan uskomatta ihmisiä, joiden hyvinvoinnista yritin huolehtia.
Tämä on yksi salakavalimmista asioista lääkärin ammatissa. Meille opetetaan hienovaraisesti (tai ei niin hienovaraisesti), että me (lääkärit) tiedämme parhaiten, oli miten oli.
Psykiatrina minua ei oltu opetettu istumaan ja kuuntelemaan tuomitsematta yksilön kokemuksia hänen käyttämästään mieleen vaikuttavasta lääkityksestä. Minua ei oltu opetettu kyseenalaistamaan tai ihmettelemään. Minua oli opetettu vastaamaan lääkityksestä. Minulle oli opetettu, että minä yksin tiedän parhaiten, mikä on oikein tälle ihmiselle.
Entä mitä tapahtui, jos määrätty lääkitys/hoito ei toiminut?
Minut oli opetettu palaamaan takaisin sen hyvin rajallisten työkalupakin luo, joka minulle oli annettu, ja yrittämään uudelleen. Minua ei oltu opetettu kyseenalaistamaan lääkitystä itsessään. Tai tutkimaan sen mahdollisia heikkouksia. Tai edes pohtimaan sitä, että emme ehkä tiedä läheskään niin paljon näistä mieleen vaikuttavista kemikaaleista kuin annamme ymmärtää tietävämme.
Ensimmäiseksi, minun oli alettava uskoa, mitä ihmiset kertoivat minulle. Että heidän psykiatrinen lääkityksensä aiheutti heille suuria ongelmia, erityisesti, kun he yrittivät lopettaa sen.
Tämä ei ollut helppoa.
Jopa sellaiselle, jolla on syvästi kyseenalaistava mieli kuten minulla. Oli hetkiä, jolloin minun oli vaikea hyväksyä täysin sen paikkaansa pitävyyttä, mitä ihmiset kuvasivat minulle.
- Että he olivat yrittäneet useita kertoja lopettaa SSRI-lääkityksensä ja epäonnistuneet joka kerralla vieroitusoireiden vuoksi.
- Että bentsodiatsepiinin pienikin väheneminen aiheutti sen, että he eivät pystyneet toimimaan elämässään.
- Että lääkitys itsessään aiheutti juuri ne oireet, joita sen oli tarkoitus hoitaa.
Ajan kuluessa, mitä enemmän kuulin, sitä selkeämmin ymmärsin, että psykiatriset lääkkeet eivät ole sellaisia, millaisina niitä on kuvattu. Kun aloin kuunnella, toistuvat kuviot tulivat ilmeisiksi.
Näin omakohtaisesti, että mikä tahansa psykiatrinen lääkitys, jota käytetään päivittäin (ei vain bentsodiatsepiinit), voi aiheuttaa fysiologista riippuvuutta. Ja että tämä riippuvuus voi aiheuttaa vaarallisia vieroitusoireita, kun ihminen yrittää vähentää lääkettä tai lopettaa lääkityksen äkillisesti.
Mikä toimii?
Kun kyse on vieroittautumisesta, olen havainnut, että hyperbolinen lähestymistapa, jossa eteneminen on asiakkaan hallinnassa ja joka on joustava, toimii.
Mitä tarkoitan ”joustavalla”? Tarkoitan joustavalla sitä, että et voi vain ojentaa jollekin paperia, jossa on kaikki vähennykset valmiiksi laskettuna, ja olettaa suunnitelman toimivan hänen kohdallaan koko vieroittautumisen ajan, mikä voi tarkoittaa jopa useampaa vuotta. Elämässä tapahtuu muutoksia. Vieroittautumisprosessin on heijastettava tätä todellisuutta, ja sen on vastattava dynaamisesti yksilön senhetkisiin tarpeisiin. Tämä tarkoittaa sitä, että vähennyksen prosenttimäärää on tarvittaessa mukautettava ihmisen senhetkisen tilan perusteella. En ole koskaan nähnyt kenenkään säilyttävän täsmällisesti samaa prosenttimäärää vähennyksissään koko vieroittautumisensa ajan.
Esimerkiksi jos joku joutuu vaihtamaan työpaikkaa, tämä on stressaava tilanne. Tällöin ihmiset usein pysyttelevät pidempään samassa annoksessa ennen seuraavaa vähennystä tai pienentävät seuraavan vähennyksen prosenttimäärää, jotta he voivat huomioida sen, että heidän kehonsa on herkistynyt lisääntyneen henkisen stressin vuoksi. Kun stressi on mennyt ohi, voidaan tyypillisesti palata aiempaan vähennystahtiin.
Olen myös nähnyt ihmisten voivan paremmin vieroittautumisprosessin loppupuolella, kun lääkekuormitus on pieni, ja näin ollen he voivat turvallisesti lisätä vähennystahtia. Tämä on jokaisen kohdalla yksilöllistä. En voi korostaa tätä tarpeeksi.
Vieroittautumiseen ei ole olemassa yhtä tiettyä kaikille sopivaa mallia.
Yleisin ja suhteellisen vähän epämukavuutta aiheuttava tapa, jonka olen havainnut, on vähentää lääkitystä 2,5-10% aina kulloisestakin annoksesta 4-6 viikon välein.
On kuitenkin paljon ihmisiä, jotka toimivat tämän haarukan ulkopuolella.
- Jotkut ihmiset aloittavat suuremmalla kertavähennysprosentilla ja pienentävät sitä, kun heidän vieroittautumisensa etenee, kun he tarkkailevat reaktiotaan vähennyksiin.
- Joidenkin, joille lääke aiheuttaa haittavaikutuksia, on nopeutettava vieroittautumisprosessia, jotta altistuminen lääkkeelle vähenee nopeasti.
Lääkityksen vähennystahti, joka on ok yhdelle henkilölle, saattaa olla kestämätön toiselle samaa lääkettä vähentävälle.
Vakauden näkökulma
Olen oppinut kantapään kautta, että olennaisinta ei ole se, kuinka nopeasti henkilö voi vieroittautua lääkkeestä kokonaan, vaan se, että henkinen ja emotionaalinen vakaus pysyy yllä.
Monet ihmiset, jotka löytävät minut, ovat täysin kyllästyneet lääkitykseensä. He eivät halua viettää enää hetkeäkään sen vaikutuksen alaisena. Siinä mielentilassa he haluavat päästä eroon lääkityksestä niin nopeasti kuin mahdollista. Vieroittautumisprosessit toimivat hyvin, kun keskitymme siihen, että henkilö säilyttää henkisen vakauden. Minä tulin houkutelluksi aikoinaan usein ajattelemaan, että tärkeintä olisi vähentää lääkitystä mahdollisimman nopeasti. Mutta sitten näin, kuinka ihmiset kärsivät, kun vauhti oli hätäinen.
Ihmisten into päästä eroon lääkityksestä voi helposti toimia heitä vastaan. Ei ole aina helppoa tietää, kuinka auttaa ihmisiä ymmärtämään, että lääkityksen vähentäminen on maraton eikä pikajuoksu – että kilpikonna, ei jänis, voittaa tämän kisan. Mutta lopulta, kun henkilö ymmärtää hitaan vähentämisen voiman, löytää suhteellisen henkisen vakauden ja kykenee pitämään yllä hänelle sopivaa vieroittautumistahtia, prosessi voi olla suhteellisen sujuva.
On käynyt selväksi, että vieroittautuminen voi olla tehokkainta silloin, kun henkilö tuntee olonsa ”suhteellisen vakaaksi” koko ajan. Tämä ei tarkoita, että olo olisi täydellinen. Tulee ylä- ja alamäkiä, mutta kun horjutamme yksilön psyyken herkkää tasapainoa, kärsimys vaatii veronsa. Tästä aiheutuu usein jaksoja, jolloin vieroittautuminen pysäytetään/laitetaan tauolle tai sitä hidastetaan.
On hyvä löytää sellainen vähennysprosentti, joka tuntuu siedettävältä, vaikka se olisikin pienempi kuin vieroittautuja oli odottanut, ja jatkaa tuolla vähennysprosentilla vieroittautumista. Tällä tavoin:
- Yksilön luottamus vieroittautumisprosessiin kasvaa,
- Vieroittautujan elämänlaatu on kohtuullinen,
- Ja hänen toimintakykynsä säilyy (töissä käyminen, laskujen maksaminen, perheestä huolehtiminen).
Eri lääkkeille alistuminen
Kaikilla lääkkeillä on erilainen haittavaikutus- ja vähennysprofiili. Minulta on vienyt vuosia oppia jokaisen lääkkeen haasteet. Opettelen edelleen joka päivä.
Esimerkiksi Prozacista (fluoksetiinista, suom. huom.) vieroittautuminen ei ole sama asia kuin Lexaprosta (escitalopramista, suom. huom.) vieroittautuminen. Prozacin kohdalla henkilön voi olla mahdollista tehdä vähennyksiä isommilla prosenttiosuuksilla kulloisestakin annoksesta kuin Lexapron kohdalla. Prozacilla on hyvin pitkä puoliintumisaika, minkä voimme olettaa olevan syy siihen, että sen kohdalla on helpompaa. Lexapro, jonka puoliintumisaika on lyhyempi, on hyvin ”herkkä” lääkitys vähentää. Se voi aiheuttaa nopeasti erittäin epämiellyttäviä vieroitusoireita jo pienillä annosmuutoksilla.
Kaikilla ihmisillä on myös ollut oma ainutlaatuinen matkansa, joka on tuonut heidät pisteeseen, jossa he ovat löytänyt minut. Tyypillisesti he ovat jo yrittäneet vieroittautua ilman menestystä ja kokevat monenlaista kärsimystä ja epävakautta. Monet ovat altistuneet useille lääkkeille johtuen muiden palveluntarjoajien epäonnistuneista yrityksistä löytää vaihtoehtoinen ratkaisu heidän kärsimykseensä.
Jokainen altistuminen nopealle annoksen vähentämiselle, aiemman lääkityksen/lääkeannoksen uudelleen aloittamiselle tai uuden lääkkeen kokeilulle aiheuttaa ”kindling”-ilmiön aivoille. Kindlingillä tarkoitetaan mitä tahansa tapahtumaa, joka on aivoihin kohdistuva ”hyökkäys”, jonka seurauksena aivot saattavat joutua ponnistelemaan saavuttaakseen uudelleen vakauden.
Oman haasteensa muodostaa sen odottaminen, että aivot ovat vakautuneet riittävästi, jotta vähennyksen voi tehdä. Ja ”vakautuminen” on suhteellinen käsite. Se on jokaisen epävakauttavan tapahtuman kokeneen kohdalla yksilöllistä.
Tarvitaan hienovaraisuutta, vivahteiden tajua ja kärsivällisyyttä, jotta voidaan arvioida, milloin on aika alkaa tehdä vähennyksiä. Sama pätee myös sen selvittämiseen, millä prosenttimäärällä vähennykset kannattaa aloittaa.
Lopuksi, jokainen on ainutlaatuinen
Jokaisella ihmisellä on oma yksilöllinen matkansa. Jokaisen ihmisen biologia on yksilöllinen. Se, mille heidän aivonsa ovat altistuneet vuosien varrella, on yksilöllistä. Jokaisella on oma yksilöllinen sietokykynsä henkiselle ja emotionaaliselle hankalalle ololle.
Kaikki nämä asiat on huomioitava ja yritettävä saada niistä koherentti käsitys, jotta olisi mahdollista auttaa ihmistä pysymään henkisesti ja emotionaalisesti suhteellisen vakaana, kun hänen aivojensa kemiat altistuvat muutoksille. Tätä ei ole helppoa toteuttaa.
En ole koskaan kuunnellut asiakkaitani enempää kuin nyt. En ole koskaan oppinut asiakkailtani enempää kuin nyt. Opin, kasvan ja kyseenalaistan jatkuvasti joka ikinen päivä pyrkiessäni arvioimaan, minkälaisia askelia lääkkeistä vieroittautuvan voisi kannattaa ottaa seuraavaksi.
Koen, että olen ”aluksessa” asiakkaan kanssa. Navigoimme myrskyisillä merillä yhdessä. Kyseessä on kumppanuus, ei diktatuuri, joka rakentuu keskinäisen luottamuksen ja kunnioituksen vankalle perustalle.
Asiakkaani eivät ehkä tiedä sitä, mutta heidän yksilölliset kokemuksensa ovat auttaneet monia muita, kun minä opin heiltä ja sovellan oppimaani.
Olen oppinut, että tämä prosessi edellyttää jatkuvaa ennakkoluulottomuutta, dynaamisuutta ja vastaamista yksilöllisen ihmisen alati muuttuviin tarpeisiin.
***
Kääntäjän lisäys: Robert Whitakerin vuonna 2010 IRE:n vuoden parhaan tutkivan journalismin kirjapalkinnon saanutta kirjaa Anatomy of an Epidemic, jonka Jennifer Giordano yllä olevassa tekstissä kirjoitti muuttaneen hänen elämänsä, ei valitettavasti ainakaan toistaiseksi ole julkaistu suomeksi. Whitakerin varhaisempi ja myöhemmin päivitetty teos, klassikoksi muodostunut Mad in America, on sitä vastoin julkaistu suomeksi Hulluna Amerikassa nimellä syksyllä -24. Kirja kannattaa lukea. Se on lainattavissa monista kirjastoista sekä ostettavissa esim. suoraan Apeiron-kustantamon sivujen kautta. Kirjasta voi lukea suomeksi enemmän esim. täältä: ”Tuore suomennos palkitun tiedetoimittajan, Robert Whitakerin, klassikoksi muodostuneesta Hulluna Amerikassa-kirjasta on nyt saatavilla”
Mad in America isännöi monenlaisten kirjoittajien blogeja. Näiden postausten tarkoituksena on toimia julkisena foorumina psykiatriaa ja sen hoitomuotoja koskevalle keskustelulle – laajasti ottaen. Ilmaistut mielipiteet ovat kirjoittajien omia.
Jennifer Giordano – https://www.trueyoupsych.com/
Tohtori Giordiano on psykiatri ja hän on perustanut True You Psychiatry and Wellness-keskuksen, joka on erikoistunut turvalliseen psykiatrisista lääkkeista vieroittautumiseen. Hän erikoistui psykiatriksi Henry Ford Hospital-sairaalassa ja valmistui vuonna 2010, hän on valmistunut osteopaattisen lääketieteen tohtoriksi Michigan Sate Universitysta vuonna 2003 ja hänellä on Industrial & Operations Engineering-tutkinto University of Michiganista vuodelta 1997.
