Tässä kirjoituksessani yritän hieman vetää yhteen osan niistä asioista, jotka psykiatriassa ovat tällä hetkellä vialla. Ne ovat osaltaan vaikuttamassa psykiatrisen hoidon tehottomuuteen, työntekijäpulaan ja jäätävään potilaspaineeseen. Psykiatriassa olisi korkea aika kysyä, miksi niin koetut mielenterveyden ongelmat kuin mielenterveysperusteiset eläköitymisetkin ovat jatkuvassa ja kovassa kasvussa, siitäkin huolimatta, että psykiatrisia palveluja (psyykelääkityksiä ja psykoterapioita) käyttää suurempi osa kansasta kuin koskaan ennen. Miksi hoito näyttäytyy tilastojen valossa niin huonona ja tehottomana? Miksi sairaudet näyttävät aina vain lisääntyvät?
Nämä sadat eri sairaudet
Psykiatristen sairauksien diagnosointi, ja tätä kautta niiden yleisyys väestössä on hyvin pitkälti määrittelykysymys. Sellainen tilanne, että jokin uusi sairaus potilaalle ”löydetään”, on psykiatristen sairauksien suhteen hyvin paljon eri asia kuin useimmissa muissa sairauksissa. Somaattisten sairauksien diagnooseissa on kyse useimmiten siitä, että todella tehdään jokin löydös ihmisen kehosta, genomista tai jonkin elimen toiminnasta. Voidaan konkreettisesti ja selvästi osoittaa, missä ongelma on ja mitä sen kanssa on tehtävissä. Psykiatriset diagnoosit eivät sisällä mitään tällaista, vaan ”löydöt” riippuvat siitä, mitä potilas tuntemuksistaan ja ajatuksistaan kertoo tai miten hänen käyttäytymistään tulkitaan.
Millekään psykiatriselle diagnoosille ei ole voitu osoittaa olemassa jotain tiettyä biologista markkeria, eli aivolöydöstä, veriarvoa tai vastaavaa (kts esim. Vesa Talvitie: Onko aika ajanut psykiatrian ja psykoterapian symbioosin ohi? – Psykoterapia-lehti). Näin ollen psykiatristen diagnoosien ja sairauksien ”löytymiseen” on syytä suhtautua erittäin skeptisesti. Jos mielessäsi on jokin diagnoosi, jonka saattaisit ehkä omata, on melko todennäköistä, että tällaisen diagnoosin itsellesi saisit, varsinkin, jos jaksat tavata useamman kuin yhden lääkärin.
On hämmentävää, miksi tähän diagnoosien ”etsimiseen” käytetään psykiatriassa niin järjetön määrä työtunteja. Esimerkiksi asianmukaisesti tehty ADHD-tutkimus vie ammattilaisen työaikaa ainakin 20 tuntia. Miksi yhden diagnoosin (subjektiivinen) arvio on niin pitkä ja monimutkainen prosessi, kun toisaalta vaikkapa skitsofrenia-diagnoosi voidaan asettaa huomattavan paljon lyhyemmässä ajassa, puhumattakaan masennusdiagnoosista, jonka voi asettaa vaikkapa 15 min vastaanottokäynnin perusteella.
Tavallista on, että samalla ihmisellä on vähintäänkin 2, mutta usein jopa 5 eri psykiatrista diagnoosia kaikkien tehtyjen haastattelun, arviointien ja ”löydösten” jälkeen. Jos menisit vaikkapa sisätautilääkärin vastaanotolle, kertoisit tuntemuksistasi ja saisit yllättäen 5 erilaista, elinikäistä diagnoosia, niin eikö tilanne hämmentäisi? Etkö miettisi, onko arviointi luotettava, tekisikö joku toinen lääkäri saman arvion kertomuksesi perusteella, voisivatko eri diagnoosit kenties liittyä jotenkin yhteen, ja ovatko kaikki niistä todella tarpeen ja tähdellisiä.
Diagnoosiluokitus ei ole lainkaan kiinnostunut siitä, mistä jokin oire on tullut tai miksi se ihmisellä on. Näillä asioilla ei ole mitään sijaa diagnoosin määrittämisessä. Käytännön elämästä moni tavallinenkin ihminen kuitenkin tietää ja on huomannut, että omalle tai läheisen oireilulle on yleensä joku syy: ihmisen ”masentuu” surullisten tapahtumien, pettymysten ja yksinjäämisen johdosta, hän kehittää fobian reaktiona johonkin pelottavaan tilanteeseen, hänelle voi tulla harhoja, kun asiat ja kokemukset menevät sietokynnyksen yli.
Ihminen tulkitaan järjestelmän puitteissa sairaaksi, jos hän tarpeeksi kauan ja intensiivisesti suree vaikkapa yksinäisyyttään ja elämänsä merkityksettömyyttä, silloinkin, kun hänen elämänsä on yksinäistä ja vailla sisältöä. Onko ”sairaus” siis poistunut, jos nämä asiat eivät enää ihmistä häiritse? Eikö enemmän ”sairasta” olisi, jos ihminen elää tyhjänä ja näennäisesti tyytyväisenä lääkkeiden varassa elämää, jollaista ei lähtökohtaisesti olisi halunnut? Psykiatrinen tautiluokitus ei kuitenkaan näe asiaa näin. Depression tai harhojen sisällöllä ei ole mitään merkitystä. Oireet on saatava vähenemään ja pois, ja jos niin käy, on parantuminen tapahtunut, eikä muulla lähtökohtaisesti ole väliä.
Hoitoa kyllä, paranemista ei
Olisi aiheellista kysyä, mitä näillä kaikilla diagnooseilla enää tehdään. Varsinkin, kun varsinainen hoito on kuitenkin aika samanlaista diagnoosista riippumatta, jos siis jonkinlaista hoitoa on. On käytössä karkeasti kahdenlaisia lääkkeitä: dopamiiniin ja/tai serotoniiniin vaikuttavia. Lääkitysten avulla näitä välittäjäaineita pyritään joko lamaamaan tai aktivoimaan. Näiden kahden välittäjäaineen ympärillä nähdään karkeasti ottaen pyörivän koko satojen (vai tuhansienko jo) psyykkisten sairauksien kirjo. Tutustumalla näihin lääkkeisiin ja niiden kehittelyyn tarkemmin, voi tosin löytää tutkimustuloksen, että ”vielä ei tiedetä, miten nämä lääkkeet tarkasti ottaen toimivat”, kuten mm. Tomi Bergström on kuvannut kirjassaan ”Mieletön häiriö” ja Tapio Gauffin tässä samaisessa blogissa (Kannattaako psykoosilääkkeitä käyttää? – Mad In Finland – Hulluna Suomessa).
Lääkekokeiluja ja valmisteiden vaihtoa myös voidaan tehdä potilaille loputtomasti, eivätkä diagnoosit välttämättä määrää valittua tai kokeiltua lääkettä, jos vain käytännössä ”vastetta” on. Esimerkiksi neuroleptejä, jotka ovat psykoosilääkkeitä, käytetään yleisesti myös ahdistukseen, unettomuuteen ja psykoosien ”ennaltaehkäisyyn”. Lääkkeiden ei myöskään lähtökohtaisesti nähdä ”parantavan” itse häiriötä, eihän ole kehosta tai aivoista löydetty asiaa, joka olisi ”vialla”. Lääkkeet voivat parhaimmillaan ”helpottaa oireita” tai ”pitää yllä hoitotasapainoa”, psykiatrian käyttämää kieltä lainatakseni. Psyykelääkkeiden käytön kasvu on ollut Suomessa rajussa nousussa.
Muun hoidon suhteen psykiatrinen potilas onkin sitten pitkälti oman onnensa tai tuurin nojassa. Psykoterapeuttisen hoidon ei lähtökohtaisesti pitäisi olla kovin kiinnostunut asetetusta diagnoosista vaan enemmän ihmisen omasta kokemuksesta, vaikeuksista ja elämäntarinasta; tai näin on ainakin perinteisesti terapiatyössä ollut. Nykyään tosin iso osa uusista terapiasuuntauksistakin on lähtenyt kehittelemään diagnoosipohjaisia hoitoja. Tämä herättää mielessäni monia kysymysmerkkejä, ei vähiten siksi, että hyvin tavallisessakin tilanteessa samalla ihmisellä on 3-5 eri diagnoosia. Jokaistako olisi sitten hoidettava tietyn manuaalin mukaisesti vuoronperään? Ehkäpä vakavammasta lievempään? Entä ymmärrys ihmisen elämästä ja sen kokonaisvaltaisuudesta, siitä, mikä on oireen ja tunteen historia ihmisen elämässä, miksi tällainen oire on ihmiselle tullut ja mitkä sen ”tarkoitukset” ovat ihmisen mielessä? Nämä ovat aivan oleellisia kysymyksiä pyrittäessä ymmärtämään ihmistä.
Psykoterapiakaan ei tosin kaikkien tilastojen mukaan näytä niin kaikkivoipaiselta kuin usein annetaan ymmärtää. Kelan tilaston mukaan sen kuntoutuspsykoterapiaa on v. 2011 saanut noin 11000 ihmistä, mutta v. 2022 määrä on ollut yli 60000. Kasvu pitkän psykoterapian saajissa on siis ollut moninkertainen. Samaan aikaan ovat mielenterveysperusteiset eläköitymiset kuitenkin edelleen kasvaneet hurjasti. Keskeisenä terapian myöntämisen kriteerinä on työkyvyn säilyttäminen tai palauttaminen. Näyttää siis väistämättä siltä, että vanhoilla mantroilla (lääkettä ja terapiaa), ei varsinaiseen toipumiseen päästä. Niin kauniilta kuin terapiatakuu ajatuksena tuntuukin, selvältä näyttää, että pelkästään lisää terapiaa tarjoamalla ei mielenterveysperusteinen eläköityminen ole ratkaistavissa. Todennäköistä lienee, että Kelan kustantamaan terapiaan päätyvät eri ihmiset kuin he, jotka eniten tarvitsisivat laadukasta hoitoa vakavien oireidensa vuoksi, ja jotka eniten ovat kroonisen sairastumisen riskissä.
Nämä aivan tavalliset sairaudet
Psykiatrian tarvitsemaa muutosta eittämättä hankaloittaa se, että viime vuosikymmenet se on niin painokkaasti ajanut sitä, miten ”psyykkiset sairaudet ovat aivan tavallisia sairauksia, miten niistä voi kärsiä kuka tahansa ja miten paljon erilaisia niitä on”. Olemme nähneet psykiatrian alati eksponentiaalisesti kasvavan tautijärjestelmän, lukeneet mediasta satoja ”omakohtaisia” tarinoita milloin mistäkin psyykkisestä sairaudesta ja sen kanssa elämisestä sekä oppineet, miten ”masennus on sairaus muiden joukossa”. Käytännön mielenterveystyössä tapaamme erittäin oire- ja sairaustietoisia ihmisiä, jotka ovat sisäistäneet tämän kertomuksen, epäilevät tiettyjä diagnooseja itsellään ja läheisillään ja ovat erittäin kiinnostuneita omista sairauksistaan. Neuropsykiatristen diagnoosien ”tutkiminen” vie valtavan ison resurssin työstä.
Uusia diagnooseja voidaan luoda edelleen loputtomasti lisää, ellei mikään taho missään vaiheessa myönnä, miten valtavan erehdyksen keskellä olemme. Esimerkiksi HS uutisoi 3.4.2023, miten Britanniassa ollaan nyt huolissaan liian vähän tunnetusta ”sairaudesta”, ääniyliherkkyydestä, josta ”tietämättään kärsii” jopa 18% väestöstä. Tähänkin sairauteen tarvitaan nyt Oxfordin yliopiston tutkimusryhmän mukaan uusia tunnistamisenvälineitä ja hoitoa. Psykiatristen palveluiden puolelta, epäilemättä.
Omassa maassamme mm. psykoterapeutti Emilia Kujala taas näkee suurena ongelmana sen (Emilia Kujalan kolumni: Käsityksemme siitä, miltä mielenterveyden ongelmat näyttävät, on ummehtunut | Yle Uutiset), ettei ”korkean toimintakyvyn masennusta” nähdä virallisena diagnoosina, ja on sitä mieltä, että käsitys depressiosta on ummehtunut, eikä potilas tule välttämättä ”ymmärretyksi sairaaksi”, kun hänen toimintakykynsä pysyy hyvänä ”sairaudesta huolimatta”. Ratkaisuna voisi hänen mukaansa olla tällainen uusi diagnoosi, joka tekisi avunhakemisen kynnyksestä entistä matalamman. Implisiittisenä oletuksena näyttää siis olevan, että psyykkinen ja inhimillinen kärsimys tulee todeksi vain sairauden ja diagnoosin viittaan puettuna.
Työntekijänä voi vain lyödä henkisesti päätänsä seinään siinä turhautumisessa, mitä ilmiön edessä kokee. Olemmeko todella sellaisessa ihmiskäsityksessä, että kaikki on sairautta ja oiretta, että mitkä tahansa inhimilliset ja yksilölliset ominaisuudet ja tunteet ovatkin tällä ”sairauden kirjolla”, eivät ihmisyyden ilmentymiä ja jatkumoja, elämän aallokoita? Toisaalta, kun kärsimys on todellista ja siihen tarvitaan apua, mikä ratkaisu on antaa ihmiselle diagnoosi? Mihin me ihmisten kohtaamisessa tarvitsemme diagnoosia? Mihin muuhun psykiatria sitä tarvitsee kuin lääkkeiden valintaan – sellaisten lääkkeiden, jotka on osoitettu kerta toisensa jälkeen olevan suurilta osin turhia ja useimmiten erittäin haitallisia?
Yksilöpsykoterapian keinoin ei tämä ”mielenterveyden kriisi” ole ratkaistavissa. Koko kansaa, tai edes kaikkia ”ahdistuksesta ja masennuksesta kärsiviä” ei voi laittaa terapiaan. Mistään ei riitä terapeutteja tai rahaa, ja niin kuin on jo nähty, yksilöterapia ei näyttäisi olevan, ainakaan väestötasolla, keino vähentämään mielenterveysperusteisia eläkkeitä. Jos toteamme, että ”aikamme on armoton” ja ”varsinkin nuorilla tässä ajassa vaikeaa”, ei vika ole nuorissa tai meissä muissa, jotka reagoimme sellaisiin olosuhteisiin, joissa nyt oikeasti on vaikea ja raskasta elää. Onko se ihmisen sairaus, jos hän ei kestä olosuhteita, joita ihmisen nyt ei voi olettaakaan kestävän. Jos ihminen on yksin, vailla tarkoitusta ja päämäärää, hän yleensä alkaa kokea surua ja mielialan mataluutta. Niin siinä käy. Ei se ole ihmisen sairaus, eikä hän tarvitsisi siihen lääkettä tai ”hoitoa”. Hän tarvitsee merkitystä ja läheisyyttä.
Psykiatria sattui menemään liian pitkälle ”sairauksien normalisoinnissa” ja tuli siinä sivussa tehneeksi normaalista sairautta. Kun suru, yksinäisyys, levottomuus, ahdistus, keskittymisvaikeudet ja ääniherkkyydet luokitellaan ja ajatellaan sairauksina, ne todellakin ovat sitten aivan tavallisia, koska jokaisella ihmisellä nyt yleensä on tunne-elämä, persoonallisuudenpiirteitä ja kipeitäkin kokemuksia. Mutta mitä enää ihmisenä olemme, jos kaikki, mikä ikinä tuntuu pahalta tai herättää sisällä jonkinlaista kipua, onkin ajateltavissa sairautena ja saatava äkkiä pois? Miksi inhimilliset asiat olisi ymmärrettävä patologisina ilmiöinä? Miksi psykiatriassa lähdetään tällaisesta ajatuksesta ja tulkinnasta?
Sairaus, joka pitää hyväksyä
Mantra siitä, miten normaalia ja tavallista mielenterveysongelmat ovatkaan, muuttuu kuitenkin samantien, jos ihmisellä tulkitaankin olevan jokin psykoottinen häiriö. Puhe ”aivan tavallisista asioista” ja psykoterapian kaikkivoipaisuudesta psyykkisten häiriöiden hoitona muuttuukin ”sairauden hyväksymiseksi” ja hoito ”lääkityksen varmistamiseksi”. Psykoottisten häiriöiden Käypä hoito-suositukset keskittyvät luettelemaan eri lääkitysvaihtoehtoja, antamatta tosin mitään ohjeita näiden lääkitysten lopettamisesta (kuin sen, ettei sitä pidä tehdä ainakaan ensimmäiseen kahteen vuoteen, mutta mitäs sen jälkeen, ja miten se käytännössä tehtäisiin, jää selvittämättä).
Psykoottinen häiriö nähdään lähtökohtaisesti elinikäisenä, ”pitkäaikaista kuntoutusta” vaativana tilana, johon sairastuneelle potilaalle lähdetään usein varsin pian hakemaan eläkettä. Ensipsykoosien sairaalajaksot keskittyvät, yllätys yllätys, lääkityksien valintaan ja eri valmisteiden kokeiluihin. Tavoitteena on poistaa harhat mahdollisimman nopeasti, perustellen sillä, että ”psykoosi vahingoittaa aivoja”. Tästä teoriasta ei tosin ole sen enempää todisteita (Lääkärilehti – Onko psykoosi sittenkään toksinen tila? (laakarilehti.fi), mutta perustelu lääkityksen tarpeellisuudesta saadaan kuulostamaan välttämättömältä. Siitä, miten itse psykoosilääkkeet vaurioittavat aivoja, on itse asiassa paljon enemmän näyttöä.
Itse ajauduin psykoottiseen oireiluun erittäin pitkään jatkuneen äärimmäisen kuormituksen alla. En kestänyt enää yksinäisyyttä, tuskaa ja hätää. Harhan sisältönä oli kokemus siitä, että sain ajatuksiini viestejä ennen niin läheiseltä ihmiseltä, josta olin joutunut eroon. Olen edelleen, nyt kahdenkymmenen vuoden jälkeen, vahvasti ja vankkumattomasti sitä mieltä, että välittäjäaineissani tai aivoissani ei ollut mitään vikaa. Ne pyrkivät päinvastoin suojelemaan minua ja hengissä pysymistäni kaiken mahdollisin tavoin. Käytännön työni valossa tarinani on varsin tavallinen siinä mielessä, että psykoottisilla kokemuksilla usein todellakin on jokin ”järkeenkäypä” selitys, jos sitä jaksetaan ja halutaan potilaalta kuulla.
Lääkitystä suositeltiin pitkäaikaiseksi, tietenkin, koska niin psykoosilääkkeitä lähes aina suositellaan. Minulle suositeltiin myös erilaisia kuntoutuspalveluja (asumiskuntoutusta), joissa voisin ”harjoitella päivittäisiä taitoja”, siitäkin huolimatta, ettei minulla ongelmia tällaisissa taidoissa ollut. Psykoosisairauteen nyt vain nähdään liittyväksi sen, että tällaisia ongelmia pitäisi olla. Kela ei myöskään nähnyt realistisena vaihtoehtoa, että voisin opiskella, vaan eväsi kuntoutusrahan. Olin tietysti ”yhteistyökyvytön” potilas, kyseenalaistaessani hoitokäytäntöjä olin ”hoitovastainen” ja ”persoonallisongelmainen”. Minun olisi pitänyt syödä kiltisti lääkkeeni, ottaa vastaan tämä siivouksen harjoittelu ja tyytyä työpajatyöskentelyyn. Epäilemättä pysyvä eläkekin olisi myönnetty. Miten vahva olinkaan vastustaessani sitä, minkä kaiken näin vääräksi! Miten hyvin lopulta toivuinkaan, kun joku pysähtyi lämpimästi äärelleni ja alkoi todella kuunnella, mitä puhuin. Mutta miten sairas nyt olisinkaan, jos olisin tuolloin hyväksynyt tämän ”psykoottisen pitkäaikaissairauden”, ja syönyt siihen psykoosilääkkeitä kaikki nämä vuodet? En uskalla kuvitella sitä kovin tarkkaan. Selvää on kuitenkin, ettei olisi perhettä, työtä tai elämää.
Mitä pitäisi tehdä toisin?
Ensimmäisenä pitäisi aika pitkälle luopua nykyisestä psykiatrisesta tautiluokitusjärjestelmästä. ”Mahdotonta”, huudetaan heti, mutta sellaiseen tulevaisuuteen pitäisi pyrkiä ja askeleet siihen löytää. Niin hutera ja huono tuo luokitus on, että siellä on hyvin vähän pelastamisen arvoista. Vapauttaisimme valtavat määrät psykiatrisen työn resurssia, kun kaiken ei aina tarvitsisi lähteä liikkeelle diagnoosien ”arvioinnista”. Psykiatrisen työn lähtökohtina tulisi olla potilaan kokemus, pyrkimys ymmärtää toista ihmistä ja tavoittaa yhdessä se, mitkä tekijät ovat oireiden taustalla. Tunteet, tapahtumat ja ihmisen omat tulkinnat eivät syvimmillään ole diagnostisia sanoja. Oireita ei pitäisi pyrkiä ensisijassa ”poistamaan” vaan löytämään niiden kertoma viesti. Masennus tai harhat eivät tipahda taivaasta ilman syytä sattumanvaraisten uhrien päälle. Ne syntyvät osana potilaan elämää ja niillä on usein tärkeitä viestejä: voin huonosti tässä elämässäni nyt, tai en peräti kestä sitä enää. Olisi syytä pysähtyä, mihin se liittyy, mitä sille voisi tehdä, voisiko joku toinen ymmärtää tätä?
Psykiatrinen sairaalahoito on ajettu käytännössä olemattomiin. Siinä on monia hyviäkin puolia. Itse olin eri hoitojaksoilla viidellä eri psykiatrian osastolla yli kahden vuoden ajan. Yli puolet tuosta ajasta oli täysin turhaa, kallista osastohoitoa. Lähinnä makasin ja söin, kuten n. 20 muutakin osaston potilasta. Henkilökunta istui kahvihuoneessaan, usein iltaisin sen 3 tuntia putkeen. En voinut olla ihmettelemättä, mitä järkeä koko touhussa oli. Mutta toisaalta, lopulta pääsin osastolle, jossa myös tulin hoidetuksi ja kohdatuksi. Kokemus toipumisesta oli ihmeellinen: kuin kokonaan uusi maailma olisi löytynyt. Ai ihmisellä voi olla tällainenkin olo, ihmettelin, ai tosiaan voi olla sellaista, ettei tuska tunnukaan koko aikaa! Osastopaikkojen määrä ei siis kerro itse hoidosta mitään. Mutta voisimmeko Suomeen vielä saada vahvistettua sellaista osastohoitoa, joka todella pyrkisi potilaiden toipumiseen ilman psykoosilääkkeitä, jossa henkilökunta aidosti välittäisi ja työskentelisi avoimen dialogin lähtökohdista, oireita, potilaita ja läheisiä ymmärtäen, kyllin pitkiä hoitojaksoja tarjoten?
Kun diagnoosiluokituksen jumalasemasta päästäisiin pois, psykiatristen avopalveluidenkaan ei tarvitsisi lähteä liikkeelle aina ”diagnoosin arvioinnista”. Potilaat eivät voisi tulla näihin palveluihin saadakseen tiettyjä diagnooseja ja niihin tiettyjä lääkkeitä, vaan hoitoon hakeutumiseen syynä olisikin itse kokemus ja asia, johon apua ja vuorovaikutusta tarvitaan. Apua hakeva ihminen olisi samanarvoinen, eikä häntä lähtökohtaisesti ”arvioitaisi” ylhäältäpäin ammattiroolin takaa. Voisi lähteä liikkeelle ihmisen kohtaamisesta, ymmärtämisestä ja kuuntelemisesta. Ne kuulostavat kovin vähäisiltä asioilta nykyisen järjestelmän puitteissa, jossa niin tiiviisti keskitytään manuaaleihin, strukturoituihin menetelmiin ja eri luokituksiin, mutta ovat aivan oleellisempia aidossa toipumisessa. Tätäkin voisi ammattilainen pysähtyä miettimään siitä näkökulmasta, mitä itselleen haluaisi vastaavassa tilanteessa. Minä olen aivan varma, että jos kokisin uudelleen niitä oireita, joita aikaisemmin koin, en haluaisi täyttää yhtäkään lomaketta, navigaattoria tai arviointia, vaan haluaisin, että joku pysähtyisi viereeni ja kuuntelisi, mitä koen.
Voisimmeko radikaalisti ajatella, että lähdemme kyseenalaistamaan koko lääketieteen merkityksen näiden ilmiöiden edessä? Miksi psykiatrialla ylipäätään on asema luetella inhimillisiä kokemuksia osaksi lääketiedettä? Eihän ole mitään elintä, kehollista ongelmaa tai geenivirhettä, joka olisi jotenkin todennettavissa ongelman lähtökohdaksi. Ja eivätkö ihmisen kokemukset ole lähtökohtaisesti jotain muuta kuin kehon tai aivojen toimintaa? Eivätkö ne ole paljon enemmänkin psykologiaa, filosofiaa ja sosiaalitieteitä?
Kaikkein vakuuttavin näyttö siitä, mikä on parasta psykiatrista hoitoa, on avoimen dialogin hoitomallista (kts esim. Avoin dialogi: vaihtoehtoinen näkökulma psykiatrisessa hoitojärjestelmässä (duodecimlehti.fi). Vaikka malli on Suomessa kehitetty ja sen tehosta on vankka näyttö erityisesti eläköitymisten estämisessä, sitä ei tietenkään täällä juuri käytetä. Niin ihmeellistä tämä psykiatrian maailma on.
Joku toinen
Tässä oli hyvin paljon asiaa. Tämä kirjoitus pitäisi pakkoluettaa joka ikiselle Suomen psykiatrian työntekijälle. Tässä juuri on syy psykiatristen sairauksien suureen kasvuun Suomessa. Toisaalta kynnys hakea apua niin sanottuun huonoon oloon on Suomessa laskenut kaikkien aikojen alhaisimmalle tasolle. Hyvin moni ei enää pelkää hakea psykiatrista hoitoa , kun se muun muassa mediassa olevissa kirjoituksissa on todettu hyvin normaaliksi asiaksi.
Kuten esimerkit lehdissä on usein artikkeleita monista julkkiksista ja menestyneistäkin ihmisistä jotka ovat hakeneet psykiatrista hoitoa, sitä saaneet ja hyvin usein hoidon ansiosta parantuneet ja loppujen lopuksi ”julkkis” sitten kiittää hyvää suomalaista terveyden hoitoa ja toteaa usein vielä ettei olisi ehkä elossakaan ilman loistavaa suomalaista psykiatrista hoitoa ja lopuksi ehkä kiitokset psykiatreille ja lääkefirmoille niin hyvien psyykelääkkeiden kehittämisestä.
Mutta se mitä itse olen kokenut ja kuullut muiden saaman hoidon tasosta, niin nämä julkkisten kertomukset eivät pidä paikkaansa. Ainut selitys on että ehkä tämän yhteiskunnan kerma saa muita parempaa hoitoa , ehkä eri osastoillakin kuin tavallinen kansa , tai sitten media kirjoittaa asioista hyvin valikoidusti eli mediassa halutaan kertoa vain tarinoita joilla on onnellinen loppu.
Joka tapauksessa alentuneen kynnyksen takia hyvin paljon useampi suomalainen uskaltaa hakea psykiatrista apua kuin esimerkiksi 1970-1980 luvuilla. Tämä on johtanut siihen , että yhdessä heikon hoidon tason kanssa , että hyvin moni apua hakenut niin sanotusti ohjataan sairauseläkkeelle loppu elämänsä ajaksi ja ainoa hoito mitä moni on saanut on vain diagnosointi ja pilleripurkki käteen ja kotiin odottamaan kuolemaansa.
Näin masentavan huonoa se hoito on nykypäivän Suomessa, ja fakta on se ,että tuota potilaan ”hoitoa” ei pitäisi edes kutsua ”hoidoksi”. Kaltoinkohtelu olisi oikea sana, mutta samalla voisivat Suomen psykiatrit kertoa rehellisesti vaikka puoli-yhdeksän ylen uutisissa , jotta mahdollisimman moni tavoittaisi viestin : ”Hoito on huonoa Suomen psykiatriassa, jos et ole aivan hengen hädässä , älä hae psykiatrista hoitoa sillä todennäköisesti vointisi vain heikkenee psykiatrisen ”hoidon” aikana. Älä usko mitään mitä psykiatrit sinulle kertovat ja älä missään tapauksessa ala käyttämään psyykelääkkeitä joita sinulle tuputetaan.
Kun näin kerrottaisiin kerrankin rehellisesti mikä tilanne on Suomen psykiatrisen hoidon tason kanssa, ihmisille tulisi taas terve pelko hakeutua psykiatrisen hoidon pariin mikä suomessakin oli vielä 1970 ja 1980 luvuilla.
Tietenkin jotain apua olisi inhimillistä tarjota suomalaisil!e jotka voivat henkisesti huonosti ,mutta silloin pitäisi todellakin lopettaa nykyinen systeemi joka ei vain yksinkertaisesti toimi ja sitten perustaa uusi systeemi jossa diagnoosit ja lääkkeet eivät olisi ainoa hoito mitä potilas saa vaan tärkeintä o!isi potilaan tukeminen henkisesti .
Siis potilaan tukeminen hänen vaikeassa elämäntilanteessa. Piste. Muuta ei tarvita , ei diagnooseja ei myrkkylääkkeitä , ei kaltoinkohtelua , ei kiusaamista.
Henkistä tukemista potilaan vaikeassa elämäntilanteessa , muuta ei tarvita. Kyllä tämä psykiatria on täydellisesti puoskaroinniksi mennyt. Muuta ei voi sanoa.