Artikkeli on julkaistu alun perin Mad in America-sivustolla. Se on käännetty käännösohjelmalla ja tämän jälkeen tarkistettu ja korjattu. Alkuperäinen kirjoitus on luettavissa täältä englanniksi.
Kirjoittanut: Anders Sørensen – 23.6.2025
Kääntänyt: Laura Koskela
Usein keskustelu psykiatrisista lääkkeistä vieroittautumisesta pyörii yhden keskeisen kysymyksen ympärillä: Kuinka vieroittautua turvallisesti? Ja syystäkin. Se on tärkeä kysymys, johon liittyvää tutkimusta olen tehnyt viimeiset kymmenen vuotta ja jonka parissa olen työskennellyt asiakkaitteni kanssa Kööpenhaminassa. Mutta psykiatrisista lääkkeistä vieroittautumiseen liittyy toinenkin aspekti, josta ei usein puhuta yhteisössämme, vaikka se on yhtä tärkeä: Mitä tapahtuu, kun tunteet palaavat?
Koska tunteet tosiaan palaavat. Psykiatriset lääkkeet tukahduttavat, vääristävät tai etäännyttävät tunteita, jolloin niiden palaaminen tuntuu usein oudolta ja hämmentävältä. Tämä tunteiden herääminen voi olla pelottava tai kaunis kokemus – tai sekä että. Heräät omaan itseesi, ja tämä voi olla aluksi ristiriitainen kokemus riippuen siitä, mihin kaikkeen ja millaiseen itseen heräät.
Tunteiden säätely: Mitä lääkitys (mahdollisesti) sinulle teki?
Kun lääke poistuu kehosta, jotain muuta palaa: tunteiden koko syvyys ja rikkaus. Joillekin tämä siirtymä on hienovarainen. Toisille se tuntuu siltä, kuin he havahtuisivat hereille oltuaan vuosia vailla yhteyttä omaan itseensä. Ilo, suru, oma tahto, suuttumus, innostus, syvä murheellisuus; tunteet, jotka lääkitys on aiemmin turruttanut tai latistanut, alkavat herätä jälleen. Olen nähnyt surun heräävän ihmisillä ensimmäistä kertaa vuosia heidän kokemansa menetyksen jälkeen. Vasta nyt heidän kehonsa on valmis prosessoimaan sitä. Toiset löytävät uudelleen yhteyden heidän pitkään huomiotta jättämäänsä, lapsuudessaan kokemiinsa epäoikeudenmukaisuuksiin liittyvään suuttumukseen tai havahtuvat siihen, että he kokevat syvää yksinäisyyden tunnetta tai painetta, joka oli turrutettu välinpitämättömyydeksi. Nämä eivät ole merkkejä ”sairauden” uudelleen aktivoitumisesta. Nämä eivät ole oireita. Ne ovat sisäisen, emotionaalisen todellisuutesi paluuta, ja siinä navigoiminen yksin on mahdotonta. Me tarvitsemme toisiamme tällaisessa tilanteessa.
Psykologiassa tutkimme usein, miten ihmiset säätelevät tunteitaan. Välttelevätkö tai tukahduttavatko he tunteita? Ruminoivatko he, murehtivatko he loputtomasti, hakevatko he jatkuvasti rohkaisua ja tukea ja varmistusta, pyrkivätkö se harhauttamaan huomionsa muualle, hakevatko he turvaa rituaaleista/pakkotoiminnoista, pyrkivätkö he pitämään itsensä kiireisinä, vahingoittavatko he itseään, juovatko he? Nämä kaikki ovat yrityksiä saada tuskalliset tunteet katoamaan ja yrityksiä pitää elämämme kontrollissamme. Tietynlaiset strategiat saattavat kuitenkin aiheuttaa haittaa ja ajan kuluessa lisätä kärsimystämme.
Näin voi syntyä noidankehä. Kierre, jossa yritämme parhaan kykymme mukaan hallita tunteitamme, mutta olomme vain pahenee ja pahenee. Olemme omien tunnesäätelystrategioidemme loukussa. Suuri osa elämästämme saattaa alkaa pyöriä hankalien olojen välttämisen ja loputtoman selitysten etsimisen ympärillä. Paradoksaalisesti tämä aiheuttaa lisää kärsimystä.
Psykiatriset lääkkeet ovat tässä valossa osa samaa kuvaa. Nämä lääkkeet ovat eräänlaista tunteiden säätelyä myös. Tapa hallita mielentiloja, jotka muuten tuntuvat vaikeilta kontrolloida, liian voimakkailta tai pelottavilta.
Mutta kun tämä tunteidensäätelyn strategia poistetaan, mitä tästä seuraa?
Kun lääkkeet poistetaan, seurauksena ei ole ainoastaan vieroitusoireet. Vieroittautumisesta seuraa myös emotionaalinen paljaus. Paluu herkkyyteen ja aitouteen – mitä ikinä se pitääkään sisällään. Ja juuri tähän moni jää jumiin: vieroittautuminen on saattanut sujua fyysisesti hyvin, vieroitusoireet ovat menneet ohi, mutta emotionaalisesti elämä tuntuu yhtäkkiä ylivoimaiselta.
Tunteet ovat viestejä, eivät toimintahäiriöitä
Kliinisessä työssäni olen usein nähnyt ihmisten joutuvan hämmennyksen valtaan, ei siksi, että vieroittautuminen olisi epäonnistunut, vaan siksi, että he eivät olleet valmistautuneet siihen, mitä toisella puolella odotti. Eräs asiakas, Sofie, ilmaisi sen parhaiten: ”Luulin, että ”sairauteni” oli aktivoitumassa uudelleen (”I was relapsing”). Mutta todellisuudessa oli kyse siitä että minä… tunsin tunteita.”.
Tunteet ja impulssit, joita hän ei ollut tuntenut vuosiin, vyöryivät hänen lävitseen. Turhautumista, kaipuuta, yksinäisyyttä, energiaa. Vuosien ajan hänen niin kutsuttu psykoosilääkityksensä/neuroleptilääkityksensä oli vaikuttanut suodattavasti siihen, kuinka hän tällaisia tunteita koki. Nyt, kun tämä suodatin ja kemiallinen verho oli poistettu, nämä tunteet palasivat takaisin täydellä voimalla. Mutta sen sijaan, että olisimme käsitelleet niitä oletetun mielisairauden oireina, lähestyimme niitä viesteinä. Ja tämä muutti kaiken.
Tunteet eivät ole toimintahäiriöitä. Ne eivät välttämättä aina osu oikeaan, mutta palaamme vielä siihen. Pohjimmiltaan ne ovat viestejä sisäiseltä navigointijärjestelmältämme. Kun lakkaamme pelkäämästä niitä, voimme alkaa ymmärtää, mistä ne kertovat. Tyydyttymättömistä tarpeista, huomiotta jätetyistä arvoista, haavoittuneista ihmissuhteista, siitä, että myrkyllisistä rutiineista ei ole luovuttu, unohtuneista unelmista, poluista, joille ei ole rohjettu kääntyä. On luonnollista, että kun et enää ole lääkityksillä ja tunne-elämän laajuus ja syvyys on täysin palautunut, tämä navigointijärjestelmä voi tuntua haastavan voimakkaalta.
Tunteet 101: Mitä meille ei koskaan opetettu koulussa
Vuosien varrella istuessani urheiden ihmisten kanssa, jotka ovat vieroittautumassa psykiatrisista lääkkeistä, olen usein huomannut tekeväni jotakin yllättävän yksinkertaista, mutta olennaista: olen selittänyt, mitä tunteet oikeastaan ovat.
Se on outoa, kun asiaa ajattelee. Vietämme aikaa vuosia koulussa opetellen yhtälöiden ratkaisemista ja painaen mieleemme historiallisia päivämääriä, mutta emme vietä koulussa juuri lainkaan aikaa oppiaksemme ymmärtämään niitä voimia, jotka liikuttavat meitä joka ikinen päivä. Tunteet vaikuttavat siihen, kuinka ajattelemme, kuinka olemme vuorovaikutuksessa, kuinka toimimme ja kuinka luomme merkityksiä. Ne ovat syy siihen, miksi teemme asioita. Mutta kukaan ei koskaan anna meille tunteiden käyttöohjetta.
Näin ollen, kun vieroittaudumme lääkityksistä ja tunteet palaavat, saatamme löytää itsemme ihmettelemästä: Mikä tämä tunne oikein on? Ja miten minun pitäisi toimia sen kanssa? Ja ilman tietoista huomiointia, saatamme päätyä jälleen toimimaan vanhojen, toimimattomien toimintamallien mukaan.
Tämä katkos ei ole henkilökohtainen epäonnistuminen. Se on kulttuurinen. Ja olen usein huomannut, että kaikkein yksinkertaisimmankin viitekehyksen tarjoaminen ihmiselle tunteiden ymmärtämisen mahdollistamiseksi voi olla vapauttavaa. Tarkoitan tietenkin sellaisia viitekehyksiä, jossa ei käytetä lääketieteellistä jargonia tai diagnooseja. Viitekehyksiä, joissa käytetään tavallisia sanoja. Alla kerron, mitä millaista informaatiota jaan usein asiakkailleni. Tarjoan tämän informaation tässä eräänlaisena julkisena palveluna kaikille, jotka opettelevat uudelleen tuntemaan.
Suru
Suru on merkki todellisesta tai kuvitellusta menetyksestä. Se syntyy, kun jotakin, mikä on meille arvokasta, ei enää ole tai se on uhattuna. Se voi olla ihminen, unelma, terveydentila, lemmikki tai minäkuva. Suru ohjaa meitä kohti sitä, mikä on tärkeää; ilman sitä emme tietäisi, mitä todella arvostamme tässä elämässä. Kulttuurissamme surua pidetään usein heikkoutena, mutta se on yksi vilpittömimmistä tunteistamme. Kun sallimme sen, se vahvistaa yhteyden ja yhteenkuuluvuuden kokemusta kutsumalla esille sen kaltaisia tapoja olla kanssamme, joita tarvitsemme sillä hetkellä.
Suuttumus
Suuttumus herää, kun rajojamme ylitetään, tarpeitamme ei huomioida tai oikeustajuamme loukataan. Suuttumus itsessään ei ole tuhoavaa. Tukahdutetulla vihalla on kuitenkin taipumus kääntyä sisäänpäin häpeäksi tai alakuloksi/masennukseksi – tai ulospäin kaunaksi tai aggressioksi. Mutta kun suuttumus tunnistetaan ja ymmärretään, siitä voi tulla kompassi, joka ohjaa meitä oikeudenmukaisuuteen, turvaan ja sisäiseen haluun seistä itsemme takana. Oikein kanavoitu suuttumus – eli se, että astumme askeleen taakse päin välittömän tunnereaktion herätessä, annamme itsellemme mahdollisuuden prosessoida tilannetta ja toimimme vasta sitten – auttaa meitä tunnistamaan omat rajamme ja saamaan takaisin hallinnan. Tämä on monella tapaa passiivisuun vastakohta ja sen vastakohta, että annamme ihmisten kävellä ylitsemme.
Joskus askel taaksepäin auttaa meitä oivaltamaan, ettemme ehkä olekaan pohjimmiltamme vihaisia, vaan että suuttumuksen alla on itse asiassa surua. Kun tunteet säätelevät toisiaan tällä tavoin, puhumme ensisijaisesta tunteesta (tässä suru) ja toissijaisesta tunteesta (tässä suuttumus).
Ahdistus
Ahdistus on kehon hälytysjärjestelmä. Sen tehtävänä on suojella meitä varoittamalla meitä mahdollisesta vaarasta. Se voi myös aktivoitua, kun jokin meille tärkeä asia on uhattuna. Kuten suru, myös ahdistus auttaa meitä ymmärtämään, mikä on meille tärkeää. Loppujen lopuksi koemme ahdistusta vain sellaisista asioista johtuen, jotka ovat meille tärkeitä. Kun ilmaisemme ahdistusta tavoilla, jotka ovat tunnistettavissa, ahdistuksemme auttaa viestimään toisille, että kamppailemme sisimmässämme.
Ahdistus voi kuitenkin helposti aktivoitua epätarkoituksenmukaisesti. Varsinkin jos olemme kokeneet jotakin traumatisoivaa tai elämässämme on ollut pitkiä stressaavia ajanjaksoja, sisäiset hälytyskellot saattavat alkaa soida, vaikka mitään todellista uhkaa ei olisikaan. Kyse on siitä, että aivot pyrkivät ”pelaamaan varman päälle”. Ja koska ahdistuksella on juurensa selviytymisvietissä, se jyrää useimpien muiden tunteiden yli, ja tällöin meillä voi olla ahdistusongelma. Ahdistusreaktio voi linkittyä lähes mihin tahansa ärsykkeeseen tai tilanteeseen ja aiheuttaa sisäisen hädän tunteen, joka on suhteettoman voimakas todelliseen uhkaan nähden. Kun tällainen linkittyminen on muodostunut ja ajan mittaan vahvistunut sitä kautta, että olemme vältelleet laukaisevaa tekijää, olemme ylenmääräisesti stressanneet sitä ja meillä on negatiivisia kokemuksia siihen liittyen, ahdistuneisuus muuttuu ongelmaa ylläpitäväksi/lisääväksi (maladaptive). Vaikka ahdistuksen pohjimmaisena tarkoituksena on suojata meitä, sen liiallinen aktivoituminen voi estää meitä elämästä vapaasti. Keskeinen osa tunne-elämän parantumista on se, että opimme kuuntelemaan ahdistustamme ilman, että annamme sen hallita elämäämme.
Syyllisyys
Syyllisyyden tunne on yhteydessä siihen, että olemme toimineet omien arvojemme vastaisesti. Toisin kuin häpeä, joka sanoo: ”Olen paha”, syyllisyys sanoo: ”Tein jotakin, mikä ei ole minusta oikein”. Se kutsuu meitä pyytämään anteeksi/hyvittämään tekomme, ottamaan vastuun ja muuttamaan toimintamme (uudelleen) omien arvojemme mukaiseksi. Kun syyllisyyden tunteemme aktivoituu asianmukaisesti, se voi toimia meille oppaana, joka muistuttaa meitä siitä, keitä haluamme olla. Jos syyllisyydentunne aktivoitu liiallisesti tai vääristyneesti, se voi halvaannuttaa meidät. Näin käy esimerkiksi silloin, jos syyllisyydentunne lakkaa motivoimasta meitä korjaamaan tilanteita ja sen sijaan saa aikaan pitkällistä ruminointia ja itsemme kritisoimista siitä, ”mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin”, pitäen meidät jumissa sen sijaan, että se edistäisi positiivista muutosta, jota sen on tarkoitus edistää.
Häpeä
Häpeä on ehkä vaikein tunne kokea. Häpeä saa meidät kokemaan, että olemme arvottomia, vääränlaisia tai rikkinäisiä. Mutta useimmiten häpeä on opittua – sillä on juurensa aiemmissa kokemuksissamme, jolloin olemme tunteneet tulevamme torjutuiksi tai nöyryytetyiksi. Meihin kohdistunut tuomitseminen, ankara kritiikki tai sisäistetty perfektionismi, jotka ovat saaneet meidät tuntemaan itsemme riittämättömiksi tai arvottomiksi, ovat yleisiä juurisyitä. Toisin kuin syyllisyys, joka yhdistyy tekoihin, häpeä kohdistuu juuri minäkuvaamme. Koemme häpeää, kun tunnemme olevamme pohjimmiltaan virheellisiä tai vääränlaisia olemukseltamme tai tunteidemme, ajatustemme tai impulssiemme vuoksi. Häpeä saa voimaa salailusta, mutta empatia vähentää häpeää. Häpeän nimeäminen on usein ensimmäinen askel sen todellisessa purkamisessa.
Syvä murhe (grief)
Syvä murhe ei ole yhteydessä ainoastaan jonkun menettämiseen kuoleman kautta. Se on tunne, joka on yhteydessä kokemukseen peruuttamattomuudesta. Syvä murhe herää, kun joudumme hyväksymään jotakin, mitä ei voi enää muuttaa. Tämä tekee siitä yhden inhimillisimmistä ja tuskallisimmista tunteista. Monet ihmiset, jotka ovat vieroittautumassa psykiatrisista lääkkeistä, kokevat surevat syvästi menetettyjä vuosia, ihmissuhteita tai sitä itseään, joka he kerran olivat.
Syvempi työ
Kun olen käynyt ihmisten kanssa läpi nämä perusasioita, olen nähnyt eräänlaisen hiljaisen, pakottoman helpotuksen heräävän heissä. ”Kukaan psykiatriassa ei ole koskaan kertonut minulle tätä”, he sanovat usein. ”Luulin, että minussa oli jotain vikaa.” Vastaan aina samalla tavalla: ”Sinussa ei ole mitään vikaa. Sinä vain koet tunteita. Reagoit. Aistit. Se voi olla tuskallista, mutta etsitään yhdessä teitä näiden läpi, niiden kiertämisen tai niiltä pakenemisen sijaan.”
Kun nimeämme tunteet ja ymmärrämme, mikä ne ”haluavat”, voimme alkaa ottaa ne uudelleen haltuumme (to reclaim them). Ja kun saamme ne uudelleen haltuumme, voimme alkaa rakentaa elämää, jota ei ohjaa välttely, tukahduttaminen tai yliajattelu vaan hyväksyntä, yhteys ja syvempi ymmärrys tarpeistamme, arvoistamme ja tavoitteistamme.
Eräs nainen, jonka kanssa työskentelin ja joka oli ollut psykiatrisilla lääkityksillä 14 vuoden ajan, kuvaili kerran hetkeä, jolloin hän tajusi, ettei hän ollut rikki. Tämä oivallus ei johtunut siitä, että suru ja ahdistus olisivat kadonneet. Tämä oivallus johtui siitä, että hän ymmärsi pystyvänsä olemaan näiden tunteiden kanssa ilman negatiivisen kierteen aktivoitumista, ruoskimatta niistä itseään, ilman, että hän turvautuu lääkepilleriin tai pyrkii harhauttamaan huomionsa muualla, ilman, että hänen tarvitsisi tehdä tunteilleen mitään. ”Tuntuu vihdoin siltä, että minulla on lupa tuntea oloni huonoksi”, hän sanoi. ”Ja kumma kyllä, juuri se saa oloni tuntumaan ok:lta.”
Tämä on syvempää työtä. Kyse on pohjimmiltaan siitä, että ihmisiä autetaan oivaltamaan, keitä he ovat ilman lääkityksiä/lääkityksen ”alla”. Tähän prosessiin sisältyy se, että kykenemme kokemaan tuskaa, kykenemme välittämään, kykenemme rakastamaan, kykenemme kokemaan pelkoa, kokemaan menetyksiä ja aloittamaan alusta. Siihen sisältyy ihmisen kokemusten koko sotkuinen kirjo. Ja niinpä kysymys muuttuu. Kysymys ”Mikä minussa on vialla?” muuttuu kysymykseksi ”Mitä minulle on tapahtunut?” ja lopulta kysymykseksi ”Mikä minulle on tärkeää/mikä minulle merkitsee nyt?”.
Kysymyksestä ”Mikä minussa on vialla?” kysymykseen ”Mitä minulle tapahtui?”
Monet meistä on opetettu pitämään emotionaalista kärsimystä merkkinä sairaudesta. Oletko liian surullinen? – Masennus. Pelkäätkö liikaa? – Ahdistus. Onko sinulla liikaa energiaa? – Mania. Oletko liian outo? – Psykoosi. Mutta tällainen lähestymistapa saa meidät näkemään tunteemme – ja käyttäytymisemme tai toimintamme, joihin selviytymisstrategioina turvaudumme ja jotka saattavat joskus olla problemaattisia/aiheuttaa ongelmia – pikemminkin jonakin, josta on päästävä eroon, kuin viesteinä ja käyttäytymisenä, jota yrittää ymmärtää. Psykologian linssin läpi katsottuna kärsimyksestämme tulee jotakin aivan muuta: viesti siitä, että jokin elämässämme – tai jokin siinä, kuinka elämäämme suhtaudumme – ei ole kohdallaan.
Kun tukahdutamme tunteemme tai yliajattelemme, tunteet jäävät usein päälle pidemmäksi aikaa tai muuttuvat ahdistukseksi, masennukseksi/alakuloksi tai paniikiksi. Mutta kun kohtaamme tunteemme radikaalilla tiedostamisella ja tuomitsemattomuudella, olo usein helpottaa (shifts). Siksi hyväksyminen on strategia – ja voimakas sellainen. Kun on kyse syvästi tuskallisista tunteista, fraasit kuten ”hyväksy se”, ”salli se” ja ”anna sen olla” voivat helposti tuntua paitsi turhauttavilta, myös täysin absurdeilta. Ne saattavat kuulostaa intuition vastaisilta, lähes siltä kuin sinua käskettäisiin vain ”istumaan siinä ja tuntemaan olosi kamalaksi”. Ohje antaa tuskallisen tunteen olla voi aluksi kuulostaa mitä typerimmältä ajatukselta, koska ”sitten se vain jatkuu! Sitten se karkaa käsistä! Sitten se vain pahenee!”
Uskomuksia! Ymmärrettäviä uskomuksia, mutta uskomuksia kuitenkin. Ja uskomuksia, joita kannattaa tutkia. Koska onko olemassa tapoja olla tunteidemme ja sisäisten kokemustemme kanssa ilman, että ne eskaloituvat ja valtaavat meidät?
Olen nähnyt ihmisten toipuvan sitä kautta, että he eivät ole taistelleet tunteitaan vastaan vaan rakentaneet uuden suhteen niihin. Ja rehellisesti sanottuna olen nähnyt tämän lähestymistavan saavan aikaan enemmän muutosta kuin minkään diagnoosiin perustuvan hoitosuunnitelman.
Sisäinen, emotionaalinen kompassi
Yksi metafora, johon palaan usein, sekä terapiatyössä että kirjoittaessani, on sisäinen, emotionaalinen kompassi.
Aivan kuten kompassi osoittaa pohjoiseen, tunteemme osoittavat kohti asioita, jotka ovat meille tärkeitä: yhteyttä, kuulumisen kokemusta, merkitystä, tarkoitusta, oikeudenmukaisuutta, turvaa, juuriamme, rakkautta, autonomiaa, eteenpäin menemisen tunnetta, kyvykkyyden tunnetta, tyydyttymättömiä tarpeita. Kun elämä suistaa meidät raiteiltamme, tunteemme viestivät meille siitä, että jokin vaatii huomiotamme. Sitä tunteet tekevät. Siinä on niiden juju: ne ohjaavat huomiomme kohdistumista, joskus hyvin, hyvin voimakkaasti. Tunteiden säätely on pohjimmiltaan sitä, että opimme vastaamaan näihin viesteihin oman psyykemme voimavarojen avulla.
Mutta kun olemme eläneet vuosia tukahduttamalla näitä signaaleja tai ohittamalla niitä joko lääkkeillä, pyrkimällä harhauttamaan huomiomme muualle tai yrittämällä vain selviytyä jollain lailla, voivat tunteemme aluksi tuntua epäluotettavilta tai jopa vaarallisilta. Monet tapaamani ihmiset ovat oppineet kyseenalaistamaan omia tunteitaan. ”En luota tunteisiini”, he sanovat. ”Pelkään tunteitteni voimakkuutta.” Toisille on sanottu, että heidän tunteensa ovat vääränlaisia, irrationaalisia tai jonkinlaisen häiriön oire.
Olen kuitenkin huomannut uudestaan ja uudestaan, että kun ihmiset alkavat lempeästi kuunnella tunteitaan, turvallisessa tilassa – eivät vihollisina vaan viestinvälittäjinä – jokin muuttuu. He löytävät uudelleen sisäisen suuntavaistonsa. Sisäisen tietämyksensä. Tunteen siitä, että ”tämä on ok” tai ”tämä ei tunnu oikealta”. Sisäinen kompassi alkaa jälleen toimia. Tämän turvallisen tilan – tämän syvemmän työn – ei tarvitse tapahtua terapeutin kanssa. Se voi tapahtua jonkun itselle läheisen ihmisen kanssa: luotettavan ystävän, puolison tai perheenjäsenen kanssa. Kunhan se tapahtuu yhteydessä toisen ihmisen kanssa.
Triggerit ja traumat
Yhteyden palauttaminen omaan sisäiseen kompassiisi ei tarkoita sitä, että seuraisit sokeasti jokaista tunnetta. Se tarkoittaa sitä, että opit navigoimaan huomioiden tunteesi osana sisäistä GPS:ääsi; järjen, arvojen, kokemuksen ja sen tietoisuuden rinnalla, että joskus tunteemme osoittavat harhaan. Koska kompassi ei ole täydellinen.
Joskus tunteet osoittavat harhaan. Joskus ne heijastavat enemmän menneisyyttä kuin nykyhetkeä. Kun olemme kokeneet traumoja ja vastoinkäymisiä, emotionaalisesta kompassistamme voi tulla yliherkkä, ja se voi osoittaa paitsi tämän hetkisiä vaaroja ja tarpeita kohden, myös kohti haavoja, joille ei koskaan ole annettu tilaa parantua. Trauma aiheuttaa aktivoitumisia kompassissamme. Neutraali tilanne voi yhtäkkiä tuntua kestämättömältä. Näennäisen irrationaalinen triggeri voi aiheuttaa suurta ahdistusta. Pieni konflikti voi aktivoida suhteettoman voimakkaan pelon tai häpeän aallon. Tämä ei tarkoita, että nämä tunteet olisivat keksittyjä. Se tarkoittaa, että niiden juuret ovat tarinasi aikaisemmassa luvussa, joka kaipaa yhä selvittämistä.
Tässä kohtaa traumainformoitu hoito tai terapia tulee kuvaan mukaan. Ajatuksena ei ole mitätöidä mitään tunteita, vaan auttaa meitä ymmärtämään niitä ja navigoimaan monitahoisissa tunnemaailmoissamme. Kysyä: Onko tässä tunteessa kyse tästä hetkestä vai aiemmista kokemuksista? Ja jos kyse on aiemmista kokemuksista, kuinka voimme vastata myötätunnolla pelkän reagoinnin sijaan? Parantumisessa ei ole kyse tunteiden vaientamisesta vaan siitä, että autamme löytämään tunteille niille kuuluvan paikan, jotta voimme elää täysipainoisemmin nykyhetkessä. Ja kyse siitä, että kunnioitamme sitä, mikä aikoinaan auttoi meitä selviytymään, samalla kun löysäämme varovasti otettamme vanhoista kaavoista/malleista ja löydämme uusia tapoja elää.
Meidän ei tarvitse patologisoida ketään siitä, että hän kokee tunteidensa kanssa olemisen haastavana vieroittauduttuaan psykiatrisista lääkkeistä. Se, mitä tarvitsemme, ei useinkaan ole lisää diagnooseja. Diagnoosien sijaan tarvitsemme lisää opastusta. Ja ei ainoastaan liittyen siihen, kuinka käytännössä toteuttaa vieroittautuminen (mutta liittyen myös siihen), vaan myös liittyen siihen, kuinka tuntea jälleen tunteita. Liittyen siihen, kuinka antaa tilaa sille, mikä herää eloon, kun lääkkeen vaikutus kehossa vähenee ja loppuu. Kuinka luottaa siihen, että tunnereaktiomme ovat ymmärrettäviä – eivät tyhjiössä, mutta nykyisten elämänolosuhteittemme ja mukanamme kantamiemme elämäntarinoiden kontekstissa.
Aina.
***
Mad in America toimii alustana monenlaisten kirjoittajien blogeille. Näiden postausten tarkoituksena on toimia julkisena foorumina psykiatriaa ja sen hoitoja koskevalle keskustelulle – laajasti ottaen. Ilmaistut mielipiteet ovat kirjoittajien omia.
Anders Sørensen, https://crossingzero.substack.com/ Anders Sørensen on tanskalainen kliininen psykologi, tutkija ja kirjailija, joka on väitellyt psykiatrian tohtoriksi. Hänen kliinisessä työssään hän keskittyy auttamaan ihmisiä vieroittautumaan psykiatrisista lääkkeistä turvallisesti tekemällä asteisia, hyperbolisia annosvähennyksiä – samalla kun hän auttaa ihmisiä käsittelemään vieroittautumisen myötä palaavia, aiemmin tukahdutettuja tunteita, ajatusmalleja ja traumareaktioita. Hän on vuonna 2025 julkaistun Crossing Zero – The Art and Science of Coming and Staying Off Psychiatric Drugs kirjoittaja ja yksi johtavista äänistä kansainvälisessä keskustelussa liitten turvalliseen psykiatrisista lääkkeistä vieroittautumiseen ja mielenterveyteen lääkityksen ja diagnoosien ulkopuolella.
