Psykiatria tarvitsee paradigman muutoksen. Muutostarpeen syyt ovat monille blogimme lukijalle sen verran selvät, etten tälläkään kertaa lähde niitä sen enempää perustelemaan. Aiemmin olen pohtinut sitä, kuka tämän muutoksen toteuttaa. Nyt pysähdyn sen kysymyksen äärelle, miten ja millaisten asioiden kautta tämä muutos voisi tulla tapahtumaan.
Kun kaikki hyväksytään mielenterveyskeskusteluun
Päätösvalta sen suhteen, millaista ja mitä mielenterveyshoito on, on psykiatreilla. Muut ammattiryhmät, ja varsinkin potilaat tai heidän läheisensä, ovat lähinnä sivustakatsojia. Psykoterapeutit, psykologit ja sairaanhoitajat voidaan ottaa osaksi psykiatrian kenttää niin kauan kuin he hyväksyvät sen, että psykiatrit lopulta päättävät mitä hoidetaan ja miten, eivätkä pullikoi tätä lähtökohtaa vastaan. Muiden ammattilaisten on tehtävä lääkärien määräämät tutkimukset, hyväksyttävä hoidon lähtökohdaksi lääkärien asettamat diagnoosit ja sairausolettamat, kannustettava lääkärien määräämien lääkkeiden käyttöön sekä edettävä hoidossa sen mukaan, mitä lääkäriseuran laatimat käypä hoito-suositukset sanovat. Potilaiden on tietenkin kyseenalaistamatta hyväksyttävä nämä kaikki olettamukset ja toimenpiteet. Läheisten tehtävä on tukea potilasta sairauden kanssa elämisessä ja muistuteltava potilaalle, miten tärkeää lääkärin määräämien linjausten noudattaminen on.
Mielenterveystyön kehittäminen kohti paradigman muutosta ei ole mahdollista niin kauan kuin ainoa todellinen valta on psykiatreilla ja ainoastaan heidän äänensä tulee kuulluksi. Mielenterveys ja ihmisten psyykkinen hyvinvointi on niin iso asia, ettei se saa olla vain psykiatrian, ja tätä kautta (koska lääketeollisuus lobbaa niin innokkaasti psykiatriaa) lopulta lääketeollisuuden määriteltävissä ja vallassa. Niin sanotut mielenterveyshäiriöt, psyykkisen “terveyden ja sairauden” ilmiöt sekä inhimillisten tunteiden ja kokemusten kenttä koskettavat jokaikistä ihmistä. Miksi olisi psykiatrian vallassa määritellä, millaisia tunteita ihmisen on “tervettä” kokea? Kuka on päättänyt, että psykiatria saa sanoa, millä keinoin inhimillisiä vaikeuksia tulisi kohdata ja ymmärtää? Asia on niin iso ja tärkeä, että muidenkin toimijoiden on saatava äänensä ja näkökulmansa kuuluviin. Ei Suomen koulutuspolitiikkakaan ole vain rehtorien määriteltävissä tai metsien käyttö pelkästään metsäteollisuuden määräysvallassa. On kuunneltava muitakin, otettava muitakin näkökulmia tasavertaisesti huomioon, kurkoteltava kohti dialogia.
Psykiatreilta löytyy lähinnä psykiatrien ratkaisuja: lääkkeitä, diagnooseja ja sairausmääritelmiä. Kuten olemme nähneet, nämä asiat eivät vie ihmisiä eteenpäin vaikeuksista vaan pikemminkin syventävät niitä. Juuri nämä asiat ovat syynä psykiatrian paradigman muutostarpeelle. Tulevaisuuden mielenterveystyön määrittelyyn ja tekemiseen tarvitsemme ennenkaikkea aivan muiden ihmisten näkemyksiä ja ajatuksia. Koska muiden kuin psykiatrien näkemyksiä mielenterveysasioissa harvoin kysytään, ne on sanottava ja tuotava ilmi kysymättä: juuri niinkuin tässä blogissa teemme.
Kun ”rahaa ei enää ole”
Nykyisen paradigman mukainen psykiatrisen hoidon lähtökohtana ovat ”diagnostiset tutkimukset”, ammattilaisten toteuttama ”hoitopolkujen mukainen hoito” ja pitkäaikaiset psyykelääkehoidot. Tällaisen hoidon tuloksena on usein pitkäaikainen mielenterveyspotilas, joka ”elää sairautensa kanssa”. Kaikki on mennyt hoitosuositusten mukaisesti, mutta koska ihmiset eivät nykyjärjestelmässä parane, on järjestelmä tavattoman kallis ja kustannustehoton. Yhä uudet potilaat tulevat ja ohjautuvat psykiatrisiin määrittelyihin, lääkehoitoihin ja etuuksien saajiksi, mutta harvempi lähtee koneistosta kokonaan pois. Nykyisen järjestelmän kalleus ja kustannustehottomuus on tuotava julki. Ei siksi, että mielenterveyshoidosta tulisi hakea säästöjä, vaan siksi, että järjestelmän tulisi pystyä potilaiden kannalta parempaan. Ihmisten toipuminen tulee ottaa mielenterveyshoidon aidoksi tavoitteeksi: kaikki muu pitää nähdä hoidon epäonnistumisena.
Julkisen rahoituksen turvin pyörivää koneistoa ei tulisi valjastaa diagnostisiin määrittelyihin, loputtomiin lääkehoitokokeiluihin- ja vaihtoihin eikä edes oireenmukaisiin hoitopolkuihin, joista varsin monet pohjautuvat lopulta samoihin asioihin: ”terveellisiin elintapoihin” opastamiseen, mielekkään tekemisen ja sosiaalisen kanssakäymisen kannustamiseen sekä tunteiden tunnistamisen ja säätelyn harjoitteluun. Useimmat ihmiset jo tietävät nämä asiat. Ei mielenterveyspalveluista lähtökohtaisesti etsitä opastusta elintapoihin vaan ymmärtävää kohtaamista sekä tilaisuutta tulla kuulluksi ja kohdatuksi vaikeuksien kanssa. Tähän tulisi keskittyä. Palvelujärjestelmä tulisi rakentaa ihmis- eikä oirelähtöiseksi.
En viitsi edes arvioida, kuinka monta miljoonaa tuli maksamaan oma kolmen vuoden laitoshoitoni, unohtamatta tietenkään avohoito- ja päivystyskäyntikustannuksia sekä erilaisia saamiani etuuksia. En ota näistä syyllisyyttä niskoilleni vaan lohduttaudun sillä, että lopulta pääsin pois.
Kun lääketiede hylkää psykiatrian
Psykiatrian tutkimus on lähinnä eri lääketehtaiden rahoittamaa lääkeaineiden tutkimusta. Toinen toisensa jälkeen yhtä uusia tai näennäisesti uusia psyykelääkkeitä tarjotaan yhä uusien ja lievennetyin kriteerein määriteltyjen “sairauksien” hoitoon. Aivo- ja geenitutkimus ei ole tarjonnut mitään uutta psykiatrian tieteenalalle valtavista panostuksista huolimatta. Brutaalien ”hoitojen”, kuten ECT:n, vakuutetaan tehoavan, vaikka ”vaikutusta ei aivan tiedetä”. Toisaalta se tieto, mitä laadukas tutkimus on oikeasti tuottanut, kuten traumojen merkitys psykoottisen kokemuksen syntymiselle ja avoimen dialogin mukaisen hoitomallin valtaisa tehokkuus- ja kustannushyöty tavanomaiseen hoitoon verrattuna, sivuutetaan. Näin on todennäköisesti siksi, että jos nämä asiat aidosti psykiatrian kentällä myönnettäisiin, murennettaisiin lääkärien valtaa. Muutkin ammattiryhmät, kuin lääkärit, kun voivat toteuttaa avoimen dialogin mukaista hoitoa ja tukea ihmisiä traumojen käsittelyssä.
Lopulta lääketieteen on pakko sahata psykiatria itsestään pois, jotta se voi säilyttää oman uskottavuutensa ja sen lähtökohdan, että lääketiede todella on tiedettä. Sen on nojattava laadukkaaseen tutkimukseen sekä pystyttävä osoittamaan, että oiretulkinnat ja hoitomenetelmät ovat valideja ja pohjautuvat johonkin muuhun kuin uskomuksen voimaan. Psykiatrisilla diagnooseilla ei ole validiteettia. Psyykelääkkeet eivät paranna yhtäkään ”psyykkistä sairautta”. Aivojen rakenteilla tai geenitutkimuksilla ei ole mitään merkitystä käytännön mielenterveystyössä eikä edes ”sairauksien” teoreettisessa ymmärtämisessä. Psykiatria olisi jo lakannut olemasta, ellei lääketeollisuus tukisi sitä niin avokätisesti ja lääkärikunta sallisi kollegiaalisuuden nimissä psykiatrian epätieteellisyyttä. Loputtomasti tilanne ei voi jatkua, koska saumat vuotavat jo niin monista kohdin.
Kun ”potilaat” eivät enää suostu tähän
Lopulta me entiset ja nykyiset ”potilaat” saamme äänemme kuuluviin emmekä enää suostu tähän, mitä psykiatrinen hoito nykyisellään on. Lähdemme omalle mielenosoituksellemme, fyysisesti tai henkisesti. Emme julistamaan stigman purkamista tai hyvää elämää sairauden kanssa, vaan vastustamaan tätä systeemiä ja huutamaan, ettemme suostu enää tulemaan muiden määrittelemiksi, käyttämään aivojamme tuhoavia lääkkeitä ja kohtaamaan hoitojärjestelmän tympeyttä, ylenkatsetta ja pakkoa elämämme vaikeina ja raskaina hetkinä. Sosiaalinen media ja esim. tämä blogi ovat jo saattaneet meitä, kokemuksiamme ja kriittistä tutkimusta yhteen. Nämä asiat eivät enää voi tulla vaiennetuiksi. Vaan vielä on kerrottava ponnekkaammin, vielä kyseenalaistettava julkisemmin ja vielä etsittävä uusia tapoja saada asiat sanotuiksi niinkuin ne ovat. Biomedikaalinen psykiatria on tiensä päässä: tarvitsemme psykiatrian paradigman muutoksen ja tarvitsemme sen pian.
