”Kun yksi sairastuu, monen maailma muuttuu” korostaa omaisjärjestö Finfami. Kyllähän se tietenkin pitää paikkansa. Monen maailma muuttuu. Mutta joskus muutos on hyvästä, joskus se on suorastaan tarpeen, välttämätöntä, eikä lopulta ollenkaan pahasta. Meillä on monia syitä pelätä muutosta, vaikka se on jokseenkin ainut asia, mikä tässä maailmassa on varmaan. Entä jos kärsimme, koska vastustamme muutosta?

Mielenterveyspulmien suhteen tämä on erityisen tärkeää. Minusta näyttää selvältä, ettei minkäänlainen mielen horjunta, ei masennus, eikä skitsofreniakaan ole vain yksilön ongelma, vaan se syntyy suhteessa muihin ihmisiin ja yhteiskuntaan. Tai suhteiden puutteessa. Mielenterveyden horjunta on minulle merkki siitä, että jonkin on aika muuttua elämässä. Samat, vanhat asiat eivät kiinnosta, eivät ilahduta enää, ja ehkei pitäisikään, on aika löytää uusia, ehkä merkityksellisempiä asioita? Niitä ei vaan välttämättä löydä ilman jonkinlaista kärsimystä tai vähintäänkin luopumisen tuskaa, niin kuin Eino Kailaa lainaten voisin sanoa:

”Kun tähänastisen elämän voimanlähteet ovat ehtyneet, täytyy löytää uusia, jos mieli jatkaa vaellusta. Sielullinen voimankäyttö täytyy järjestää uudella tavalla ja se voi olla tuskallinen prosessi, joka käy kovan ahdistuksen kautta. Mutta se vie varmasti tulokseen, kunhan vain porataan kyllin syvälle, niin että päästään käsiksi tähän asti käyttämättömiin voimavaroihin, joita meissä kaikissa piilee.”

Jos uskaltautuu ajattelemaan asiaa tästä näkökulmasta – niin kuin oikeastaan pitäisi uskaltautua, koska jo aika monet ovat huomanneet masennuskautensa tuoneen paljon hyvää – näyttäytyy ilmeisenä, että meidän suhtautumisemme mielenterveysongelmiin on nurinkurinen. Syvätkin masennuskaudet ovat olennainen osa elämää, ihmisyyttä ja ihmisenä kasvua.

Siksipä haluaisin myös tarkastella käsitettä ”mielenterveysomainen”. Finfami, niin hyvää tarkoittava yhdistys kuin onkin, tarjoaa apua ihmisille, joiden läheinen on masentunut. Mutta kyllä minulle tulee mieleen, että syytetäänkö väärää puuta, kun järjestetään tilaisuuksia masentuneiden omaisille, jotka tuntevat, että elämisen ilo on hukassa, puhti on poissa eikä mikään kiinnosta? Eikä edes tarvitse myöntää olevansa masentunut omainen.

Kun yksi sairastuu, toinenkin voi sairastua, mutta syy ei ole ensimmäisen sairastumisessa. Etenkään kun kyseessä ei pitäisi olla edes sairastuminen, joskin asennoitumisemme ja hoitomme siitä sellaisen helposti tekee.

Ehkä on siis parempi sanoa, että kun yhden mieli murtuu, toisenkin voi murtua, ja mitä lämpimimmin toivoisin, että emme jäisi olemaan mielenterveysomaisia, saati masentuneita mielenterveysomaisia, että emme kaataisi taakkaa omasta murtumisestamme pelkästään ensin murtuneen harteille (sillä eikö se olekin aika raskas taakka kantaa vielä kaiken muun lisäksi?), vaan lähtisimme tutkimaan todellisia syitä oman mielemme murtumiselle, sille, miksemme jaksa olla läsnä ja kohdata toinen toistemme rankkoja elämänvaiheita? Ja mitä voisimme tehdä, jotta jaksaisimme?

Mitä voisimme tehdä, jotta jaksaisimme myös venyttää normaaliuden rajoja ja kohdata psykoottisenkin henkilön aivan erilaisesta näkökulmasta. Tämän suhteen paljon puhuvia ovat Andrei Kovrinin sanat Anton Tsêhovin Musta munkki -novellissa:

”Mitä varten, mitä varten olette minua hoitaneet? Bromilääkkeet, joutilaisuus, lämpimät kylvyt, silmälläpito, pikkumainen pelko jokaisen suupalani, jokaisen askeleni takia – kaikki se johdattaa minut loppujen lopuksi idiotismiin. Menetin järkeni, sairastin suuruudenhulluutta, mutta silti olin iloinen, reipas ja jopa onnellinen, olin kiinnostava ja erikoinen. Nyt olen muuttunut järkevämmäksi ja lihavammaksi, mutta olen samanlainen kuin kaikki muutkin: olen keskinkertaisuus, minun on ikävä elää. Voi miten julmasti olette menetelleet kanssani! Minulla oli harha-aistimuksia, mutta ketä se häiritsi?”

”Miten onnellisia olivatkaan Buddha ja Muhammed tai Shakespeare sen takia, että rakkaat sukulaiset ja lääkärit eivät olleet hoitamassa heiltä pois hurmiota ja innoitusta”

”Lääkärit ja rakkaat sukulaiset aikaansaavat loppujen lopuksi sen, että ihmiskunta tylsistyy, keskinkertaisuutta aletaan pitää neroutena ja kulttuuri tuhoutuu.”

 

Kuva Gerd Altmann Pixabaystä

JAA
Edellinen artikkeliMTV3 uutisoi psyykelääkevieroituksen vaikeuksista
Seuraava artikkeliPsyykelääkevieroitus -kongressi Göteborgissa
Mielenterveyden pulmien omakohtaisen kokemisen myötä olen ryhtynyt tekemään töitä sen eteen, että suhtautumistapamme ja hoitokäytäntömme muuttuisivat. Olen kahden lapsen äiti, "entinen" diplomi-insinööri ja nykyinen toimintaterapian opiskelija.

3 KOMMENTIT

  1. Tämä on olennaisen tärkeä näkökohta, ja suurelle osalle ihmisistä ilmeisen vaikea asia käsitellä. Juuri siksi sitä tulisi jaksaa pitää esillä. Siitä huolimatta, että monesti se on hyvin epäkiitollinen tehtävä. Kumarrus siitä, että jaksat. Arvostan suuresti monia muitakin kirjoituksiasi tällä sivustolla.

    • Niinpä, tärkeä on tosiaan. Pitäisi vaan saada viestiä leviämään ja synnytettyä keskustelua aiheesta.

Vastaa käyttäjälle Kirsi C Peruuta vastaus