Iltapäivälehti uutisoi taannoin Zypadhera-valmisteen saatavuushäiriöistä. Uutisessa kerrottiin Zypadhera parantavan mielialaa skitsofreniapotilailla. Toki en itse ole skitsofreniadiagnoosilla varustettu, mutta kokemusasiantuntijana olisin halunnut tälle uutislehdelle kertoa, että Zypadhera ei suinkaan paranna potilaan mielialaa. Zypadherasta mielenkiintoinen seikka on se, että sana adhera viittaa hoitoon myöntymiseen. Jos hoito oikeasti toisi potilaalle hyvän olon, ei tarvitsisi potilasta pakolla piikittää ja pakottaa myöntymään hoitoon.
Zypadheraa annetaan nykyään aika kevyillä perusteilla muillakin diagnooseilla varustetuille kuin skitsofreenikoille. Myöskään skitsofreniaa ei ole mahdollista mitenkään objektiivisesti todentaa, joten neuroleptilääkityksen käytölle ylipäätään kenellekään ei oikeastaan ole perusteita. Mielisairauksiksi kutsutut tilat eivät ole sairauksia siinä mielessä kuin fyysiset sairaudet ovat. Lähinnä ne ovat traumamenneisyyden aiheuttamia häiriötiloja.
Viimeisin kidutukseni eli pakkopiikkini on ollut juuri Zypadhera. Se laski mielialani pohjamutiin sen aiheuttaman hyvänolontunteiden puutteen vuoksi. On jatkuvasti todella paha olla ja haluaisi vain kuolla. Tästä ei hoitotaho ole välittänyt mitään. Olen jo useasti aiemmin todennut, että hoitotahoa ei kiinnosta raportoimani lääkityksestä aiheutunut kova kärsimys mitenkään. Koska maallikoilla ei ole ymmärrystä siitä, miten kovaa kärsimystä neuroleptit aiheuttavat, psykiatrit voivat määrätä neurolepteja potilaalle ja sen jälkeen päästä vastuusta, jos potilas kuoleekin. Todellisuudessa, kokemusasiantuntijana taas, voin sanoa, että juuri neuroleptien aiheuttama anhedonia saa toivomaan omaa kuolemaa. Ilman neurolepteja rakastan elämää ja elämä tuntuu kevyeltä ja mieluisalta.
Ylipäätään on ollut hyvin traumaattista, kun ei ole tullut ollenkaan ymmärretyksi eikä kuulluksi. Lääkitys lamaa minua tosi pahasti. Tuo lama on nähty sairauden oireena ja lääkitystä on lamaantuneisuuden takia vähentämisen sijaan nostettu. Olen myös joutunut lähetetyksi kroonikko-osastolle, koska olen ollut niin lääkityksen lamaama. Tällä hetkellä pyörittelen mielessäni näitä traumoja ja pelkään taas joutuvani täysin mielivaltaisen psykiatrisen hoidon alaiseksi. Kroonikko-osastolta minut pelasti lääkäri, joka näki, että minut oli lääkitty kauheaan kuntoon ja oli tietoinen, että olin aiemmin pärjännyt ilman lääkityksiä tosi hyvin.
Jotkut tuntuvat valitettavasti ajattelevan, että adherenssi on tärkeää riippumatta siitä, miten pahoin potilas itse voi. Pienetkin harhat ja poikkeamat tulee raportoida hoitohenkilökunnalle, jotta potilas ei voi olla elämänmyönteinen vaan hoitomyönteinen. Voitaisiinko kuitenkin hoitaa potilasta ja välittää siitä, miltä potilaasta tuntuu? Potilas on kokenut väkivaltaa psykiatrisessa hoidossa. Se on ollut hyvin traumaattista ja julmaa. Jos hoitohenkilökunta oman toimintansa myötä haluaa lääkitä potilaan puolustuskyvyttömäksi, kannattaisiko hoitohenkilökunnan kuitenkin miettiä sitä mahdollisuutta, että entäs jos potilas lääkityksestä kärsii kuten on kertonut kärsivänsä.
Usealle Zypadheralla tapahtuva hoito on kärsimystä, ja taloudellisten syiden takia potilas ei voi etsiä parempaa hoitoa. Julkisen puolen avohoidossa annetaan ymmärtää, että potilas on pakotettu ottamaan vastaan kärsimystä aiheuttavaa hoitoa. Hoidossa pitäisi kuitenkin keskittyä potilaan hyvinvointiin ja kuunnella oikeasti potilasta. On täysin ilmiselvää, että kukaan ei vastusta lääkitystä, joka oikeasti parantaa omaa mielialaa ja toimintakykyä. Ja on täysin ymmärrettävää, että lääkitystä, joka mielialaa alentaa ja toimintakykyä vie, ei haluta käyttää. Ei ole mielisairautta vastustaa lääkitystä, joka ei edistä omaa hyvinvointia.
