Jälleen se tuli vastaan, tällä kertaa Helsingin Sanomissa. Artikkeli psykiatrisen diagnoosin merkityksestä ihmiselle. En pysty enää tätä juttutyyppiä provosoitumatta lukemaan, silmäilemään vain, mutta sellaisena se lause löytyi: ”Autismidiagnoosi oli helpotus ja toi selityksen kaikelle”. Edellisestä vastaavasta jutusta jo kirjoitin kyseiseen lehteen palautteen, en viitsi enää. Vaikea on enää löytää mediaa, joka ei tätä juttutyyppiä aktiivisesti hyödyntäisi: ”Sain selityksen monille vastoinkäymisille ja hankaluuksille”, kirjoittaa viranomaistiedottajana Kela. Naistenlehdet johtanevat tätä kilpailua, ”Diagnoosi oli helpotus. Aloin ymmärtää itseäni paremmin”, kirjoittaa Anna (aivan liian useaan kertaan), mutta HS:n samanlainen linja valtakunnan vakavimmin otettuna sanomalehtenä on ollut itselleni vaikein nieltäväksi: ”Taru Partanen ja Nemi Salminen saivat kumpikin nuorena diagnoosin, joka toi hankalille oireille vihdoin selityksen” .Nämä esimerkit riittänevät pohjustukseksi. Tiedätte mitä tarkoitan. Lisää vastaanvanlaisia kirjoituksia löytynee joka päivä jostain mediasta, jos joku niitä edelleen jaksaa lukea.
Vaikka haastateltavat ihmiset eivät itse ymmärtäisikään psykiatristen diagnoosien muodostumista, käyttöä ja tulkintaa, toimittajien tulisi ymmärtää ja perehtyä asioihin, joista kirjoittavat. Kuten olemme nähneet, kyse ei ole mistään marginaaliaiheesta. Kiireellisintä ja tärkeintä aiheesta kirjoittavien toimittajien olisi sisäistää, ettei psykiatrinen diagnostiikka selitä yhtään mitään, ei anna sen isompaa ymmärrystä yhtään mihinkään, koska psykiatrinen diagnostiikka on vain ja ainoastaan oireita kuvailevaa. Miksi tämä asia, sinänsä yksinkertainen ja jopa psykiatrian sisällä hyväksytty toteamus, näyttää olevan niin mahdoton ymmärrettäväksi?
Diagnoosien mystisyyden juuret
Otan omassa työssäni kantaa ihmisten psykiatrisiin diagnooseihin. En arvosta tätä osaa työstäni enkä ole roolistani ylpeä. Työtä mielenterveyssektorilla ei kuitenkaan voi tehdä ilman osallistumista tähän diagnostiseen näytelmään. Teknisesti se ei ole kovinkaan vaikeaa. On vain pisteytettävä oikeat lomakkeet ja kysyttävä haastatteluissa diagnostisia kriteereitä kartoittavat kysymykset, selvitettävä, kuinka pitkään näitä oireita on ollut ja miten ne elämässä näkyvät. Lopuksi lasketaan pisteet ja kirjoitetaan tämä kaikki auki potilaskertomukseen. Lääkäri katsoo tekstiä läpi sen verran kuin tarpeelliseksi näkee, ja päättää näitä oirekuvauksia vastaavat diagnoosit. Kaikki on tähän asti hyvin selkeää ja suoraviivaista.
Tämän jälkeen kuitenkin usein tapahtuu jotain mystistä. Useimmiten se tapahtuu diagnosoidun ihmisen ajatuksissa, mutta usein myös hänen läheistensä ja toisinaan myös terveydenhuollon henkilökunnan mielessä. Jopa toimittajat innostuvat tästä ihmeellisestä asiasta yhtä uudelleen. Diagnoosi selittää kaiken. Graaveimmillaan nämä oireet ja niiden taakse sisältyvä mystiikka ulkoistetaan itsestä kokonaan, aivan kuin ihmisen omat ominaisuudet olisivatkin kokonaan jotain itsestä ulkoista: ”se en ollutkaan minä, se olikin ADHD, se ei ollutkaan minua, se olikin epävakaata persoonaa”. On selitys, ymmärrys, helpotus ja vastuuvapaus.
Sen taakse, että ihmisellä on ne oireet, jotka hän on itse haastattelussa kuvannut, työntekijä kirjoittanut ylös ja lääkäri koodannut numeroyhdistelmäksi, näyttää siis kätkeytyvän jotain suurempaa. Juuri ne samat sanat, jotka on sanottu, kirjoitettu ja koodattu, sisältävät selityksen kaikkeen. Aivan kuin niiden takana olisi jokin itse oireita suurempi selitys. Ei ole. Psykiatrinen diagnostiikkaa kuvailee oireet. Tämä on aivan oleellinen ja keskeinen ero suurempaan osaan muusta lääketieteen diagnostiikasta. Jos ihminen valittaa mahakipua, on kuvailua todeta, että maha on kipeä, koska se kipristelee, juilii ja kolottaa. Selitys mahakivulle olisi vaikkapa mahasyöpä, vatsahaava tai keliakia, jotka tämä kipua synnyttävät. On kuvailua todeta, että ihmisellä on masennusta, koska mieliala on matala, itkettää ja hän ajattelee kuolemaa. Selitys näille masennuksen oireille ei kuitenkaan ole sama mystinen ”masennussairaus”, jonka oireita juuri kuvailtiin, sen enempää kuin mahakivun syynä olisi kipristely, juiliminen ja kolotus. Psykiatrisesta diagnoosista ei voi päätellä yhtään mitään siitä, mikä oireita synnyttää. Samoin on kuvailua todeta, että on ADHD, koska viisi huolimattomuuden ja tarkkaamattomuuden oirekriteeriä täyttyy. Edelleenkään, mitään sen suurempaa selitystä ei ole, vain oirekuvaus. Niin yksinkertaista psykiatrinen diagnostiikka on.
Niin sanotuista aivomuutoksista, välittäjäaineiden epätasapainoista tai epätavallisista aktiivisuuksista eri aivoalueilla psykiatristen tai ”neuropsykiatristen” oireiden ja sairauksien ”selittäjinä” ei edelleenkään ole näyttöä. Psykiatrisissa diagnosointiprosesseissa ei aivotutkimuksia tehdä, paitsi silloin kun halutaan varmistua, ettei mitään neurologista poikkeavuutta tai vammaa ole. Jos olisi, oireet olisivat lähtökohtaisesti neurologisia oireita ja sairauksia ja ne hoidettaisiin aivan eri menetelmin. Tästä syystä onkin epäeettistä toimia niinkuin psykiatriassa tällä hetkellä toimitaan: kysellään oireista, ja kun löydetään tarpeeksi, selitetään ihmiselle, että hänen ”aivonsa toimivat eri tavalla kuin muilla”. Ei aivoja tutkita, silti usein ja monien psyykkisten oirekuvien osalta aivojen väitetään toimivan jotenkin mystisesti ”eri tavalla kuin muilla”. Perusteena tällä väitteelle on se, että asetettuun diagnoosiin väitetään liittyvän näitä mystisiä ”aivojen toimintahäiriöitä”, joita ei, edelleenkään, ole pystytty kuvaamaan edes suurin piirtein tieteellisesti pätevällä tasolla yhdenkään psyykkisen oirekuvan kohdalla.
Psykiatriassa tietenkin tiedetään, etteivät diagnoosit itsessään selitä mitään. Psykiatrit yleensä kyllä tietävät, ettei tieteellisesti todistettuja ja päteviä selityksiä psyykkisten oirekuvien taustalla ole, varsinkaan sellaisia, jotka olisivat suoraviivaisesti johdettavissa johonkin aivoissa tapahtuvaan. Juuri tästä syystä puhutaan ”monitekijäisistä prosesseista” ja altistavista tekijöistä. Psykiatrian yleisimmin käytetyssä oireluokittelukäsikirjassa todetaan, ettei oirekriteeristöjä edes saa käyttää sairauksien selityksinä, vaan ainoastaan oirekuvauksina. Olen itse ollut työssäni monilla vastaanotoilla, joissa lääkäri jopa toteaa potilaalle, ettei diagnoosia tule selityksenä ottaa. Olen itsekin käynyt tätä keskustelua vastaanotoilla lukemattomia kertoja. Sillä ei kuitenkaan ole usein mitään merkitystä. Useimmiten diagnoosi edustaa juuri sitä suurempaa ymmärrystä ja selitystä, jota niin kipeästi kaivataan. Diagnoosin takana seisoo koko lääketieteen arvovalta sekä kaikki ne lukuisat medioista tutut kohtalotoverit, jotka ovat kertoneet, miten diagnoosi toi selityksen, ymmärryksen ja rauhan. Diagnoosien tuoma selitysvoima perustuu kuitenkin valheelliseen narratiiviin.
Mystisyyden rakentuminen ja sen kaatuminen
Ihminen toki saa uskoa vaikkapa horoskooppien selitysvoimaan itseymmärryksen lähteenä, miksei sitten yhtä hyvin psykiatristen diagnoosien? Ne ovat tarjoavinaan selityksiä lukuisten ihmisten kokemuksille ja tuntemuksille, ja jos ne sellaisenaan lohduttavat, onko siitä jotain haittaa? Yli puolet länsimaiden ihmisistä on luokiteltavissa jonkin psykiatrisen häiriön alle. Näin laajaa ihmisjoukkoa koskettavana, julkisia palveluja valtavasti kuormittavana ja koko kulttuurimme ihmiskäsitystä riepottelevana asiana tämä ilmiö ei ole todellakaan aivan harmiton. Kun puhumme terveydestä, sairaudesta ja hoidosta, olemme vakavien asioiden äärellä. Ihmisen sairauskertomukseen loppuelämän ajaksi jääviin luokituksiin ja lääkehoitosuosituksiin ei voi suhtautua samalla keveydellä kuin horoskooppeihin. Psykiatriassa tehdään diagnoosien tyhjillä ”selityksillä” ihmisten mielissä valtavaa vahinkoa ja luodaan jatkuvasti leviävää valheellista kuplaa. Koska tätä tarinaa tarjotaan tieteellisyyden kaapun puettuna, ei sen olemassaolon puolustukseksi riitä, että se tuottaa sellaisenaan helpotusta ja lohtua. Eihän plasebolääkkeitäkään saa myydä, vaikka niiden on todettu monia ihmisiä auttavankin.
Tätä valheellista ”itseymmärryksen tarjoamista” suurempi ongelma syntyy siitä, että tämä diagnostinen teatteri vie valtavasti mielenterveystyön resurssia, joka totisesti tulisi käyttää järkevämmin. Ideaalisessa mielenterveystyössä voisimme auttaa ihmisiä vaikeuksissa, pysähtyä kuuntelemaan ja ymmärtämään, mitä on elämässä sattunut ja miten se on vaikuttanut, yrittää löytää yhdessä reittejä eteenpäin vaikeiden tunteiden ja kokemusten keskeltä. Mutta tällaiselle ei meinaa oikein olla aikaa ja tilaa. On täytettävä nämä kyselylomakkeet. On kysyttävä nämä diagnostiset haastattelut, motivoitava lääke- ja omahoitoon ja käyntien tullessa täyteen on viimeistään kerrottava, miten kyseessä on loppuelämän sairaus, jonka kanssa on opittava elämään. Vaikka tämän useimmat tietenkin jo tietävät. He ovat jo oppineet diagnoosien mystisen voiman.
Lukuisten medioiden yhä uudelleen esiinnostamat ihmiset, jotka kertovat omasta erityisyydestään, diagnoosien tuomasta ymmärryksestä ja elämästä häiriön kanssa, perustelevat esiintuloaan usein sillä, että he haluavat purkaa stigmaa, mutta tekevät itse asiassa juuri päin vastoin. He vahvistavat sitä muuria, joka kasvaa näiden ”erityisten” ja muiden ihmisten väliin, alleviivaavat eroa heidän ja meidän välillä, korostavat sitä, miten diagnosoitu ihminen ja diagnoosin alle menevä häiriö on jotain muuta kuin se, mitä muilla ihmisillä on. Mutta onko se? Ja millä perusteella voimme tietää että on? Ja mistä löytyy tämä mystinen psyykkisesti täydellisen terve standardi-ihminen, johon muiden ”häiriöisyys” vertautuu? Mikä on oikea määrä tunne-elämän vaihteluita, keskittymiskykyä ja sosiaalisista vuorovaikutusta? Kuinka surullinen terve ihminen saa olla ja kuinka pitkään? Kuinka monta tuntia täydellistä keskittymiskykyä on oltava?
Diagnoosien mystisyys lähtee kaatumaan siten, että ihminen itse kieltäytyy hyväksymästä näitä määritelmiä ja ”selityksiä” itselleen. Minulle tämä oli toipumisen tärkeimpiä ja myös vaikeimpia askeleita. Myös asiantuntevan journalismin olisi korkea aika tuoda yleiseen tietoisuuteen ne valtavat ongelmat, jotka nykyiseen narratiiviin liittyvät. Psykiatria ei lähde korjaamaan näitä suuren yleisön virhekäsityksiä diagnoosien selitysvoimasta, koska se hyötyy nykyisestä tilanteesta niin paljon. Psykiatria saa nykyisen arvovaltansa juuri tästä näennäisestä rinnasteisuudesta muiden lääketieteen osa-alueiden kanssa. Siksi se on toimivinaan samojen periaatteiden mukaan.
Arvoisa Helsingin Sanomien, Anna-lehden tai Iltasanomien toimitus, jos satutte lukemaan tämän kirjoituksen, pyydän hartaasti perehtymään psykiatrisen diagnostiikan luonteeseen esim. seuraavista lähteistä: Peter C. Gøtzsche: Tappava psykiatria, Robert Whitaker: Anatomy of an epidemic tai James Davies: Hajalla. Jos haluatte vihdoinkin lehteenne jotain uudentyyppistä mielenterveysaiheista sisältöä, olkaa yhteydessä sähköpostitse. Sivustomme kautta löytynee ainakin anonyymi haastateltava, joka voisi kertoa esimerkiksi psyykkisen diagnostiikan taakasta, psyykelääkityksen aiheuttamista vakavista vaurioista, psyykkisestä toipumisesta psykiatrisen hoitokoneiston ulkopuolella tai terveen identiteetin rakentumisesta entisen ”parantumattoman sairauden” jäljiltä.
