Koin, että sen lisäksi, että minua haluttiin avohoidossa ”pakkohoitaa”, minua haluttiin myös ”pakkolääkitä”. Koen, että olisi ollut tärkeää, että minua olisi aidosti kuunneltu ja hoito olisi perustunut täysin vapaaehtoisuuteen, mutta näin ei ollut.
Koin todella stressaavana että minusta haluttiin ”väkisin” huolehtia psykiatriassa. En kokenut enää olevani ihminen, vaan ainoastaan mielivaltaisen hoidon kohde. Tätä mielikuvaa lisäsi se, että minulle annettiin lääke ”pakolla” injektiona. Minulle sanottiin, että jos en ota lääkettä vapaaehtoisesti, lääke annetaan pakolla sairaalassa. Vaikka Suomessa ei ole velvoittavaa avohoitoa, tuntui siltä, että olin pakotettu hoitoon. Se vei itsetuntoni todella alas. En halunnut olla hoitoon pakotettu, vaan itse päätökseni tekevä täysivaltainen ihminen, nainen ja äiti.
Tein eduskunnan oikeusasiamiehelle valituksen saamastani hoidosta. Saamassani vastauksessa (katsot kuvat vastauksesta alla) sanottiin: ”Potilaan saama tieto siitä hoito aiotaan toteuttaa virka-apupyynnön avulla sairaalassa, jollei potilas suostu ottamaan hänelle määrättyä injektiolääkettä avohoidossa ei ole täyttänyt mielenterveyslain hoitoon toimittamisen vaatimuksia”. Olin siis oikeassa ettei tällainen ”uhkailu” ja pakottaminen lääkitykseen ole lain mukaista.
Lisäksi lääke aiheutti valtavia ongelmia. Sen lisäksi että se vei lähes kaikki ajatukset ja tunteet, se teki minusta itselleni vieraan ”zombin”. En kokenut olevani oma itseni lainkaan vaan olin apaattinen ja olo tuntui ”tyhjältä”. Suuri lääkemäärä aiheutti myös jatkuvia paniikkikohtauksia, jolloin pelkäsin kuolevani. Jouduin pitämään koko ajan televisiota tai äänikirjaa päällä, koska ilman sitä tuo ”tyhjyyden” tunteesta nouseva ahdistus ja paniikki vei minulta kaiken kyvyn elää tavallista elämää.
Tämä tila oli hoitavan tahon mielestä hyvä. Kunhan psykoosilääkettä piikitettiin säännöllisesti haitoista ja elämänlaadusta välittämättä, he olivat tyytyväisiä hoitoon. He ajattelivat, että injektio pitäisi minut poissa sairaalasta eikä elämänlaadulla ollut merkitystä.
Tässä tilassa oli vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, huolehtia kodista, perheestä ja lapsista, mutta siitä ei välitetty kunhan kävin säännöllisesti piikillä. Tällöin heillä ei ollut huolta siitä ettei ”äiti hoida itseään”, mikä oli heidän huolenaan, kun en halunnut ottaa heidän hoitoaan vastaan.
Miestäni on kohtuutonta, että lääkärin kanssa ei voi keskustella lääkkeen hyödyistä ja haitoista potilaan näkökulmasta: onko ihmisen lääkkeistä saama hyöty suurempi kuin lääkkeen hänelle aiheuttamat haitat, vai ei, tai miettiä sopivaa lääkemäärää, kuten lääkkeen vähentämistä haittojen vähentämiseksi, sen sijan että lääkettä lisätään tai että se vaihdetaan toiseen vastaavaan lääkkeeseen. Kaikilla psykoosilääkkeillä kuitenkin on sama vaikutusmekanismi, minkä olen huomannut. Avoimen keskustelun ja potilaan kuuntelun sijaan kielletään haitat ja pakotetaan potilasta ottamaan lääke, huomioimatta potilaan kokemuksia lääkkeistä.
On epäreilua potilasta kohtaan, että hänet asetetaan lapsen asemaan suhteessa lääkäriin ja hoitavaan tahoon ja päätetään lääkkeen aloittamisesesta ja pakkolääkinnästä injektiolla ilman potilaan suostumusta, vaikka hän olisi kykenevä tekemään omat päätöksensä hoidon suhteen.
Lopulta sain yhteyden yksityiseen psykiatriin, joka ymmärsi tilanteeni. Hän vaihtoi injektion tablettimuotoiseen lääkitykseen ja vähensi lääkitystä. Hän otti yhteyttä julkisen puolen psykiatriini ja kertoi halustani päättää hoito julkisella puolella ja siirtyä hänen potilaakseen. Tähän vihdoin suostuttiin, vaikka itse olin pyytänyt uloskirjausta pitkään. Yhteinen palaveri pidettiin, jossa yksityinen lääkäri oli (etänä) mukana ja hoito julkisella päätettiin.
Kun pakkolääkintä injektion muodossa vihdoin päättyi ja lääkettä vähennettiin ja myös stressaava hoito julkisessa psykiatriassa päättyi, niin kaikki paniikkikohtaukseni loppuivat. Samalla myös ajatukset ja tunteet ovat pikkuhiljaa palanneet ja ”zombi-olo” helpottanut. Elämänlaatu on parantunut ja stressi helpottanut, kun en ole enää julkisessa psykiatriassa ”holhottavan asemassa” ja ”pakkolääkittävänä” ja minulla on mahdollisuuksia päättää itse omasta elämästäni, hoitaa perhettäni, olla läsnä lapsilleni ja myös elää omaa ja omannäköistä elämää.
Nimimerkki Äiti
Linkki nimimerkin Äiti aiempaan tekstiin: Kirje psykiatrille
