Auttajan ja autettavan epäsymmetrinen suhde
Kun ihminen hakee apua toiselta ihmiseltä, asetelma on lähtökohtaisesti epäsymmetrinen: toinen on apua tarvitseva, toinen on oletettu auttaja. Epäsymmetrinen suhde implikoi aina valta-asetelman ja väistämätöntä vallan käyttöä. Kyse ei ole kahden samassa asemassa olevan tasa-arvoisesta suhteesta.
Psykiatrisessa avun hakemisessa epäsymmetriaa lisää tiedollinen epätasa-arvo: vaikka apua hakeva olisi ennen avun hakemista kuinka kysynyt vaivoistaan ChatGPT:tä tai Googlelta, hän tietää psykiatriasta lähtökohtaisesti vähemmän kuin ammattilainen, jota hän tapaa – jollei avunhakija sitten ole itse psykiatrian alan ammattilainen. Tämä tiedollinen epäsymmetria antaa oman lisänsä avun hakemiseen aina liittyvään suhteen epäsymmetriaan.
Olemme siis tekemisessä kahden perustavan epäsymmetrian kanssa, metafyysisen avuttomuuden ja tieto-opillisen tietämättömyyden. Olipa potilas kuinka koulutettu ja kuinka valmistautunut vastaanottoon, asettuessaan potilaan asemaan hän asettuu avuttomuuden ja tietämättömyyden syvyyteen.
Perinteisesti erilaiset uskonnolliset ja eettiset koodistot ovat säädelleen käyttäytymistä tällaisissa epäsymmetrisissä tilanteissa. Tutkimmepa Homerosta, hindulaisuutta, buddhalaisuutta, shintolaisuutta, juutalaisuutta, kristinuskoa tai islamia, löydämme niistä sääntöjä ja ohjeita tällaisissa epäsymmetrisissä tilanteissa toimimista varten. Suurimmassa osassa ihmiskunnan historiallisista eettisistä koordinaatistoista avutonta suojaavat yhteisön yhteiset säännöt ja uskomukset. Potilaan ja hänen auttajansa välinen suhde asettaakin meidät vuosituhantisen metafyysisen ongelman eteen, kuinka suojata avutonta ja mahdollistaa, että avuton uskaltaa hakea apua. Lyhyesti sanottuna: kuinka mahdollistaa auttaminen.
Medikalisoiva ratkaisu suhteen epäsymmetriaan
Nykyaikainen ratkaisu tähän perustavaan ongelmaan on medikalisoiva, tieteeseen uskova: kun avun hakijaa autetaan tieteellisesti perustelluilla hoidoilla, metafyysisen avuttomuuden ja tieto-opillisen tietämättömyyden ajatellaan katoavan ongelmina. Näyttöön perustuva on korvannut jumalten vihan avuttoman hyväksikäyttäjää kohtaan.
Tässä näkökulmassa oletetaan, että jokaiseen tilanteeseen on olemassa tieteelliseen näyttöön perustuva lääketieteellinen hoito, ja että erilaiset hoidot voidaan arvioida luotettavasti suhteessa toisiinsa. Jo somaattisten lääketieteiden aloilla tämä oletus on usein virheellinen. Mekanistinen ratkaisu avuttomuuden ongelmaan ei toimi edes mekanistisessa maailmassa. Kun alamme puhua psykiatriasta, koko tilanne muuttuu oleellisesti. Psykiatria on nimittäin vuosisatojen ajan rakentanut identiteettiään identifioitumalla somaattisiin lääketieteisiin. Jos joku on tehnyt jotain, mikä on vahvistanut tätä psykiatrian identifioitumista somaattisiin lääketieteisiin, häntä on ylistetty ja palkittu lukuisilla tavoilla, esimerkkinä lobotomian kehittämisestä jaettu Nobel-palkinto.
Siitä, että joku haluaisi olla jotakin tai jonkin pitäisi joidenkin mukaan olla jotakin, ei seuraa, että tämä jokin on sitä, mitä sen halutaan olevan tai mitä sen joidenkin mielestä pitäisi olla. Psykiatrian halu tai velvoite olla tiede ei tee siitä tiedettä. Itse asiassa tarkemmassa tarkastelussa käy ilmeiseksi, ettei psykiatrinen tieto täytä mitään tieteellisen tiedon tieteenfilosofisia kriteereitä. Psykiatrisia teorioita on esimerkiksi mahdotonta osoittaa vääräksi, esimerkkinä tästä jatkuvasti muotoaan muuttavat aivojen tai välittäjäaineiden epätasapainoa mielenterveyden häiriöiden selityksenä esittelevät teoriat. Biopsykiatristen teorioiden ennustevoima on käytännössä negatiivinen, kun arvioidaan psykiatristen hoitojen tehoa: on todennäköisempää, ettei potilas parane, kuin se, että hän paranisi teorian mukaisesti. Psykiatriassa ei myöskään ole muodostunut kuhnilaisen normaalitieteen tiloja, eikä sitä kautta anomalioita eikä siten kuhnilaisia tieteellisiä vallankumouksiakaan. Sen sijaan psykiatriassa kukoistavat erilaiset koulukunnat ja auktoriteetit, joiden valta perustuu… valtaan.
Tästä kaikesta seuraa, että psykiatriassa medikalisoiva ratkaisu avuttomuuden ongelmaan on tuhoon tuomittu. Psykiatriassa näyttöön perustuva ideologia on kuin sarjakuvan hahmo, joka maan loputtua jalkojensa alla jatkaa juoksuaan ilmassa, kunnes tajuaa, että se juokseekin tyhjän päällä. Psykiatrisista syistä johtuvan työkyvyttömyyden globaali epidemia on seurausta tästä ainakin osittain. Potilaat eivät vain ymmärrä parantua, vaikka pseudotieteellisen teorian mukaan heidän pitäisi parantua: potilaiden täytyy olla ”sairaudentunnottomia”, ja varmastikin he ”pinnaavat” lääkkeistään, eivätkä he tee kunnolla altistumisharjoituksiaan ja käyttäytymistieteellisen nettiterapiansa kotitehtäviä.
Vallan käyttö pseudotieteen toimimattomuuden ”paikkaajana”
Kun pseudotieteellinen ratkaisu ei tuota tulosta, vallankäyttö alkaa ”paikkailla” seurauksia. Kun psykoottinen ei parane, hänet lääkitään jalattomaksi tai zombieksi niin, että hänen sairautensa ei haittaisi niin paljon muita ihmisiä. Kun masennus ei ota helpottaakseen, Kela lakkaa maksamasta sairauspäivärahaa, niin eiköhän se työkyky sieltä taas löydy, kun pakko ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi. Kun lapsen käyttäytyminen ei ART-terapialla muutu, lisätään riittävä määrä neuroleptia ruokalistalle, ja ilman sitä ei ole kouluun tulemista, pystyi sen kanssa oppimaan tai ei.
Näin metafyysisen avuttomuuden kutsuma vallankäyttö ujuttautuu hoitoon mukaan ”lääketieteellisinä” tai hallinnollisina käytäntöinä. Tässä vaiheessa ”näytölläkään” ei ole enää väliä, sillä jotenkinhan näistä tilanteista on vain päästävä eteenpäin. Kaikki masentuneet eivät voi olla työkyvyttömyyseläkkeellä, sillä eläkerahat loppuisivat silloin alta aikayksikön. Eikä psykoottisena voi kaduillakaan vaellella, eikä koulussa heiluttaa nyrkkiä. Näin se, mistä yritettiin päästä eroon – avuttomaan kohdistuva mielivalta – kukoistaakin viranomaiskäytänteissä, joiden edessä valvova viranomainen on kumileimasin. Parantumisen korvaa hallinta.
Eettinen psykiatria medikalisoivan vallankäytön vastavoimana
Vuosisatojen saatossa siellä täällä joku tai jotkut ovat heränneet ja vastustaneet tällaista pseudotieteen nimissä toteutettua vallankäyttöä. Tällaisen vastaliikkeen selkäranka on aina eettinen, ei tieteellinen. Eettinen selkäranka on voinut löytyä vaikkapa Ranskan suuren vallankumouksen arvoista (Pinel) tai syvästä uskonnallisesta vakaumuksesta (kveekarit). Myös Suomessa on syntynyt tällaisia eettisiä vastaliikkeitä, esimerkkinä avoin dialogi ja siihen perustunut Keroputaan hoitomalli. Nämä liikkeet syntyvät, elävät aikansa, ja kuihtuvat pikku hiljaa, kun uudelleen ja uudelleen tieteenä esittäytyvä psykiatria tukahduttaa ne keinoja kaihtamatta. Tässä ei ole kyse tieteellisistä erimielisyyksistä, eikä rationaalisilla argumenteilla ole merkitystä näissä kamppailuissa. Kyse on puhtaasti vallasta ja valtaa ylläpitävistä ideologioista. Siten valtaapitävän argumentin epäloogisuuden tai virheellisyyden osoittaminen on merkityksetöntä: valtaa pitävä on oikeassa, koska hän on valtaa pitävä, ei, koska hän olisi oikeassa.
Eettisen psykiatrian liikkeille on tyypillistä, että ne nostavat esiin joitain vallitsevan psykiatrian eettisiä epäkohtia, tarttuvat näihin ja toteavat, että eettisyyteen perustuvat muutokset hoidon järjestämisessä ja toteuttamisessa tuottavat paitsi eettisempää, myös tehokkaampaa hoitoa. Näin ne kyseenalaistavat vallitsevat käsitykset siitä, miten psykiatristen vaikeuksien hoito olisi syytä järjestää. Kyse ei ole kuhnilaisista tieteellisistä vallankumouksista, vaan situationaalisista eettisistä vallankumouksista. Tällaisina ne ovat lähempänä poliittisia ja uskonnollisia vallankumouksia kuin kuhnilaisia tieteellisiä vallankumouksia.
Tieteen huntu vallankäytön peittona
Jotta psykiatrisen hoidon ja vallankäytön välistä yhteyttä ja suhdetta voisi arvioida millään lailla adekvaatisti, olisi kurkistettava psykiatrian ylle asetellun peittävän tiedehunnun alle. Psykiatrian identifioiminen tieteeksi kätkee sen ytimessä tapahtuvan vallankäytön. Tässä psykiatrian professori ja erikoislääkäri ovat papiston perillisiä sikäli, että valta, joka aikanaan kuului ensisijaisesti uskonnollisille ja ideologisille johtajille, on siirretty nykyään ”asiantuntijoille”, joiden asiantuntijuus perustuu heidän ”tieteelliseen” koulutukseensa. Pappiskoulun ovat korvanneet yliopistojen eri koulutuslinjat, tässä tapauksessa psykiatrian erikoislääkäreiden koulutuslinjat. Psykiatrian erikoislääkärikoulutuksessa sen läpikäyville opetetaan ja heihin istutetaan tietyt ideologiset doktriinit, joista yksi keskeisimpiä, jos ei keskeisin, on psykiatrian asema tieteenä.
Tämä asetelma aiheuttaa automaattisesti sen, että eettinen psykiatria johtaa, halusipa se sitä tai ei, kysymykseen psykiatrian tieteellisyydestä. Eettinen psykiatri joutuu kyseenalaistamaan vallitsevan hoidon tieteellisyyden. Ongelmana on, että hyvin harvoin tämä johtaa tieteenfilosofiseen analyysiin siitä, mitä on tiede, ja täyttääkö psykiatria tieteellisen diskurssin kriteereitä. Sen sijaan loukkaantuneet psykiatrit aloittavat noitavainon, kuten loukatut papit ovat tehneet vuosisatoja. Kyse on psykiatrien vallasta, josta he eivät ole valmiita luopumaan kenenkään herjaajan takia.
Psyykenlääkehoitojen kääntöpuolet
Uudessa kirjassani Psyykenlääkehoitojen kääntöpuolet analysoin näitä kysymyksiä historiallis-filosofisesta näkökulmasta. Tarkoitukseni on osoittaa, kuinka psyykenlääkehoitoihin nojaava psykiatria perustuu perustavalla tavalla virheellisille käsityksille ja epäeettisille toimintatavoille psyykenlääkkeillä tehtävistä eläinkokeista ihmisille tehtäviin lääketutkimuksiin ja siitä eteenpäin lääkkeiden markkinointiin ja niiden kliiniseen käyttöön. Psyykenlääkehoitojen historiallis-filosofinen arviointi on välttämätöntä näin laajan yhteiskunnallisen ilmiön arvioimiseksi adekvaatilla tavalla.
Kirjallisuus
Kurki, Janne (2025). Psyykenlääkehoitojen kääntöpuolet: Filosofis-historiallinen epätieteellinen kirjoitelma psykiatriassa käytettyjen lääkehoitojen vaietuista ulottuvuuksista.
Apeiron Kirjat: Vantaa.
