Kolmekymmentä vuotta kestäneen prospektiivisen tutkimuksen tulokset osoittivat, että masennuslääkkeitä käyttäneiden henkilöiden tulokset olivat huonommat, vaikka sukupuoli, koulutustaso, siviilisääty, lähtötilanteen vakavuus, muut nk. mielialahäiriöt, itsetuhoisuus ja perhehistoria masennuksen osalta oli otettu huomioon.
Kirjoittanut: Peter Simons – 30.4.2018
Artikkeli on julkaistu alun perin Mad in America-sivustolla. Se on käännetty käännösohjelmalla ja tämän jälkeen tarkistettu. Alkuperäinen kirjoitus löytyy täältä.
Michael P. Hengartnerin, Jules Angstin ja Wulf Rosslerin tekemässä uudessa tutkimuksessa todettiin, että masennuslääkkeitä käyttävillä/käyttäneillä oli todennäköisemmin vakavammat masennusoireet kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Tämä havainto oli riippumaton alkutilanteen vakavuudesta sekä suuresta määrästä muita mahdollisia sekoittavia tekijöitä.
Tutkijat Zürichin ammattikorkeakoulusta ja Zürichin yliopistosta julkaisivat tutkimuksensa tulokset tässä kuussa Psychotherapy and Psychosomatics lehdessä. Tutkimuksessa seurattiin 591 sveitsiläistä aikuista 20- tai 21-vuotiaasta 49- tai 50-vuotiaaksi. Masennuslääkkeiden käyttö jossakin vaiheessa tutkimusta oli yhteydessä vakavampiin masennusoireisiin tutkimuksen lopussa – jopa silloin, kun alkutilanteen oireet ja muut tekijät kontrolloitiin.
”Nämä havainnot ovat linjassa useista naturalistisista havainnointitutkimuksista saadun kasvavan näytön kanssa, joka viittaa siihen, että (pitkäaikainen) masennuslääkkeiden käyttö voi johtaa masentuneilla ihmisillä huonoihin pitkäaikaistuloksiin”, Hengartner kirjoittaa.
Näyttö siitä, että masennuslääkkeet heikentävät pitkäaikaistuloksia, ovat peräisin suurelta osin tutkimuksista, joissa kartoitetaan tosielämän tietoon perustuvia tuloksia. Esimerkiksi vuoden kestäneessä tutkimuksessa väestöotoksesta (community sample), todettiin, että vain viidellä prosentilla oli ”kestävä remissio” (remissiolla tarkoitetaan toipumista, suom. huom.), mikä on paljon alhaisempi remissio-/toipumisprosentti kuin mitä tyypillisesti havaitaan tutkimuksissa, joissa seurataan lääkitsemättömiä masennuspotilaita. Vastaavasti suuressa STAR*D-tutkimuksessa vain 108 tutkimukseen osallistuneista 4041 potilaasta (3 %) saavutti ”remission” ja sen jälkeen pysyi hyvinvoivana vuoden seurannan aikana. Kaikki muut tutkimukseen osallistuneet eivät joko koskaan saavuttaneet remissiota, kokivat ”relapsin” (relapsilla tarkoitetaan alkuperäisen ongelman uusimista, suom. huom.) tai jäivät pois tutkimuksesta. Toisessa viime vuonna julkaistussa tosielämän potilailla tehdyssä tutkimuksessa (em. linkin suomennokseen) todettiin, että masennuslääkkeiden käyttö oli yhteydessä huonompiin tuloksiin yhdeksän vuoden kuluttua.
Vallitseva teoria siitä, miksi masennuslääkkeet saattavat pahentaa masennusta, on reseptorien herkistyminen – ajatus, että masennuslääkkeiden pitkäaikainen käyttö muokkaa hermoreseptoreiden toimintaa aiheuttaen sen, että lääkityksen teho katoaa ja mahdollisesti tehden ihmisistä alttiimpia masennuksen pahenemiselle.
Tämä tutkimus, joka on uusi lisä tutkimuskirjallisuuteen, esittelee 591 aikuista koskevan väestöotoksen tulokset. Koulutetut psykologit ja psykiatrit arvioivat osallistujat puolistrukturoidulla haastattelulla. Arvioinnit aloitettiin vuonna 1979 (lähtötilannearviointi), jolloin kaikki osallistujat olivat 20-21-vuotiaita, ja arvioinnit suoritettiin uudelleen vuosina 1981, 1986, 1988, 1993, 1999 ja lopulta vuonna 2008 (jolloin osallistujat olivat 49-50-vuotiaita). Kussakin arvioinnissa ensisijainen tutkimuksen kohde oli masennusoireiden vakavuus edellisen vuoden aikana. Jokaisessa arvioinnissa osallistujat ilmoittivat myös, oliko heille määrätty masennuslääkkeitä edellisen vuoden aikana.
Ennustavan mallin luomiseksi kirjoittajat testasivat, lisäsikö se, että osallistujalle oli määrätty masennuslääkettä yhtenä arviointiajankohtana (esim. 1988) vakavampien masennusoireiden todennäköisyyttä seuraavana ajankohtana (esim. 1993). Kirjoittajat jakoivat osallistujat useisiin ryhmiin: ei masennusoireita; vähäisiä masennusoireita, jotka eivät olleet kestäneet yli kahta viikkoa; ”raja-arvoja” lievempi masennus, joka ei aivan saavuttanut diagnostisia kriteerejä; ja vakava masennus, joka määritettiin, jos DSM:n diagnostiset kriteerit täyttyivät.
Ajanjaksojen keskiarvona laskettuna 6 % niistä, joilla oli vain vähän masennusoireita, käytti masennuslääkkeitä, 7 % niistä, joilla oli diagnostiset kriteerit alittava masennus, käytti masennuslääkkeitä, ja 22 % niistä, joilla oli vaikea masennus, käytti masennuslääkkeitä.
Lukuisien tekijöiden – kuten sukupuolen, koulutustason, siviilisäädyn, mikä tahansa mielialahäiriön lähtötilanteessa, itsetuhoisuuden lähtötilanteessa, perhehistorian masennuksesta, subjektiivisen ahdingon, lapsuuden vastoinkäymisten ja vanhempien matalan tulotason – kontrolloinnin jälkeen tutkijat havaitsivat, että masennuslääkkeiden käyttö oli yhteydessä 81 % suurempaan todennäköisyyteen, että masennus vaikeutui. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että henkilöillä, joilla oli diagnostiset kriteerit alittava masennus, mutta jotka käyttivät masennuslääkettä, oli 81 % suurempi todennäköisyys sille, että heidän masennuksensa vaikeutui diagnostiset kriteerit täyttäväksi masennukseksi kuin niillä, joilla oli diagnostiset kriteerit alittava masennus, mutta jotka eivät käyttäneet masennuslääkettä.
Koska tämän tutkimuksen tutkijat eivät voineet satunnaistaa ihmisiä masennuslääkkeitä käyttävään ryhmään ja kontrolliryhmään, tämä rajoittaa kausaalisia johtopäätöksiä. On aina mahdollista, että jokin muu tekijä selittää tutkijoiden havaitseman huonon pitkäaikaisvaikutuksen, esimerkiksi jokin masennuslääkityksen aloittaneiden ihmisten yhteinen piirre, joka johtaa huonompiin tuloksiin. Kuitenkin, kun tutkijat kontrolloivat kaikki tavanomaiset riskitekijät, kuten masennuksen vakavuuden, subjektiivisen ahdingon, oireet alkutilanteessa, demografiset piirteet (esim. sukupuoli, koulutustaso) ja jopa lapsuuden vastoinkäymiset, he havaitsivat edelleen, että masennuslääkkeiden käyttö oli yhteydessä huonompiin pitkäaikaistuloksiin.
****
Hengartner, M. P., Angst, J., & Rössler, W. (2018). Antidepressant use prospectively relates to a poorer long-term outcome of depression: Results from a prospective community cohort study over 30 years. Psychotherapy and Psychosomatics. doi: 10.1159/000488802 (Link)
Peter Simons on aiemmin ollut akateeminen psykologian tutkija. Nyt hän pyrkii tiedekirjoittajana tarjoamaan maallikoille näkymän psykiatrisen tutkimuksen joskus vaikeaselkoiseen maailmaan. Mad in America -lehden blogien ja henkilökohtaisten tarinoiden toimittajana hän arvostaa niiden henkilöiden tarinoita, joilla on omakohtaista kokemusta psykiatrisesta järjestelmästä, ja jakaa tietoa vaihtoehdoista biomedikaaliselle mallille.
