Luin Lääkärilehden artikkelin Odottavien päihdeäitien pakkohoito jakaa mielipiteet, ja se herätti ajatuksia psykiatrin roolista potilaiden hoidossa. Psykiatri toimii usein kaksijakoisessa asemassa: hän on samanaikaisesti sekä auttaja että valvova viranomainen. Tämä luo jännitteen, joka voi vaikeuttaa luottamuksen syntymistä hoitosuhteessa. Psykiatri pyrkii tukemaan ja kuuntelemaan potilasta, mutta kantaa myös vastuun potilaan ja ympäristön turvallisuudesta, mikä toisinaan johtaa itsemääräämisoikeuden rajoittamiseen.
Jukka-Pekka Visanpää nostaa tämän ristiriidan esiin erityisen selvästi. Hän korostaa, että pakkohoito voi karkottaa ne, jotka tukea tarvitsisivat kaikkein eniten, ja että pelko pakkotoimista vaikeuttaa hoitoon hakeutumista. Visanpää painottaa myös, että pakkohoidon tarkoitus on suojella, mutta sen toteuttamistavat voivat tuntua potilaista uhkaavilta ja luottamusta heikentäviltä. Nämä näkökulmat avaavat syvällisen kysymyksen siitä, miten psykiatrian valvova rooli vaikuttaa hoidon ihmisläheisyyteen ja potilaan aitoon kohtaamiseen.
Voivatko nämä roolit todella toteutua samanaikaisesti ilman, että valvovan viranomaisen rooli haittaa auttajan roolia? Pystyykö empaattinen auttaja olemaan samaan aikaan kontrolloiva valvoja ilman, että potilas kokee tämän uhkana? Lisäksi herää kysymys, voiko turvallisuuden korostaminen joskus johtaa potilaiden aidon kohtaamisen ja luottamuksen heikkenemiseen eli karkottavatko tiukat valvontatoimet niitä, jotka tukea tarvitsisivat?
Pitäisikö valvovan viranomaisen roolia psykiatriassa kenties pohtia uudelleen vai onko se välttämätön osa hoitoa? Voisiko psykiatrien työstä tulla mielekkäämpää ja inhimillisempää, jos auttajan rooli korostuisi nykyistä enemmän? Näihin kysymyksiin ei ole helppoja vastauksia. Ne haastavat niin psykiatrit, potilaat kuin koko yhteiskunnan miettimään, miten mielenterveyden hoito voidaan toteuttaa sekä inhimillisesti että turvallisesti ja toivottavasti nykyisiä tuloksia paremmin.
