Tämän tekstin idea tuli minulle unessa. Tämä ei ole miellyttävä teksti kirjoittaa eikä varmasti myöskään lukea. Jos työskentelet julkisen palvelujärjestelmän sisällä ja nenälläsi on usein häiriö- ja diagnoosilinssit, toivon tämän tekstin tuovan lisää ymmärrystä ja ravistelevan totuttuja tapoja ajatella ja luokitella ihmisiä ja oireita. Tervehdys heille, joihin tämä kuvaus osuu ja tervetuloa suorapuheiselle matkalle. Te, jotka olette toivoneet, että äänenne saisi joskus kuulua – tämä on omistettu teille. Kiitos kaikista sanoista ja kokemuksien jakamisesta.
Emme voi vaikuttaa kaikkeen itse
Kuvitellaan, että kasvat kodissa, missä ihmiset ovat arvaamattomia. Kuvitellaan, että piiloudut riidoilta. Saat itse osumia. Henkisiä ja fyysisiä – aivot eivät tunnista, että lyönti on vain sanallinen. Ihminen reagoi sanoihin kuin nyrkiniskuun silloin, kun sanat ovat satuttavia. Kuvitellaan, että sinulta puuttuu hoiva, turva ja luottamuksesi alkaa rakoilla. Koulussa ei suju, koska et kykene oppimaan. Turvattomuus lisää stressihormonia elimistössä, mikä vaikeuttaa oppimista ja sosiaalista vuorovaikutusta. Saatat jo nyt saada ensimmäisen diagnoosisi; se voi olla tarkkaavaisuuden häiriöön liittyvä. Voit myös oireilla niin, että sinun tulkitaan olevan jotenkin autismin kirjolla. Joka tapauksessa vääränlainen ja sopeutumaton. Asiat eivät suju oikein missään muualla kuin poissa kotoa ja tutustut ihmisiin, jotka vaikuttavat haluavan ottaa sinut joukkoon. Väkivallan uhka ei haittaa, siihen on tottunut ja siinä ympäristössä osaat suunnistaa huterinakin hetkinä. Olosi on ahdistunut ja levoton. Tutustut päihteisiin ja maailmaan, mikä niiden kautta yhtäkkiä aukeaa ja kaikki tuntuu jotenkin paremmalta edes pienissä erissä.
Olen kohdannut kymmeniä ihmisiä, joiden kasvuolosuhteet eivät ole tuoneet turvaa ja lisänneet luottamusta vaan olleet turvattomia, myrkyllisiä ja vaikeuttaneet ihmisen kasvua ja kehitystä. On todettu, että haitallinen ja stressaava kasvuympäristö lisää harmaan aivoalueen määrää joten näillä asioilla on siis myös vaikutusta aivojen rakenteeseen ja ihmisen käytökseen, oppimisen ja muun kehityksen valmiuksiin. Keskittymiskyvyttömyys ja rauhattomuus tulkitaan sitten jonakin neuropsykiatrisena häiriönä. Ihminen alkaa saada leimoja ja joskus jopa jo ensimmäisiä lääkityksiä, jotkut jopa alle 10-vuotiaana. Kun turva on rikki, ihminen voi päätyä hengenvaarallisiin ihmissuhteisiin ja tilanteisiin. Eihän häntä kukaan arvosta, miksi hän arvostaisi itseään? Lähisuhdeväkivalta voi olla tuttua ja turvallistakin; jälleen kerran kyseessä on maasto, missä osataan suunnistaa, koska siihen on totuttu. On tavallista, että ihmissuhteisiin liittyy paljon draamaa, väkivaltaa tai sen uhkaa, monitasoista haitallista toimintaa ja rajojen rikkomista.
Ihmisen tunteiden itsesäätelyn ja toiminnanohjauksen kehittyminen ovat hienovaraisia prosesseja, joissa kasvava lapsi tarvitsee ehdottomasti toisen, häntä kokeneemman (lue: aikuisen) ihmisen tukea ja turvaa. Hetkissä, joissa pieni ihminen on suurten tunteiden armoilla, hänellä on oltava vierellään aikuinen, joka ei tempaudu samaan tunteeseen vaan pystyy luotsaamaan häntä läpi tunteen ja opettamaan, että ei ole mitään hätää vaikka tunne onkin melkoisen suuri. Mikäli itsesäätelyn kehitys ei ole mahdollista, aikuisenakin ihminen voi käyttäytyä kuin pieni lapsi silloin, kun tunne on hänelle liian raskas kantaa tai kun koettu muistuttaa jostakin, mikä on jäänyt haavaksi lapsuudessa. Jos itsesäätelyn kehitys ei ole ollut mahdollista turvassa, ihminen käyttää muita keinoja säädelläkseen tunteita ja toimintaansa. Niitä voivat olla esimerkiksi väkivaltaiset puuskat, päihteiden käyttö tai muut riippuvuudet (myös ruoka!) tai läheisriippuvuuteen asti äityvä kiinnittyminen ystäviin tai läheisiin muutamia mainitakseni.
Puhkeavia (mieli)sairauksia vai luonnollista reagoimista?
Tarkkaavaisuuden ja keskittymisen oireisiin voi yhdistyä masentuneisuutta, ahdistuneisuutta ja muita tyypillisiä traumaattisista tai muuten kuormittavista, pitkittyneistä tilanteista johtuvia, ihmiselle täysin tavallisia tuntemuksia reagoida silloin, kun pitäisi saada muutosta ja päästä pois. Länsimaisissa yhteiskunnissamme nämä tunteet, mitkä ovat ihmiselle tarpeellisia ja kertovat siitä, että jotakin pitäisi muuttaa, leimataan mielen sairauksiksi, joihin löytyy monenlaisia valmisteita, “lääkkeiksi” niitä sanotaan, mutta liian usein ihmisten kokemus niiden käytöstä on aivan jotain muuta kuin hyvä.
Minulle on kerrottu pidätyskyvyttömyydestä, turtumisesta, monitasoisesta pahoinvoinnista, unettomuudesta, vainoharhoista, aggressiivisuudesta, itsetuhoisuudesta, ruokahaluttomuudesta ja monesta muusta oireesta, mitkä ovat loppuneet, kun ihminen on päässyt eroon “lääkkeistä”. Jotkut eivät lääkkeisiin painostuksen vuoksi suostu asioimaan julkisessa terveydenhuollossa enää. Kaikki tarinaansa jakaneet ovat lopettaneet lääkityksen omin päin saamatta tukea heitä “hoitavilta” tahoilta. Heille on kerrottu, että he ovat sairaudentunnottomia tai että ilmenneet oireet kertovat sairauden pahenemisesta. Heitä ei ole uskottu oireiden ja jo annetun diagnoosin tai diagnoosien vuoksi. Heidän kipuihinsa tai muihin tutkimista vaativiin oireisiin ei ole tarjottu hoitoa vaan on pohdittu lääkityksen lisäämistä ja keskitytty mielenterveyden häiriöiden diagnooseihin. Päihderiippuvaisten ja mielenterveyden diagnoosilla leimattujen henkilöiden hätää ei kuunnella edes ensiavussa! Olen kohdannut ihmisiä, joiden vammat olisivat vaatineet välitöntä puuttumista mutta sen sijaan heidät on passitettu kotiin, siis ympäristöön, missä väkivaltaa on tapahtunutkin. Hyväksytäänkö yhteiskunnassamme se, että on ihmisiä, joiden arjessa on jatkuvasti vaara tulla tapetuksi? Miksi asioista ei kysytä suoraan silloin kun se on vammojen perusteella ilmeistä tai mikä ettei joka tapauksessa? Suora, kunnioittava kysyminen ei satuta ketään. Sehän kertoo vain välittämisestä ja asioiden kartoittamisen halusta. Lähisuhdeväkivalta piiloutuu koska sen annetaan piiloutua. Sama pätee itsetuhoisuuteen. Tästä olenkin jo kirjoittanut viime syksynä.
Jos lääkitys aiheuttaa aggressiivisuutta ja olosuhteet ovat karmeat ja pelottavat, onko mikään ihme että ihminen käyttäytyy arvaamattomasti? Tällöin ei ole kyse sairaudesta vaan reagoimisesta sietämättömässä tilanteessa. Olen kuullut, että ihminen on otettu pakkohoitoon M1-lähetteellä tilanteessa, missä hän on vain itkenyt hallitsemattomasti koska elämässä on ollut niin pahoja asioita meneillään. Hän oli hakeutunut avun piiriin, koska luuli että saisi lohtua ja turvaa (asiakkaani sanoja). Hän kertoi, että neljä ihmistä, joista kaksi poliisia, olivat vain katsoneet hänen itkevän ja pakottaneet hänet mukaansa. Miltä näistä ammattilaisista tuntuisi jos he itse olisivat tuossa tilanteessa itkemässä ja paikalle pyydettäisiin poliiseja, kukaan ei puhuisi juuri mitään eikä lohduttaisi tai edes yrittäisi vaan pakotettaisiin psykiatriselle osastolle tahdonvastaisesti? Olen myös kuullut, että osastohoidolla olevan hätä taloudellisesta ahdingosta oli kuitattu näin: “No se on pienin sun murheista.” En voi käsittää tällaista asennetta. Taloudellinen turva on ihmisen perustarve. Sen järkkyminen on haitallista. Halukkaat voivat ottaa pienen hetken ja pohtia, mitä jos huomenna tililläsi ei olisikaan mitään ja ainoa valoisa asia olisi tyhjä jääkaappi.
Olosuhteet selittäisivät liikaakin ja siksi niitä ei tarkastella
On tullut selväksi, että järjestelmäämme vaivaa suppea tapa tarkastella tilanteita ja ihmisiä näissä kimuranteissa ja toivottomiltakin tuntuvissa tilanteissa. Kun asiat ovat solmussa monella tavalla, toki on ymmärrettävää, että jokainen ammattilainen katsoo asiaa omasta osaamisestaan käsin. En siltikään voi ymmärtää, miten ei ole taitoa pyrkiä kartoittamaan kokonaistilannetta ja olosuhteita erilaisten asioiden ja oireilujen taustalla? Missä on kohtaamisesta turva ja inhimillinen lämpö? Voin kertoa, että niillä pääsee pitkälle niissäkin tilanteissa, kun sanoja ei ole syystä tai toisesta. Minulle on kerrottu liian monta tarinaa siitä, miten pieleen kohtaamiset palveluissa ovat menneet. Toki kyseessä on aina jokaisen oma kokemus, mutta minulle se kokemus on tosi siinä hetkessä, kun se minulle kerrotaan ja totena minun on se otettava. Viranhaltijoita ja muita vallassa olevia kohtaan kohdistuu paljon vihaa. Mistä se kertoo? Epäonnistuneista kohtaamisista ja kyvyttömyydestä pyrkiä ratkomaan ristiriitoja. On aina mahdollista saada korjattua jos on tahtoa ja halu nähdä toinen vertaisena, ei “asiakkaana” tai “potilaana” vaan ihmisenä.
Kuulen lapsuuksista, joissa on huostaanottoja, nuorisokoteja, hatkoja. Päihteitä, suojaamatonta seksiä, hyväksikäyttöä, abortteja, syntyneitä ja syntymättömiä lapsia, joille ei osata olla vanhempi, koska itsekin on vailla sitä kaikkea mitä uusi pieni vaatisi. Kuulen kertomuksia, joissa on paljon turvattomissakin olosuhteissa löytyvää yhteisöllisyyttä, kannattelevaa voimaa ja luottamuksen säikeitä. Nämä asiat tapahtuvat niillä yhteiskunnan katvealueilla, minne ei näe eikä sinne pääse ellei tapaa ihmisiä, jotka kertovat. Olen kiitollinen kaikista näistä kohtaamisista, joissa olen tuntenut olevani luottamuksella mukana paikoissa, joihin ei ole haluttu muita kutsua. Olen kyllästynyt kuulemaan näitä samankaltaisia tarinoita ja havaitsemaan, että sen sijaan että jokin muuttuisi, toimintatapoja pyritään pönkittämään!
Ylellä on ollut juttusarja psykiatriaan liittyen, missä lääkkeistä ja suljetuista osastoista halutaan antaa hyvää vaikutelmaa. On somessa eri sisältöjä, joissa ammattilaiset vakuuttelevat erilaisia asioita. Oletteko, ammattilaiset, itse kokeilleet valmisteita, joita kirjoitatte ihmisille, jotka ovat jo rikki? Ihmisille, joiden kartat ovat jo repaleisia ja kompassit sekaisin? Onko se ammattieettistä ja missä määrin? Esimerkiksi miten voi olla, että vuosikausia väkivallasta kärsineen ihmisen olisi pakko ottaa lääkkeitä kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, koska “mielialat heittelevät”? Ymmärtääkö näin sanonut ammattilainen ollenkaan sitä, mitä väkivalta aiheuttaa ihmiselle? Miten voi olla mahdollista, että ei havaita sitä, että ehkäpä kyseessä ei ole ollenkaan mikään häiriö vaan ehkä tämä väkivaltainen ihmissuhde tässä aiheuttaakin kaiken sen, mistä ihmiselle kertyy diagnoosikoodilistaa?
Olen jo aiemmin kirjoittanut, että jos traumaa ja sen vaikutuksia ymmärrettäisiin, tulisi moni diagnoosi ja monet lääkkeet varsin turhiksi ja tarpeettomiksi. Samaan tyyliin tarpeettomaksi kävisi lopulta koko psykiatria tällaisena kuin sen olemme tottuneet tuntemaan. On ymmärrettävää, että työurat ja saavutetut edut, asemat ja muut olisivat vaarassa. Ihmisten ei siis aidosti haluta voivan hyvin ja ymmärtävän oireilujen juurisyitä, koska niiden kartoittamista ei juurikaan harrasteta vaan katsotaan vain oireita ja uskotaan, että sairaus se siinä vain puhkeaa, oho. Kun lääkkeet aiheuttavat haittavaikutuksia, sairaus se siinä vaan kukoistaa, kylläpä vaikuttaa olevan rankkaa. Masennuksen mekanismia etsitään edelleen ja ollaan turhautuneitakin kun sitä ei löydetä. Voin kertoa teille etsiville, että sitä ei löydy koska se ei ole aivosairaus vaan reaktio olosuhteisiin ja tämä reaktio on ihmiselle evoluutiopsykologisesti erittäin ymmärrettävä ja hyödyllinenkin. Meidän aikamme ja ympäristömme ovat vaan niin kovasti muuttuneet, että jotenkin tätä on vaikea ymmärtää.
Avoimen dialogin hoitomallin teho perustuu vertaisuuteen ja inhimilliseen kohtaamiseen. Lääkkeet eivät näyttele siinä suurtakaan (ja enimmäkseen ei minkäänlaista) osaa. Tutkimusten mukaan psykoottisiin oireiluihin saadaan valtavan hyvä vasten pelkästään sen avulla, että istutaan yhdessä alas ja keskustellaan ilmapiirissä, missä vaalitaan turvaa ja vuorovaikutus on kunnioittavaa ja yhteyksiä rakentavaa. Valta-asetelmat puretaan ja samassa pöydässä yhtä lailla ammattilaisena istuu psykoosin oireita kokeva, lääkäri, hoitaja ja omaiset, näin esimerkkinä. Suomessa kuitenkaan tätä hoitomallia ei ole otettu käyttöön. Ei voi kuin ihmetellä, koska meillä halutaan panostaa ihmisten työkyvyn vahvistamiseen ja töihin palaamiseen. Tämä kaikki olisi paremmin mahdollista tätä hoitomallia hyödyntämällä, mutta se ei käy. Uskotaan sellaisiin sairauksiin, jotka ovat aivoissa mukamas ja jotka periytyvät vaikka tutkimukset sisältävät kehäpäätelmiä (esimerkkinä: lääkkeet muuttavat aivoja ja tutkitut potilaat ovat näitä lääkkeitä käyttäneitä, joten löydetään sairauden aiheuttamia aivomuutoksia).
Toisinaan kysymys on selviytymiskeinoista, jotka tulkitaan oireiksi häiriöistä. Esimerkiksi traumaattisissa olosuhteissa kasvanut saattaa ajatella olevansa ihmisenä rauhallinen ja mukautuva, sellainen henkilö, joka vaan sietää monenlaisia olosuhteita. Jossain vaiheessa elämäänsä hän voi huomata olevansa aivan lopussa ja hänen voi olla vaikeaa ymmärtää, että kaikki se, mitä hän on pitänyt sisäsyntyisenä ja temperamenttiin liittyvänä, onkin itse asiassa jopa turtuneisuuteen asti olevaa irrallisuutta omista tarpeista, rajoista ja tahdosta johtuen siitä, että kasvuolosuhteissa ei ole ollut mahdollista näitä hahmottaa tai ilmaista.
Pelko ajaa pois palveluista
Jenni Aaltosen teksti “Onko psykiatrin tehtävä olla auttaja vai valvova viranomainen?” kuvaa hyvin ilmiötä, minkä olen havainnut työssäni. Hän viittaa Lääkärilehden artikkeliin päihdeäitien pakkohoitamisesta (13.3.2009). Ihmiset, joilla olisi tarve psykiatriselle avulle ja tuelle, eivät halua hakeutua julkisiin palveluihin huonojen kokemusten vuoksi. Ihmiset siis eivät luota enää palveluihin ja pakoilevat yhteiskuntamme varjoissa. Osa joutuu rikostenkin uhreiksi mutta eivät voi hakea oikeutta eivätkä olla yhteydessä poliisiin tai terveydenhuoltoon, joten he kärsivät hiljaa ja heitä autetaan samaisissa verkostoissa, joissa tapahtuu väkivaltaa, hyväksikäyttöä ja muuta surullista. Jotkut kertovat joutuneensa pakkohoitoon ja heihin on injektoitu lääkkeitä vastoin heidän tahtoaan. Missä määrin pakottaminen on ikinä eettisesti ja kestävästi oikein? Pakottaminen tekee toimenpiteen kohteeksi joutuvasta objektin, jolloin hänen toimijuutensa otetaan pois ja joku toinen päättää. Meillä on melkoinen pulma ratkottavana myös ihan jo senkin vuoksi, että suurin osa käytetyistä psyykenlääkkeistä saavat sivuvaikutuksena aikaan toimintakyvyttömyyttä, lamaavaa väsymystä ja huonoa oloa ja muita oireita, mitkä vaikuttavat olennaisella tavalla siihen, miten lääkitykselle määrätty henkilö kykenee toimimaan omassa arjessaan, kantamaan vastuuta ja osallistumaan. Jos toipumisessa vastuu on jossain muualla tai se ulkoistetaan lääkkeille, onko mikään ihme että meillä on yhä enenevässä määrin työkyvyttömyyttä mielenterveyssyistä? Lääkitys myös eristää ihmisiä muista ihmisistä ja omista tunteistaan. Voidaanko psykoterapiaa tai muuta keskusteluapua toteuttaa laadukkaasti jos asiakkaan tunteet on turrutettu eri lääkkeillä ja hän ei saa nukuttua kunnolla niiden ja unettomuuteen määrättyjen valmisteiden vuoksi? Voiko näissä olosuhteissa toipuminen edes olla mahdollista millään mittarilla?
Ihmiset saavat siis reseptejä vahvoihinkin lääkkeisiin mutta eivät mitään muuta apua. He saavat diagnooseja mutta eivät kuntoutusta eivätkä edes sen yritystä, koska vedotaan vaikka päihderiippuvuuteen ja siihen, että se on ensin hoidettava ennen kuin voi pureutua mielenterveyden oireisiin. Lääkityksiä tai sivuvaikutuksia ei tunnu valvovan kukaan. Hoitokontakteja ei ole muuten kuin reseptien uusimisen verran. Ja jos reseptiä ei jostain syystä uusita ja riippuvuus valmisteeseen on jo olemassa, katukauppa auttaa kyllä vaikka ei voikaan olla ihan täysin varma siitä, mitä saa. Ihmisen sitoutuminen kuntoutumiseen riippuu paljolti siitä, miten hyvin hän tulee kuulluksi kun on yhteydessä avun piirissä työskenteleviin ammattilaisiin. Huonojen kokemusten ja kuormituksen vuoksi ihmiset voivat hyvinkin herkästi kadota julkisten palveluiden tavoittamattomiin ja pysyä poissa.
Oikeutta ihmisille
Minulle näistä asioista kertoneet kuvaavat kerta toisensa jälkeen sitä, että heitä ei uskota eikä kuunnella, koska kyse on aina jostakin sellaisesta, mihin löytyy syitä ja selityksiä heidän diagnooseistaan tai toiminnastaan kuten esimerkiksi päihteiden runsas käyttö. Pysähtyvätkö nämä heitä kohdanneet ammattilaiset sen äärelle, että pystyisivätkö he itse asiakkaansa tai potilaansa tilanteessa elämään selvinpäin ympäristöissä, missä on jatkuva pelko, väkivallan, hyväksikäytön ja ryöstetyksi tulemisen uhka, nälkä ja muu turvattomuus läsnä? Vaikuttaisivatko nämä olosuhteet kenties siihen, miten ihmiset milloinkin oireilevat? Esimerkiksi ahdistus, masennus, syömisen ongelmat, käyttäytymisen ongelmat ja väkivaltaisuus noin muutamia mainitakseni. Voisiko näitä olosuhteita pyrkiä muuttamaan ja ratkomaan myös muita arkisia asioita yhdessä? Mitä jos yhteistyösuhde olisikin kahden ihmisen välinen vertaisuuteen perustuva matka eikä asiakasta katsottaisi olentona, jolla nyt on kaikenlaista harmia ja monenmonta diagnoosia. Tärkeää olisi myös miettiä, millaiset eväät on saatu kasvuolosuhteissa aikuisuuteen ja elämään aikuisena. Valitseminen eri vaihtoehtojen välillä on vaikeaa, jos ei ole kokemusta turvasta. Turva voi myös tuntua pelottavalta ja ihminen voi paeta sitä ja kapinoida vastaan sitä kohdatessaan. Jotkut rakentavat koko elämänsä uhrina olemiseen ja haluavat syyttää olosuhteita, koska vastuun ottaminen ja valintojen tekeminen tuntuu mahdottomalta. Tämä on ymmärrettävää. Erilaisissa vuorovaikutussuhteissa olisi ymmärrettävä ihmisen evoluutiopsykologiaa ja -biologiaa, hermoston toimintaa ja sen vaikutusta käytökseen ja oireiluun.
Tulee tunne, että auttamisjärjestelmä perustuu vinoutuneille käsityksille ihmisyydestä ja ihmismielen toiminnasta. Esimerkkinä vaikka se, että terve ihminen olisi aina jotenkin täysin tasapainossa. Se ei ole mahdollista mutta silti sitä tunnutaan odottavan etenkin henkilöiltä, joilla on epävakaan tai kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi. Tunteet ovat osa ihmisyyttä ja juuri tunteita ja tunteisiin liittyvää toimintaa lääkkeet häiritsevät. Tunteet ovat merkkejä siitä, että jotakin pitäisi muuttaa tai että jotakin tapahtuu ihmiselle. Tunteita ei ole mitään syytä lääkitä olemattomiin.
On myös meitä, jotka ymmärrämme kaiken tämän ja teemme kaikkemme, että ymmärrys lisääntyisi. Me suhtaudumme lääkkeisiin varauksella ja tiedämme paljon niihin liittyvistä pulmista, meille diagnooseilla ei myöskään ole mitään väliä. Omassa työssäni diagnoosit eivät ole keskeisiä enkä edes tiedä niistä ellei minulle haluta kertoa. Usein ihmiset kertovat diagnoosinsa häpeillen tai selitellen ja rentoutuvat silminnähden, kun kerron, että kiitos tiedosta mutta tämä ei vaikuta minun tapaani olla tässä tilanteessa tai ajatella sinusta. Yhä useammin kanssani halutaan keskustella tästä kaikesta. Kerran sanoin eräälle ihmiselle: “Niin, mulle tulee tunne että sä haluaisit oikeutta.” Sana sai aikaan kyyneleitä ja niiskahduksen: “Joo mut kuka sitä mulle antais? Ikinä?” Toivon, että tämä teksti antaa.
