Ensimmäisellä osastojaksollani jouduin maailmaan, jonka todellisuus oli aivan vieras. Että tällaisia ihmisiä on täällä seinien sisällä näin paljon, että ovesta ei pääse mihinkään, että toiset määrittävät, kieltävät tai sallivat kaikesta. Niin outo kuin se ympäristö olikin, niin pelottavat ensimmäinen päivä ja yö, olin jo muutaman päivän jälkeen kotiutunut. Osastolla olikin ihan hyvä olla. Suurimpana syynä tälle kokemukselle oli, näin olen oikeastaan vasta myöhemmin ymmärtänyt, se, että sain kokea tulevani nähdyksi ja huomioiduksi, aivan kuin minulla ja minun elämälläni olisi jotain väliä jollekin. Ei haitannut yhtään, vaikka tiesinkin hoitohenkilökunnan tekevän työtään ja saavan palkkaansa, silti jotkut heistä ikäänkuin olisivat välittäneet minusta hieman. Miten ihanaa se olikaan. Myöhemmin kohtelua oli tietysti hyvin monenlaista eikä lämpöä todellakaan aina herunut, mutta silti, osastoilla oli yleensä aina joku, johon saattoi luottaa ja turvautua.
Lisäksi sain kokea olevani tasaveroinen muiden potilaiden kanssa. Kukaan ei nälvinyt, sulkenut ulos, käyttänyt niitä sanoja, joilla minua oli niin kauan kutsuttu. Olin ihan yhtä hyvä kuin muutkin, siinä porukassa muiden kanssa kahvipöydässä. Tämä kokemus nähdyksi tulemisesta ja ryhmään kuulumisesta oli minulle aivan valtavan tärkeä, niin tärkeä, että saadakseni pitää sen itselläni, olin jonkin aikaa aivan valmis olemaan psykiatrinen potilas vaikka sitten loppuelämäni ajan. Jos tämä on se joukko, johon minä kelpaan, voin olla siinä aina, koska tärkeintä on kelvata ja kuulua johonkin.
Olin niin pitkiä aikoja osastoilla, että osaston ulkopuolinen maailma alkoi käydä etäiseksi. Välillä ei tuntunut olevan mitään kotia: vain se sairaalan huone siinä. Ei lapsuudenperheen lisäksi mitään muita ihmissuhteita: vain se osaston henkilökunta ja vaihtuvat potilastoverit. Olin lopulta niin sinut siinä järjestelmässä, että aloin olla melko vakuuttunut, etten mihinkään muuhun enää kelpaisikaan, etten missään muualla osaisi olla, että olen vain psykiatrinen potilas, mitään muuta en osaa olla, missään muualla minua ei hyväksyttäisi. Niinpä välillä oli niin, että ajatus paremmasta voinnista oli pelottava: mitä minulle enää jäisi, jos tämäkin vietäisiin minulta pois.
Lopulta uskalsin lähteä tekemään fyysistä ja henkistä irtiottoa tästä sairauksiin ja hoitoihin keskittyvästä maailmasta. Nämä tuntemukset ja muistot tulevat kuitenkin välillä mieleen ja katson kauhunsekaisin tuntein nykyistä kulttuurista narratiivia, joka aina vain vahvemmin ja vahvemmin alleviivaa ihmisten psykiatrisiin diagnooseihin liittyvää eriytyisyyttä ja kategorisointia.
Ehkäpä mielenterveyspalveluissa oletetaan, että tarjotaan lohtua, ymmärrystä ja lämpöä, kun vakuutetaan ihmisille, että hänen oireensa nyt johtuvat tästä sairaudesta ja aivojen erilaisesta käyttöjärjestelmästä tai välittäjäaineiden liikkeistä, joille ihminen itse ei voi mitään, hän on syytön ja niiden aivojen armoilla, joiden kanssa on sattunut syntymään. Jos tämä hetkeksi ihmistä helpottaakin, ja hän löytää sen diagnoosiensa mukaisen vertaisryhmän, jossa kokee kaiken olevan hyvin, voi pidemmällä tähtäimellä olla niin, että tästä tulkinnasta on enemmän haittaa kuin hyötyä ihmisen jatkoelämän kannalta. Erilaisille aivoille ei voi tehdä paljoakaan: ne ovat ja pysyvät. Myös psykiatriset diagnoosit ovat ja pysyvät, jopa silloin vaikkei oireita olisikaan.
Kun jokin identiteetin osatekijä on ihmiselle tärkeä ja hän samaistuu mielessään johonkin viiteryhmään, toimii rooli-identiteetti näitä ominaisuuksia vahvistavasti. Ilmiö on todettu psykologian tutkimuksessa useaan kertaan. Nykyään omien ”oireiden” jakaminen somessa on erittäin helppoa ja samankaltaisten viiteryhmä löytyy heti. Ryhmä pysyy kasassa oireiden ympärillä, niiden kautta voi tulla näkyväksi ja hyväksytyksi. Ihmiselle on niin tärkeää tulla huomioiduksi, nähdyksi ja kuuluvaksi johonkin, että sen kokemuksen puolesta voi olla valmis tekemään melkein mitä tahansa, luopumaan melkein mistä tahansa muusta.
Tämä ryhmä- ja identiteetti-ilmiö näkyi omassakin laitoshistoriassani: paras syömishäiriöinen oli kaikkein laihin, paras itsetuhoinen potilas käynyt kaikkein lähimpänä kuolemaa. Oli aikoja, jolloin tuntui tärkeältä tulla tunnistetuksi ja nähdyksi sellaisena: kaikkein eniten hoidon tarpeessa olevana. Asiaa voi olla vaikea ymmärtää (mitä hulluutta!), mutta tämä ilmiö tapahtuu varsinkin totalitaarisissa laitoksissa erittäin herkästi (asiasta on kirjoittanut mm. Erving Goffman).
On siis melko vaarallista, toipumisen kannalta ongelmallista, ja varsinkin toiseuttamista lisäävää, jos vain vahvistamme rakenteita, joissa diagnoosit näyttelevät aina vain isompaa roolia ja oireita alleviivataan lapsuudesta saakka. Alakoululainen lapseni ihmetteli kotona, miksi erityisopettaja kertoi luokalle siitä, että autistit ovat ihan yhtä hyviä kuin muutkin lapset. Asian konteksti jäi avonaiseksi, mutta ihmettelinpä itsekin. Olisiko ihan ok valistaa lapsia samalla ponnekkuudella vaikkapa siitä, että Ukrainasta tulleet, ylipainoiset, ujot tai vasenkätiset ovat ihan yhtä hyviä kuin kaikki muutkin, näkisimmekö tässä mitään ongelmaa, ja miksi ylipäätään diagnoosikeskeinen puhe on ujutettava lastenkin arkeen? Ja miltä mahtoikaan tuntua niistä luokan autisteiksi diagnosoiduista, joiden tasavertaisuutta näin innokkaasti koko luokalle vakuutellaan?
Voitaisiinko lähteä ihan toiseen suuntaan? Miksi kaivautua näihin poteroihin erilaisuuden otsikoiden kanssa? Hyötyykö ihminen oman erityisyytensä, diagnoosinsa ja ongelmansa alleviivatuksi tulemisesta tai itseyden rakentamisesta sen ympärille? Kovin hyvää tämä ei lopulta tehnyt minulle, vaikka siltä se aluksi tuntuikin. Jos tavoitteena on jotain muuta kuin elämä itseään vahvistavan diagnoosin, oireilun, ja näihin liittyvän roolin kanssa, on varmasti enemmän hyödyksi pyrkiä kurkottelemaan kohti jotain muuta, näkemään itsellään ja elämällään avoimena kaikki muutkin vaihtoehdot. Jos minulla olisi vaikeimpina vuosinani ollut vaikka yksikin ystävä osaston ulkopuolelta, olisi sillä varmasti lopulta ollut isompi merkitys toipumiselle ja tunteelle kelpaamisesta kuin vaikkapa sillä mielenterveyskuntoutujien sosiaalisten taitojen harjoitteluryhmällä, jonne minut ohjattiin yksinäisyyden kaatuessa päälle. Todennäköisesti olisi ollut paljon hyödyllisempää ja tervehdyttävämpää käydä ihan missä muussa ryhmässä tahansa. Eihän minulla ollut mitään ongelmaa olla muiden potilaiksi nimettyjen kanssa.
Miten hoitojärjestelmä olisi voinut esimerkiksi tässä ystävän saamisessa auttaa, en osaa sanoa. Jos kuitenkin haluamme kehittää psykiatrista hoitojärjestelmää kohti tuloksellisempaa ja auttavampaa suuntaa, ovat tämänkaltaiset asiat aivan oleellisen tärkeitä. Ihmisen kärsimyksen juuret ovat aidoissa reaalielämän asioissa, eivät ”masennuksessa” tai ”ahdistuksessa”, jotka ovat näiden vaikeiden asioiden seurauksia. Miten hoitojärjestelmä voisi aidosti tukea ihmisiä kohti sitä tilannetta, että hoitoa ei enää tarvittaisikaan, että elämä rullaisikin eteenpäin jopa ilman diagnooseja, lääkkeitä ja vertaistukiryhmiä? Entä jos normaalin ihmisyyden kirjo voisikin olla niin laaja, että siihen mahtuisivat kaikki inhimilliset kokemukset ilman tautiluokituskäsikirjaa? Aina vain moninaisemmat häiriöluokitukset ja kategorisoinnit kun ovat tehneet normaaliksi nähdystä ihmisyydestä niin kapean lokeron, että harva siihen enää mahtuukaan.
Ps. Helsingin Sanomat ei ole kyllästynyt ammentamaan nepsyaiheisista haastatteluista, viimeisimpänä Virpi Hämeen-Anttila kertoo diagnooseistaan. Jostain tuntemattomasta syystä, tällaisena maailmanaikana, on valtakunnan ykköslehden kerrottava kerta toisensa jälkeen tätä tarinaa erilaisista aivoista, selityksen löytymisestä elämän haasteisiin ja psykiatristen häiriöluokitusten äärellä voimaantumisesta. Ei voi kuin ihmetellä.
