”Hoitoresistenttisyys” psykiatriassa
Hoitoresistenttisyys tarkoittaa sitä, että ihmisen tilanne ja sairaus tulkitaan sellaiseksi, ettei ”tavanomainen, asianmukaisesti toteutettu” hoito ole auttanut poistamaan oireita. Psykiatriassa määritellään esimerkiksi hoitoresistentti masennus sellaiseksi masennukseksi, joka ei ole ”puolittunut” (miten se sitten ikinä lasketaankin) kahdella eri lääkeaineella toteutetun hoidon aikana. Tällainen hoitoresistentiksi tulkittu masennus on siis melko yleinen ja tavallinen tila. Hyvin monilla masennuslääkkeitä käyttävillä tai aiemmin käyttäneillä on ollut useampia eri lääkkeitä. Duodecimin mukaan tällaista hoitoresistenttiä masennusta hoidetaan yleensä liian passiivisesti (eli: ei ollenkaan) ja suositellaan lääkäreitä määräämään tällaisille potilaille aktiivisemmin erilaisia lääkeyhdistelmiä, shokkihoitoja ja jopa psykoterapiaakin.
Tämä ei auttanut – entä nyt?
Ihmiselle itselleen tieto siitä, että hänen ”sairautensa on niin vaikea, ettei tavanomainen hoito auta”, voi tietenkin olla lamaava. Jotain on itsessä pahasti vialla. Jos hoitoon menoa on harkinnut tai jonottanut pitkään, on hoitoonpääsyyn alkanut liittyä jo odotuksia: sitten kaikki voi alkaa helpottua. Pettymys sen edessä, kun niin ei sitten olekaan käynyt, voi olla musertava. Romahtaneet toiveet ja odotukset vievät tilannetta usein vain vaikeampaan. Ihminen alkaa vajota toivottomuuteen, jolloin lääkäri reagoi määräämällä lisää lääkkeitä tai pohtimalla, onko sittenkin kyse ”jostain muusta”, vaikkapa kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä tai muusta psykoottisesta tilasta. Seurauksena on lisää lääkkeitä ja diagnooseja, ja ihminen entistä syvemmällä sairaudessa ja siinä tulkinnassa, että hänen tilanteensa on jotain todella poikkeavaa, todella häiriintynyttä ja vaikeaa.
Voi käydä niin, että ihminen jää tässä lamaannuksessa paikoilleen ”sairautensa” kanssa, vaikkakin ehkä tekemään kaikkensa hoidossa, lopulta sittenkin enemmän odottamaan, että seuraava lääke, seuraava aivoihin kajoava shokki tai stimulaatio, seuraava diagnoosi, seuraava terapeutti tai hoito-ohjelma lopulta voisi poistaa kärsimyksen. Ehkä joltakulta poistaakin, aina kuitenkaan ei. Hoito ei todellakaan aina auta. Mitä enemmän, kauemmin ja rajumpia hoitoja ihminen on saanut, sitä vaikeampi tilanne monesti lopulta on. Enemmän hoitoa ei monestikaan ole psykiatriassa yhtä kuin terveempi ihminen. Kuinka kauan ja kuinka monia erilaisia hoitoja sitten lopulta on hyväksi käydä läpi, kuinka kauan jatkettava odotusta ja kierrettävä kehää?
Jos vuosien tai vuosikymmenien hoidot eivät sittenkään ole tuoneet helpotusta, poistaneet tyhjyyttä, kärsimystä tai ahdistusta, on ihminen pahimmillaan kauhean tilinpäätöksen edessä. Joko hyväksymässä, että tällainen tämä sairaus nyt oli, hoitoresistentti, sille ei voinut mitään, tai vaihtoehtoisesti kohtaamassa ajatusta siitä, että vastauksia ja helpotusta ei lopulta olisikaan ollut edes mahdollista löytää psykiatrisen hoidon alta.
On tietenkin helpompaa tarttua sairausselitykseen, ja tätä vastausta myös psykiatrinen hoitokoneisto ihmiselle tarjoaa: eihän hoitoa voi nähdä puutteellisena tai vääränlaisena, toipumisen esteenä on tietenkin ihminen itse vaikean sairautensa, hoitoväsymyksensä tai huonon hoitomotivaationsa vuoksi. Ihmisen sairaus, hänen toimintansa tai asenteensa on lopulta ongelma, silloinkin, vaikka ihminen olisikin tehnyt kaiken juuri hoitokoneiston suosittelemalla tavalla, ollut ”kiltti ja hyvä potilas”. Psykiatrinen hoitojärjestelmä ei juuri tunnista virheitä tehneensä. Jos hoitomallien mukaiset hoidot ja lääkkeet on käyty loppuun ja sairaus määritetty parantumattomaksi, ei toivoa paljon ole, sen enempää ihmisen itsensä kuin hoitojärjestelmän silmissä. Eläkettä haetaan ja saadaan, lääkkeitä jatketaan ja lisätään, ihminen asettuu ”mielenterveyskuntoutujaksi” vaikean sairautensa kanssa, jopa kiitollisena saamastaan hoidosta. Tälle ei voinut mitään, vaikka niin kovasti yritettiin.
Jos taas ihminen päästää mieleensä sen vaihtoehdon, että hoito ei auttanut, koska psykiatrisella koneistolla ei koskaan olisi ollut mahdollistakaan vastata hänen tarpeisiinsa, voi edessä olla katkeruus, viha ja petetyksi tulemisen tunne. Että lääkkeet ja shokit ja strukturoidut terapiamallit eivät koskaan olisi voineetkaan auttaa, niin paljon kuin niitä ehkä suositeltiin ja käytettiinkin, ne olivatkin itse asiassa vääränlaisia kaiken aikaa. Elämästä onkin mennyt iso osa turhiin yrityksiin, mahdottomien tavoitteluun: näiden ovien takana, joita yritettiin aukoa niin pitkään, olikin pelkkää tyhjää. Oikeampi tie olisikin ollut jossain muualla. Ehkä ei psykiatrisen järjestelmän alla ollenkaan, ei ainakaan tällaisen psykiatrian.
Ihmisen edessä seisoo vuorena iso kysymysmerkki: olisiko elämäni voinutkin mennä jotenkin toisin. Entä jos minut olisi kohdattu jotenkin eri tavalla? Entä jos en olisi koskaan syönyt ensimmäistäkään lääkettä? Entä jos en olisi uskonut määritelmiä, joiden mukaan olin erilainen ja sairas ja hoidon tarpeessa? Entä jos olisin uskaltanut elää jotenkin toisin? Onko vielä aikaa kokeilla ja saavuttaa jotain muuta?
Entä jos kyse ei olekaan hoitoresistenttisyydestä?
Psykiatrian sisällä ”hoitoresistentille psykiatriselle sairaudelle” suositellaan siis yleensä vain lisää sitä samaa hoitoa, jota on jo käyty. Useampia lääkkeitä päällekkäin, isompia annoksia, shokkeja ja stimulaatiota ja tosiaan, myös psykoterapiaa, mutta silti tämä ”hoitoresistenttisyys” voi jatkua vuodesta toiseen. Lopulta ihminen tulee tuomituksi parantumattomaksi ja hoito (lääkehoitoja lukuunottamatta) päättyväksi. Suomessa on valtava määrä ihmisiä tällaisessa tilanteessa.
Joskus voisi olla hyvä työntää syrjään koko ajatus ja olettamus siitä, että ratkaisu ihmisen elämän kärsimykseen, tyhjyyteen, ahdistukseen, kriiseihin ja vaikeuksiin löytyisi juuri nykyisenkaltaisen psykiatrisen hoidon alta. Voisi olla hyödyksi nähdä, että vaihtoehtoja olisi muitakin. Ehkä ei esimerkiksi tarvitakaan viidettä tai kuudetta mielialalääkettä vaan jokin uusi elämänsisältö- tai muutos, ehkä apu ei löydykään kolmannesta neuroleptistä vaan jonkinlaisesta uudesta tarkoituksellisuudesta tai yhteydestä toisiin, ehkä shokkihoitosarjan sijasta voisikin vaikka kokeilla kohdella itseään tai ympäristönsä ihmisiä jotenkin toisin.
Psykiatrisen hoitojärjestelmän olisi myös tunnistettava nykyinen tilanne: hoito ei aina auta, ja joskus kyse voi (ihmisen itsensä tai hänen vaikean sairautensa sijaan) tosiaan olla myös siitä, että hoito ei ole oikeanlaista. Psykiatrisen hoitoparadigman on korkea aika alkaa muuttua. Ei tarjottaisi lisää tätä samaa, vaan ensikohtaamisesta lähtien kuuntelevampaa, ihmisen elämän konteksteja ja niiden merkitystä ymmärtävämpää, ihmisen kanssa samalle tasolle asettuvampaa ja inhimillistä lämpöä tarjoavampaa psykiatriaa.
