Koppi on melko tarkkaan neliö, jossa on kolme askelta joka suuntaan. Lattialla on muovipatja ja viemäriaukko, katonrajassa kello metalliristikon takana. Seinät ovat beigeä betonia, niissä on ympäriinsä naarmuja ja koloja. Kopissa oleva nainen miettii, kuinka paljon mahtaakaan tarvita epätoivoa ja tuskaa, että ihminen saa sormillaan tehtyä betoniseinään tuollaisia jälkiä. Ja ehtisikö hän itse olla täällä niin kauan, että pystyisi siihen.
Kopin ja sen nykyisen asukin erottaa maailmasta kolme ovea. Ovista mennään ne avaamalla, muistaa nainen lukeneensa jostain. Se ei pidä paikkaansa nyt, koska mistään näistä ovista hän ei pääse minnekään. Ensimmäinen on eristyskopin ovi, toinen ovi eristyksen valvontatilaan ja kolmas suljetun osaston ovi sairaalan käytävälle. Sisimmässä ovessa ei ole kahvaa, ei mitään mistä saisi kiinni. Se on muuten sileä, mutta yläosassa on tirkistysluukku, aivan pieni ikkuna. Siitä hoitajat voivat katsella koppiin ja vahtia, lain mukaan joka viidentoista minuutin välein, mitä sisällä tapahtuu. Pureeko nurkassa istuva nuori nainen esimerkiksi ranteitaan auki tai kynsiikö nilkkoihinsa naarmuja.
Ovet ovat kiinni ja pysyvät, koska välissä on niin monta asiakirjaa, lähetettä, lääkärinlausuntoa ja pidättävää hoitopäätöstä. Tänä päivänä nainen täyttää 19, ja juuri täällä hän on, tässä kopissa muoviseen kolttuun puettuna, ja kolmen oven päässä ovat muut hänen ikäisensä, viettämässä aikaa yhdessä, opiskelemassa aloillaan ja seurustelemassa. Siellä kolmen oven, mutta myös loputtomien lausuntojen, päätösten ja diagnoosien takana. Hänelle on aivan sama vaikka näitä toisia ei olisikaan. Sama vaikka he olisivat tuhansien tähtien takana, niin saavuttamattomissa he ovat. Naisen maailmassa ja todellisuudessa on vain koppi, kipu kalvamassa sisuksia ja loputon kuolemankaipuu.
Nainen on joutunut koppiin, koska hän haluaa kuolla eikä meinaa jaksaa hengittää ja olla yksin. Siinä istuessaan hän kokee kipua, jollaista ei tiennyt mahdolliseksi kokea ja tuntee putoavansa sellaiseen paikkaan, josta ei enää milloinkaan pääse muiden ihmisten luo ja osaksi todellisuutta. Hän kokee jo olevansa melkein kuollut, niin kovaa on kipu ja niin kaukana ovat kaikki muut. Niinpä hänet on laitettu tällaiseen tehostettuun hoitoon, yksinäisyyteen, äänettömyyteen, paikkaan, josta ei enää pääse pois, minnekään. Hän on juuri siellä kuilussa jonne pelkäsi ja koki putoavansa.
Kopin tarkoitus on, ettei kellekään käy mitään pahaa. Ettei ihminen käy harhoissaan muiden päälle tai tuskassaan tapa itseään. Sen tarkoituksen koppi naisenkin kohdalla tänään epäilemättä täyttää, joskaan muuten hän ei koe tulevansa erityisen ymmärretyksi. Hän ei osaa tällä hetkellä olla kovinkaan kiitollinen saamastaan hoidosta ja siitä, että häntä tällä tavoin pidetään elossa. Muovipatjalla istuessaan hän ei voi ymmärtää, mitä hänelle on tehty, mihin hänet on sysätty kuolemankaipuussaan ja miten ihmeessä hänen olisi tarkoitus tästä hyötyä.
Nainen itkee ja koska nenäliinaa ei ole, hän joutuu nieleskelemään räkäänsä ja painamaan silmiään. Hän hikoilee ja tietää haisevansa. Välillä hän puree käsiään ja puristaa päätään. Hän yrittää kävellä kopin laitoja pitkin, mutta ahdistuksen ja kivun takia on vaikea saada selkää suoraksi. Ja koko ajan itkettää. Hänellä ei ole mitään, mitä tehdä tai mihin kiinnittyä. Kopissa on vain patja ja kello eikä mitään muuta. Ei ainoatakaan esinettä, jota voisi pitää kädessään ja johon voisi keskittyä. Hän joutui jättämään vaatteensakin ja pukeutumaan siniseen muovimekkoon, joka tuntuu niljakkaalta eikä lämmitä lainkaan. Mekon pitäminen hävettää naista, jotenkin se tuntuu riistävän hänen viimeisiä itsetuntonsa ja ihmisyytensä rippeitään ja osoittavan hänet kuuluvaksi johonkin ala-arvoiseen kastiin.
Hän tuijottaa kelloa ja yrittää ankkuroida ajatuksensa siihen, että jossain vaiheessa yö olisi ohi, mutta koska aika on muuttunut, niin kellokin on. Se ei kulje, se tuntuu vain tuijottavan naista ja olevan ivallinen. Niin hän kääntyy kellosta pois, istuu patjalle nurkkaan, painaa päänsä polviin. Ei nosta enää katsettaan, ei välitä vaikka itku ja räkä kastelevat kaiken. Ajatuksia ei ole enää, kipua vain. Loppuyöstä hän kaatuu keräksi lattialle. Hoitaja käy välillä kurkistamassa luukusta, sitä hän ei juuri huomaa. Hoitajalla ei ole puhumista, ei kysymistä. Yö on pitkä. Mutta siltikin hän otti ja ottaisi yhä uudelleen ennemmin kopin kuin lääkkeen, joka tainnuttaa mielestä kaiken, hävittää kaiken. Kerrankin hän sai valita. Yhä edelleen, kaikesta tuona yönä kokemastaan huolimatta, nainen valitsisi mieluummin kopin kuin sellaisen lääkkeen. Kopissa hänelle jää sentään jotain jäljelle.
Kopissa vietetyn yön aikana ja usein sen jälkeen, hän miettii saamaansa eristyshoitoa ja sitä, millä tavalla kopin nurkassa istumisen, lattialla makaamisen ja kaikkien kipujen yksin kohtaamisen olisi ollut tarkoitus häntä auttaa ja vaikuttaa siihen, ettei hän enää olisi halunnut kuolla eikä tuntenut luisuvansa jonnekin, missä ei olisi enää olemassakaan. Mitä hänen olisi siellä kopissa pitänyt kokea ja ymmärtää. Muuta tarkoitusta ei lopulta ollut, kuin pysyä yö hengissä aiheuttamatta liikaa vaivaa hoitohenkilökunnalle, joskaan nainen ei voi olla pohtimatta, olisiko se voinut onnistua myös jollain muulla keinolla.
Koppi on edelleen hänen päässään joinain hetkinä, kun hän kävelee metsässä iltalenkillään ja vaipuu ajatuksiinsa, valvoo joinain öinä kuunnellen puolisonsa hengitystä tai huomaa olevansa stressaantunut, väsynyt ja herkillä. Sitä samaista koppia ei oikeasti ole enää. Sekin sairaala on lakkautettu jo vuosia sitten, koppi ollut pitkään tyhjänä ja pimeänä hylätyssä ja hiljalleen rapistuvassa massiivisessa rakennuksessa, jota kukaan ei halua ostaa. Mutta vaikka sairaala purettaisiin, olisi se silti olemassa, sillä mielessään hän palaa sinne yhä uudelleen ja uudelleen. Siellä se koppi on.
Joku Toinen, olen syvästi pahoillani raskaasta taipaleestasi. Toivottavasti ilo edes pikkuhiljaa hieman pilkottaa elämässäsi <3
Itku nousi silmään. Olen lähes sanaton. Useaan kertaa olen ollut eristettynä. Viimeksi 2020. Silti..
Puhuin psykiatriselle hoitajalle sairaalapelosta, joka minulla on. Että jos joutuisin johonkin leikkaukseen, joka ei millään tavalla liittyisi mielenterveyteen, pelkäisin olla sairaalassa. Pian tuo puheenvuoroni tuntui unohtuneen. Asia on niin kurja ja ikävä. En saa ymmärrystä moneen muuhunkaan asiaan.
Omaisella on masennusta, mietin toimisiko osastojakso tähän, että vuosien kamppailun jälkeen hänelle löytyisi oikea lääkitys.. Todellisuudessa en halua viedä häntä siihen maailmaan, missä voidaan oikeudet pyyhkäistä pois noin vaan.
Koskettava kirjoitus siitä, miltä eristäminen psykiatrisessa sairaalahoidossa voi tuntua potilaan näkökulmasta.💔 Itse en ole onneksi ikinä joutunut eristyskoppiin, mutta lepositeisiin kylläkin useat kerrat ollessani alaikäisenä kuukausia tahdonvastaisessa hoidossa. Kokemus oli hirveä ja traumaattinenkin, sillä minulta vietiin tämän eristämismuodon kautta käytännössä kaikki kykyni liikkua pitkiksikin ajoiksi.
Tunsin lepositeissä ollessani aina suurta klaustrofobista hätää ja kauhua, vaikka sainkin usein niissä maatessani monenlaista rauhoittavaa lääkitystä. En tuntenut olevani noissa hetkissä todellakaan turvassa tai ”levossa” vaan pikemminkin päinvastoin.
Muistan pelänneeni esimerkiksi toden teolla, että osaston tiloissa syttyisi tulipalo, eikä minua ehdittäisi vapauttaa remmeistä ennen kuin palaisin kuoliaaksi. Mielessäni olivat muutenkin tuolloin jatkuvasti monenkinlaiset maailmanloppuskenaariot. Toisin kuin pystyeristyksessä, leposide-eristyksessä hoitajan piti olla koko ajan läsnä samassa huoneessa. Tästä huolimatta tunsin olevani lepositeissä usein henkisesti täysin yksin.
Hoitaja istui kylmänä ja etäisenä eristyshuoneen nurkassa, eikä tuntunut olevan todella henkisesti läsnä. Ehkä he olivat saaneet ohjeet välttää kaikkea vuorovaikutusta kyseisissä tilanteissa. Kymmenistä eristyskerroista muistan ainoastaan yhden kerran, jossa hoitaja pyrki aitoon vuorovaikutukseen ja kontaktiin kanssani ja jonka kanssa sain puhua tuolloin mieltäni painavista asioista.
Muistan, kuinka yritin kerran puhua ja kertoa sietämättömästä olostani hoitajalle jouduttuani alaikäisenä leposide-eristykseen Peijaksen aikuispsykiatriselle osastolle. Oman nuoriso-osastoni lepositeet olivat jo varattu, joten minut oli juuri kuskattu kovakouraisesti käsiraudoissa sairaalapyjama päällä poliisien toimesta toisen sairaalarakennuksen leposide-eristykseen.
Tämä aikuisosaston itselleni täysin tuntematon hoitaja tuhahti minulle tuolloin halveksivaan ja aika vihaiseenkin sävyyn, että olin aivan itse saattanut itseni siihen tilanteeseen, joten nyt oli enää turha valittaa. Olin pistänyt sitomistilanteessa voimakkaasti vastaan ja hoitaja oli kaikesta päätellen asiasta vieläkin silminnähden ärsyyntynyt.
Jouduin lepositeisiin aina itsetuhoisuuden vuoksi, mutta minua kohdeltiin eristystilanteissa usein kuin olisin ollut paatunutkin rikollinen, joka teki kaiken aivan kiusallaan ja harkitusti. Tämä kokemus minulle hoitajien toiminnasta ja reaktioista ainakin usein välittyi, enkä tainnut lopulta olla näissä arvioissani kovin väärässä.
Kuulin nimittäin uloskirjoitukseni jälkeen, että hoitokäytännöt tuolla nuoriso-osastolla olivat lähtöni jälkeen muuttuneet vieläkin ongelmallisempaan suuntaan ja että siellä saattoi sittemmin joutua leposide-eristykseen jopa keskisormen näyttämisestä hoitajalle. Kyse oli näissä tilanteissa jo aivan selvästi enemmänkin kurinpidosta ja potilaiden rankaisusta kuin mistään varsinaisesta hoidosta.
Muistan leposide-eristystilanteista edelleen parhaiten klaustrofobisen kauhun ja ansassa olemisen tunteen. Jos jouduin joskus viettämään yön lepositeissä, muistan kuinka luksukselta tuntui, kun hoitaja joskus suostui vapauttamaan yhden vastakkaisen puolen käteni ja jalkani remmeistä niin, että sain käännyttyä kyljelleni.
Pahinta noissa tilanteissa oli kaiken kaikkiaan koettu avuttomuus ja täysin toisten armoilla oleminen. Muistan tilanteen, jossa oloni oli täysin kestämätön ja tunsin, etten pystyisi olemaan sidottuna enää sekuntiakaan. Osastonlääkäri tuli tällöin eristyshuoneeseen arvioimaan tilaani ja yritin tietenkin parhaani mukaan vakuuttaa hänelle, että eristyspäätös voitaisiin puolestani jo aivan hyvin purkaa.
Lääkäri kuitenkin totesi, että se että yritin niin kovasti vakuuttaa hänet paremmasta voinnistani kertoi vain siitä, että olin yhä aivan liian ahdistunut ja huonovointinen eristyksen purkamiseen. Tämä päätös tuntui minusta kuolemantuomiolta, enkä oikein enää edes muista, miten tilanne siitä eteenpäin käytännössä jatkui.
Joka tapauksessa tuntui, että menetin lepositeisiin lopulta jotain hyvin olennaista ja järkkymätöntäkin itsestäni. Eristystilanteet jättivät minuun kehollisuudenkin tasolla jäljet, jotka elävät yhä omaa hyvinkin hätääntynyttä elämäänsä.
Leposide-eristyksen ja muunkin eristyksen pitäisi olla aina vihoviimeinen keino hoitaa ihmistä, joka on syystä tai toisesta menettänyt hetkellisesti oman itsensä hallinnan ja on vaaraksi itselleen tai muille. Sen ei pitäisi milloinkaan tuntua potilaasta rangaistukselta vaan hoitotoimenpiteeltä, joka tehdään silloin kun mikään muu hoidollinen toimi ei riitä pitämään tilannetta tarpeeksi turvallisena.
Tällöinkin eristäminen tulisi tehdä aina potilaan autonomiaa ja ihmisyyttäkin kunnioittaen, eikä häntä saisi sen aikana hylätä henkisesti tai fyysisesti. Kun jouduin aikoinani alaikäisenä hyvin tylyllä ja traumaattisellakin tavalla itselleni vieraan aikuisosaston lepositeisiin, muistan kuinka eräs osaston hoitaja jäi juttelemaan kanssani seuraavan aamun valjettua siksi aikaa, kunnes eristys viimein lopetettiin ja minut vapautettiin remmeistä.
Mieleeni on jäänyt hänen ystävällisyytensä ja lämpönsä ja se, miten paljon hänen suhtautumistapansa minuun erosi sitä edeltävästä hoitajasta, jonka tekstissäni aiemmin mainitsin. Hän selvästi yritti saada ajatukseni pois hyvin epämukavasta ja traumaattisestakin tilanteesta ja alkoi puhua siitä, mitä kaikkea hyvää tulevaisuuteni voisikaan tuoda tullessaan. Tämä hoitaja näki minut käytöksestään päätellen ihmisenä, joka oli jotain muutakin kuin vain syvän käytöshäiriöiseksi ja asenneongelmaiseksikin tuomittu psykiatrinen potilas.
Me nimittäin olemme aina paljon muutakin kuin ongelmamme tai sairautemme. Me olemme ihmisiä, jotka ansaitsevat tulla kohdelluksi kunnioittavasti ja hyvin niissäkin tilanteissa, joissa syystä tai toisesta menetämme kaiken itsehillintämme ja samalla usein kaiken toivommekin.