Koppi on melko tarkkaan neliö, jossa on kolme askelta joka suuntaan. Lattialla on muovipatja ja viemäriaukko, katonrajassa kello metalliristikon takana. Seinät ovat beigeä betonia, niissä on ympäriinsä naarmuja ja koloja. Kopissa oleva nainen miettii, kuinka paljon mahtaakaan tarvita epätoivoa ja tuskaa, että ihminen saa sormillaan tehtyä betoniseinään tuollaisia jälkiä. Ja ehtisikö hän itse olla täällä niin kauan, että pystyisi siihen.
Kopin ja sen nykyisen asukin erottaa maailmasta kolme ovea. Ovista mennään ne avaamalla, muistaa nainen lukeneensa jostain. Se ei pidä paikkaansa nyt, koska mistään näistä ovista hän ei pääse minnekään. Ensimmäinen on eristyskopin ovi, toinen ovi eristyksen valvontatilaan ja kolmas suljetun osaston ovi sairaalan käytävälle. Sisimmässä ovessa ei ole kahvaa, ei mitään mistä saisi kiinni. Se on muuten sileä, mutta yläosassa on tirkistysluukku, aivan pieni ikkuna. Siitä hoitajat voivat katsella koppiin ja vahtia, lain mukaan joka viidentoista minuutin välein, mitä sisällä tapahtuu. Pureeko nurkassa istuva nuori nainen esimerkiksi ranteitaan auki tai kynsiikö nilkkoihinsa naarmuja.
Ovet ovat kiinni ja pysyvät, koska välissä on niin monta asiakirjaa, lähetettä, lääkärinlausuntoa ja pidettävää hoitopäätöstä. Tänä päivänä nainen täyttää 19, ja juuri täällä hän on, tässä kopissa muoviseen kolttuun puettuna, ja kolmen oven päässä ovat muut hänen ikäisensä, viettämässä aikaa yhdessä, opiskelemassa aloillaan ja seurustelemassa. Siellä kolmen oven, mutta myös loputtomien lausuntojen, päätösten ja diagnoosien takana. Hänelle on aivan sama vaikka näitä toisia ei olisikaan. Sama vaikka he olisivat tuhansien tähtien takana, niin saavuttamattomissa he ovat. Naisen maailmassa ja todellisuudessa on vain koppi, kipu kalvamassa sisuksia ja loputon kuolemankaipuu.
Nainen on joutunut koppiin, koska hän haluaa kuolla eikä meinaa jaksaa hengittää ja olla yksin. Siinä istuessaan hän kokee kipua, jollaista ei tiennyt mahdolliseksi kokea ja tuntee putoavansa sellaiseen paikkaan, josta ei enää milloinkaan pääse muiden ihmisten luo ja osaksi todellisuutta. Hän kokee jo olevansa melkein kuollut, niin kovaa on kipu ja niin kaukana ovat kaikki muut. Niinpä hänet on laitettu tällaiseen tehostettuun hoitoon, yksinäisyyteen, äänettömyyteen, paikkaan, josta ei enää pääse pois, minnekään. Hän on juuri siellä kuilussa jonne pelkäsi ja koki putoavansa.
Kopin tarkoitus on, ettei kellekään käy mitään pahaa. Ettei ihminen käy harhoissaan muiden päälle tai tuskassaan tapa itseään. Sen tarkoituksen koppi naisenkin kohdalla tänään epäilemättä täyttää, joskaan muuten hän ei koe tulevansa erityisen ymmärretyksi. Hän ei osaa tällä hetkellä olla kovinkaan kiitollinen saamastaan hoidosta ja siitä, että häntä tällä tavoin pidetään elossa. Muovipatjalla istuessaan hän ei voi ymmärtää, mitä hänelle on tehty, mihin hänet on sysätty kuolemankaipuussaan ja miten ihmeessä hänen olisi tarkoitus tästä hyötyä.
Nainen itkee ja koska nenäliinaa ei ole, hän joutuu nieleskelemään räkäänsä ja painamaan silmiään. Hän hikoilee ja tietää haisevansa. Välillä hän puree käsiään ja puristaa päätään. Hän yrittää kävellä kopin laitoja pitkin, mutta ahdistuksen ja kivun takia on vaikea saada selkää suoraksi. Ja koko ajan itkettää. Hänellä ei ole mitään, mitä tehdä tai mihin kiinnittyä. Kopissa on vain patja ja kello eikä mitään muuta. Ei ainoatakaan esinettä, jota voisi pitää kädessään ja johon voisi keskittyä. Hän joutui jättämään vaatteensakin ja pukeutumaan siniseen muovimekkoon, joka tuntuu niljakkaalta eikä lämmitä lainkaan. Mekon pitäminen hävettää naista, jotenkin se tuntuu riistävän hänen viimeisiä itsetuntonsa ja ihmisyytensä rippeitään ja osoittavan hänet kuuluvaksi johonkin ala-arvoiseen kastiin.
Hän tuijottaa kelloa ja yrittää ankkuroida ajatuksensa siihen, että jossain vaiheessa yö olisi ohi, mutta koska aika on muuttunut, niin kellokin on. Se ei kulje, se tuntuu vain tuijottavan naista ja olevan ivallinen. Niin hän kääntyy kellosta pois, istuu patjalle nurkkaan, painaa päänsä polviin. Ei nosta enää katsettaan, ei välitä vaikka itku ja räkä kastelevat kaiken. Ajatuksia ei ole enää, kipua vain. Loppuyöstä hän kaatuu keräksi lattialle. Hoitaja käy välillä kurkistamassa luukusta, sitä hän ei juuri huomaa. Hoitajalla ei ole puhumista, ei kysymistä. Yö on pitkä. Mutta siltikin hän otti ja ottaisi yhä uudelleen ennemmin kopin kuin lääkkeen, joka tainnuttaa mielestä kaiken, hävittää kaiken. Kerrankin hän sai valita. Yhä edelleen, kaikesta tuona yönä kokemastaan huolimatta, nainen valitsisi mieluummin kopin kuin sellaisen lääkkeen. Kopissa hänelle jää sentään jotain jäljelle.
Kopissa vietetyn yön aikana ja usein sen jälkeen, hän miettii saamaansa eristyshoitoa ja sitä, millä tavalla kopin nurkassa istumisen, lattialla makaamisen ja kaikkien kipujen yksin kohtaamisen olisi ollut tarkoitus häntä auttaa ja vaikuttaa siihen, ettei hän enää olisi halunnut kuolla eikä tuntenut luisuvansa jonnekin, missä ei olisi enää olemassakaan. Mitä hänen olisi siellä kopissa pitänyt kokea ja ymmärtää. Muuta tarkoitusta ei lopulta ollut, kuin pysyä yö hengissä aiheuttamatta liikaa vaivaa hoitohenkilökunnalle, joskaan nainen ei voi olla pohtimatta, olisiko se voinut onnistua myös jollain muulla keinolla.
Koppi on edelleen hänen päässään joinain hetkinä, kun hän kävelee metsässä iltalenkillään ja vaipuu ajatuksiinsa, valvoo joinain öinä kuunnellen puolisonsa hengitystä tai huomaa olevansa stressaantunut, väsynyt ja herkillä. Sitä samaista koppia ei oikeasti ole enää. Sekin sairaala on lakkautettu jo vuosia sitten, koppi ollut pitkään tyhjänä ja pimeänä hylätyssä ja hiljalleen rapistuvassa massiivisessa rakennuksessa, jota kukaan ei halua ostaa. Mutta vaikka sairaala purettaisiin, olisi se silti olemassa, sillä mielessään hän palaa sinne yhä uudelleen ja uudelleen. Siellä se koppi on.
