Hyvä hoitotaho,
mietin miksi minua pitää pakkohoitaa? Kävin säännöllisesti hoidossanne vuosia ja otin lääkkeenne. Kunnes totesin, että samojen asioiden toistaminen hoitajan kanssa jatkuvasti (lähinnä lääkkeistä ja aktiivisuudestani arkielämässä) ei tuntunut enää rakentavalta tai hyödylliseltä. Lisäksi koin lääkkeiden muuttavan minua ihmisenä jähmeäksi ja tahdottomaksi. Halusin lopettaa hoidon. Tästä kieltäydyitte täysin.
Kuitenkin olin ollut asiakkaananne useita vuosia, jona aikana olin kantanut, pukenut, syöttänyt, röyhtäyttänyt vauvaani. Käynyt leikkipuistossa, leikkinyt, hoitanut, kiikuttanut keinussa. Vienyt päiväkotiin ja hakenut päiväkodista. Tehnyt ruokaa, käynyt kaupassa ja siivonnut. Tätä tavallista elämää päivittäin. Mutta se ei teille riittänyt näytöksi pärjäämisestäni.
Te näitte tarpeelliseksi häiritä perheemme arkea jatkuvilla lastensuojeluilmoituksilla (jotka todettiin kerta toisensa jälkeen tarpeettomiksi), virka-apupyynnöillä ja muilla yhteydenotoilla, koska minä, perheen äiti, en synnytyksen jälkeisen psykoosin kokeneena ja hoidossanne käyneenä kokenut enää tarvitsevani hoitoanne tai hyötyväni niistä. Koin hoitonne holhoavana ja jouduin puolustamaan oikeuksiani eikä minua haluttu kuulla. Teidän mielestänne ”äiti ei hoida itseään” ja on ”sairaudentunnoton”, kun en enää halunnut lääkitystänne enkä käydä vastaanotollanne.
Olisin halunnut, että olisitte ymmärtäneet, että tarpeeni hoidon päättämisestä ei kummunnut siitä, että olin kykenemätön ymmärtämään tilaani vaan kokemuksestani siitä, etten saanut hyötyä hoidosta, enkä halunnut myöskään jäädä ikuiseksi potilaaksi. Tällainen holhoaminen ja hoitajan jatkuvat yhteydenotot lähinnä ahdistivat minua ja siksi en lopulta teille enää vastannut. Koitte, että olin hoitovastainen ja näitte tarpeelliseksi kiikuttaa minut ambulanssilla päivystykseen kesken arjen puuhieni, jotta vointiani arvioitaisiin.
Nyt lapseni ollessa reipas teini, katson elämää taaksepäin ja kun hän ei enää tarvitse äitiä koko ajan lähelleen vaan haluaa jo elää omilla jaloillaan, huomaan kuinka aika on kulunut. Se on kulunut taistelussa minun tahtoni teidän tahtoanne vastaan, minun näkemykseni teidän näkemystänne vastaan, mikä on vienyt valtavasti voimavaroja näinä vuosina. Koetteko hyvät psykiatrit, että tällainen ”pakkohoito” olisi tukenut perhettämme tai lastamme? Tai minua? Tätäkö todella kutsutte hyväksi psykiatriseksi hoidoksi?
Nimimerkki Äiti
