Elämästä ja siitä, minkä värisissä kengissä täällä saa kulkea

Tekijä

15/05/2025

Lääketieteellisfilosofinen pohdiskelma psykiatrisesta hoidosta, sen oikeutuksesta ja sen ongelmista

Esipuhe

Kautta aikojen ihmisellä on ollut halu diagnosoida. Asioiden purkaminen ja määrittely on johtanut siihen, että on saatu aikaan uutta, mutta ihminen on lopulta sokeutunut ja jäänyt kiinni omiin määritelmiinsä. Vaikka kuulostaa helposti ymmärrettävältä, että maailma on enemmän kuin kieli ja sanat, joilla määritämme maailmaa, on ihmistä vastaan kuitenkin kääntynyt liika taipumus määritellä. Lääketieteessä tästä kärsii erityisesti psykiatria ja psykiatrian myötä lukuisat potilaat; potilaat, jotka eivät osaa tehdä itseään ymmärrettäviksi kielellä, koska kieli vaillinaiseksi aina jää.

Tämän kirjan kirjoittaja kirjoittaa boksin ulkopuolelta. Työkseni puran lääkäreiden saneluita eli olen lääketieteen sisällä sen hitusen verran, että tiedän, mitä lääketiede parhaimmillaan on – mutta valitettavasti tiedän, mitä lääketiede pahimmillaan on. Tämän kirjan tarkoitus on tehdä minusta varoittava esimerkki. En koskaan saa menetettyjä vuosia takaisin, mutta sydämestäni toivon, että kirjani myötä joku toinen kaltaiseni saisi elää niin kuin meillä kaikilla täällä pitäisi saada olla oikeus elää. Ei ole oikein, että joidenkin täällä maailmassa pitää taistella olemassaolonsa oikeuden puolesta!

Koska haluan tarjota kokemuksen siitä, miltä psykiatrinen hoito ihan oikeasti saattaa potilaasta tuntua, teksti saattaa paikoin olla vihaista. Pahoittelen sitä, mutta joskus tarkoitus pyhittää keinot.

Luku I

Kirjoitan, vaikka minusta tuntuu, että ketään ei ole koskaan kiinnostanut, mitä minä ajattelen ja miten minä maailman näen. En tiedä, en kovankaan pohtimisen jälkeen tiedä, miten olen onnistunut luomaan elämän, jossa millään, mitä sanon, ei ole mitään väliä. Jos joku kysyy minulta tietä, saattaa hän silti sanoa lähtevänsä eri suuntaan kuin minne ohjasin. Mitätöinti on pääasiassa se asenne, jolla ihmiset minuun suhtautuvat.

Jokainen filosofi tietää, että varmuus on harvinaista. Siksi minäkin olen usein epävarma ja näytän sen rehellisesti. Olen valmis epäilemään asioita. Toisaalta olen törmännyt tapauksiin, joissa henkilö täynnä varmuutta väittää jotain asiaa, jossa on väärässä. Jotkut kai uskovat, että kuusta tulee juustoa, jos vain itsepäisesti niin väittää. Ja sitten jotkut, jotka oikeasti ovat oikeassa, jäävät jalkoihin. Koska on aina jäänyt jalkoihin. Koska on aina joutunut kääntämään toisen posken niin, että posket on verille mäiskityt ja arpeutuneet jo niin pahasti, ettei niissä enää ole tuntoa. Täällä maailmassa pärjää sellainen, jolla ei ole tuntoa. Jonkun se tunnottomuus pitää hankkia arpien kautta.

Tämä teksti lähtee näppäimistöltäni ajatuksena, että tästä tulee kirja, mutta en tiedä, tulenko joskus kokemaan sellaisen maailman, jossa julkaistaan kirja, jossa rehellisesti katsotaan ilmiön nimeltä psykiatria taa. Toisinaan tuntuu, että tämä maailma on sellainen paikka, että täällä painavia mielipiteitä saavat esittää vain ne, jotka ovat toisia mielistelemällä saavuttaneet hyvän sosiaalisen aseman. Objektiivisesti tarkasteltuna tämän pystyisi myöntämään, mutta kenelläpä ei olisi omaa lehmää ojassa kuitenkin.

Tyhjät tynnyrit aiheuttavat paljon meteliä, jotkut hauraat taas eivät jaksa huutaa ääntään kuuluville. Äänekkäillä on valtaa. Ei myöskään ole edelleenkään kovin trendikästä, että mielenterveyspotilas puhuu suunsa puhtaaksi. Se on usein vihapuhetta, mutta ymmärtänette, että itse aiheutatte sen vihan riistolla ja mitätöinnillä. Viha ja nöyryytys jää kehoon; niin lääkehoidon vaikutuskin kuin eristyshuoneen kovakourainen pitely. Osaksi minä kirjoitan tätä siksi, että haluan nuo muistot kehostani pois. Toivon, että tämän kirjoittamalla kehoni on taas koskematon eikä minun tarvitse kohdistaa vihaa enää mihinkään.

Niin kun mielestäni psykiatriaa ei oikeastaan ole. On vain kokemuksien tekemiä muokkauksia ajatustoiminnassa ja käytöksessä. Sellaisia, jotka eivät ole pysyviä ja merkkejä aivosairaudesta. On vain plastiset aivot ja huikean rikas maailma, josta ihminen tekee sen, mitä siitä elämän kuluessa tulee. Ei yksin kokemukset muovaa ihmistä vaan ajatukset ja se, mitä pitää tärkeänä. Malliesimerkki muovaa ihmistä ja se malli voi tulla toisesta merkittävästä ihmisestä alitajuisen prosessin kautta eikä suinkaan aina ole sitä, mitä odottaisi. Logiikka, jolla asiat tapahtuu, on olemassa, mutta se logiikka on paljon löyhempää ja mielikuvituksekkaampaa kuin mitä sitä ensi näkemältä ajattelisi. Ja joskus ihminen näkee itsensäkin vasta, kun näkee, millainen toisesta on itsensä kanssa tullut – pahassa, mutta myös hyvässä. Ja varmana hyvässä.

Ja varmana hyvässä. Minulla on rasittava taipumus kääntää kaikki paha hyväksi. Jos minua potkii, antaa vain potkua. Siitä voi lopulta tulla vaikka elämäntapa.

On ihmisiä, jotka kuluttavat elämänsä ilkeilyyn sen sijaan, että tekisivät omasta elämästään itselleen mielekkään. Tästäkään ei ole tehty tutkimuksia, mutta pahuus tyhmentää ihmistä. Pahuus syö energiaa ja kapasiteettia kaikelta tärkeältä. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, joiden elämän käyttövoimana on ilkeys, koska he itse kärsivät eniten, mutta nyt olenkin tajunnut, että ymmärtäminen on sana, jota ei voi käyttää kaikista ihmisistä: on ihmisiä, joita ei voi ymmärtää. Niitä vain on. Aina ei edes ilmiöitä tai kokonaisia ihmisryhmiä kannata käsitellä järjellä, koska ne eivät järkitarkastelua kestä.

Tätä kirjaa kirjoittaessani taas kerran pohdin, miksi järki ei ole kovin suuressa huudossa ihmisten keskuudessa. Taitaa olla niin, että järki ja pahuus sopivat huonosti yhteen ja paha on loppuviimeksi se voima, jolla tätä maailmaa hallitaan. Ei yksistään nyrkeillä ja aseilla tehdä pahaa vaan sanoilla, joilla piestään toisia vasten kasvoja. Ja myös sillä, kelle sanotaan ja sillä, annetaanko oikeus edes suutaan avata.

Mutta niin: we were talking about psychiatry. Tämä ihan pseudotiede. Psykiatria on lääketieteeksi luokiteltu pseudotiede, joka perustuu vahvemman valtaan. Tämä on kirjan tärkein lause, joten kirjoitan sen uudestaan: psykiatria on lääketieteeksi luokiteltu pseudotiede, joka perustuu vahvemman valtaan.

Ihminen on eläin, joka väittää olevansa sivistynyt. Kuitenkin koko yhteiskunta perustuu vallankäytölle ja kaavoille, jotka ovat tuttuja eläinmaailmasta: emme ole samanarvoisia. Kaikkien ihmisyys ei ole samanarvoista ja niin se vain on. Kirjoitan, koska tämä vaan on niin väärin. Kirjoitan, koska haluaisin jonkun omatuntoa kolkuttavan. Se, mitä ihmiselle tehdään psykiatrian nimissä, on yhtä väärin kuin lobotomia, joka suoritettiin veitsellä. Ei ole mitään psykiatriaa; on vain neurologista erilaisuutta.

Vaikka on myönnetty, että älykkyyden lajeja on useita erilaisia, ihmiset kuitenkin uskovat vain yhteen totuuteen. Se yksi totuus on puhdas matemaattinen totuus, jossa on kyse siitä, kuinka elämästä eriytyneesti ihminen pystyy hahmottamaan kaavamaisia, jähmeitä ja kylmiä kokonaisuuksia. Minulla on ylempi korkeakoulututkinto ja olen aina päässyt opinnoissani helpolla; en ole yläasteen jälkeen lukenut mihinkään tenttiin kahta kertaa ja johonkin tenttiin olen mennyt pelkän sisällysluettelon lukeneena. Kuitenkin osaan aavistaa, etten suoriutuisi häikäisevästi Mensan testeissä. Koska minun neurologiani ja lahjakkuuteni on järjestynyt toisin. Ja psykiatriaan tämä liittyy niin, että minun kokemus- ja ajatusmaailmani on ratkaisevalla tavalla järjestynyt ihan toisella tavalla. Ja kun minä kirjoitan boksin ulkopuolelta, kirjoitankin sen sisäpuolelta siltä osin, että been there, done that ja T-paidankin näkee kaikki, jotka haluavat katsoa. Kukapa haluaisi.

Mutta ei puhuta siitä, kuinka täällä hankitaan pysyviä haavoja ja epäsuosiota vaan puhutaan siitä, mikä siihen pakottaa. Puhutaan rumasta asiasta, vallasta. Siihen sopii hyvin numero 6.

Valta on pirun lahja maailmalle. Vallanhalu on pirun lahja ihmiskunnalle. Vallanhalu on ihmiskunnalle sitä, mitä psykiatria on lääketieteelle: ruma lisä, jolla kukaan ei tee mitään ja jonka tarkoitus on vain kylvää epäoikeudenmukaisuutta tähän maailmaan.

Psykiatrinen potilas on kosketuksissa ihmisen rumimman puolen kanssa. Ihmisen ruma puoli näyttäytyy siinä, kun ihminen, jonka luulee auttavan, käyttääkin potilaaseen vain valtaansa. Kukaan psykiatrian piirissä ei myönnä niin tekevänsä, koska toisaalta on oikein, että ihmisillä on säännöt, joiden mukaan toimia. Vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi käy se, että pitäisi osata auttaa ihmistä sääntöjen puitteissa empaattisesti.

Melkein tuntuu siltä, että psykiatriksi alkavat vain empatiakyvyttömät yksilöt. Ehkä on kuitenkin enemmänkin niin, psykiatrian koneisto tekee psykiatreista, ei tosin sentään kaikista, empatiakyvyttömiä ja moraalittomia. Psykiatriassa tehdään arvostelmia toisen henkilön kelvollisuudesta olla ihminen. Ehkä se kovettaa. Useasti mielenterveyshoidossa olleena koen, että koko psykiatrinen hoitokoneisto pelkää nimenomaan empaattista suhtautumista. Tuskaan ei mennä mukaan. Miksi? Aiheuttaisiko asioiden pohtiminen liikaa häpeää? Entäs jos huomattaisiinkin, että harhat eivät olekaan takuuvarmoja harhoja vaan erilainen tapa nähdä maailma?

Psykiatrian ja neurologian ero: psykiatria perustuu tunteisiin, neurologia faktoihin. Psykiatria perustuu psykiatrin tunteisiin, jotka perustuvat psykiatrin henkilönä hankkimaansa kokemukseen. Psykiatria ei täten siis ole objektiivista niin kuin tieteen tulisi olla. Psykiatriassa on kyse vain psykiatrin tulkinnoista ja psykiatriseksi potilaaksi joutuu, jos psykiatri ei ymmärrä käyttäytymistä, joka hänen oman kokemusmaailmansa pohjalta on erikoista. Eikö tämä kenestäkään muusta kuulosta hieman väärältä? Että joku, jolla ei ole pienintäkään kokemuksellista ymmärrystä siitä, millaisessa ympäristössä ihminen on elänyt ja millaisilla elämänkokemuksilla ihminen on varustettu, tulee ja sanoo, että tämä ihminen on vääränlainen, ihan sairauteen asti vääränlainen?

Psykiatria perustuu diagnosointijärjestelmään, jonka on kehittänyt muutama iso kiho Amerikassa, luultavasti sikaritauollaan golf-kierrostensa välissä. Kautta maailman potilaiden diagnosoinnissa seurataan DSM:ää, jonka esittämä luokittelu pohjautuu muutaman henkilön tekemiin luokitteluihin siitä, mikä heidän kulttuurissaan on normaalia. Amerikkalainen yhteiskunta pohjautuu vahvasti yhteisöllisyydelle, kun taas meitä suomalaisia luonnehtii itsenäisyyteen pyrkiminen. Ei tarvitse kuin käydä etelänmatkalla paikassa, jossa ei ole turisteja, kun tajuaa, miten paljon ympäristö vaikuttaa ihmiseen. Mitä ei oteta huomioon diagnosointijärjestelmissä on ympäristö ja se, miten ympäristö luo sairautta tai tuo terveyttä.

Sillä te ette tiedä mitään. Ette tiedä mitään, miltä tuntuu, kun peili on hajalla. Ette tiedä, miten vääristyy kuva, jos ei ole koskaan nähnyt peiliä, joka näyttää oikein. Ette tiedä, miten syvästi ihmisestä tekee ihmisen se, mitä peilissä näkyy. Miten rehellinen kuva ei ole rehellinen kuva, jos peili ei ole rehellinen. Miten joillakin ilkeys on käyttövoima ja elämän sisältö ja kaikki, ihan jokainen, siitä osansa saa.

Ei ole psykiatrinen tapaus, jos terveen ihmisen pitää. Että selviäisi.

Miten paljon pitää suojella toisia ihmisiä itsensä kustannuksella?

Maailmassa on paljon rikkinäisiä ihmisiä. Monen terveen persoonallisuushäiriöstä kärsii enemmän kuin sairaan sairaudesta. Vaikka minulla ei ole esittää tähän tutkimustuloksia, luulen, että suurempi osa ns. terveistä persoonallisuushäiriöisistä on väkivaltaisia kuin sairaiksi luokitelluista ns. mielisairaista. Mutta mielisairaan leiman saa, jos on erilainen ja poikkeava ja erilaisuus on kautta aikain aiheuttanut eläinkunnassa pelkoa. Sen pelon vuoksi sitten käytetään valtaa, että saadaan suljettua joku yhteisön ulkopuolelle. Puhun todellakin eläinkunnasta, koska ihminen ei tässäkään edusta mitään sitä todellista sivistystä, mitä ihmiseltä toivoisi.

Siinä, missä persoonallisuushäiriö on luonnollinen tapa toimia, mielisairaus on kehittyneempi häiriötila [jos sitä sellaisena pitää pitää], joka usein vaatii kielen, jonka myötä se on kehittynyt. Se, että ihmisiä hoidetaan sairaina, koska luonnossa esiintynyt tapa toimia yhteisössä on sallittua, mutta kielen myötä kehittyneet ilmiöt eivät, on taas kerran niin väärin. Miksi älyllistä erilaisuutta ei saa olla? Vaikka samaa sukupuolta edustavan kanssa voi mennä naimisiin, miksi ajattelun erilaisuus on edelleen tuomittavaa? Lääketiede tuntee useita erilaisia synestesian muotoja ja jotkin neurologiset tilat aiheuttavat esim. sellaista, että ihminen kuulee musiikkia, mitä muut eivät kuule, mutta sitten jotkin aivojen tavat toimia ovatkin niin epätoivottavia, että ne pitää estää, maksoi mitä maksoi? Miksi?

Jokainen ihminen ansaitsee elämän. Oikeudenmukaisuudesta voisin puhua ja paljon, mutta tässä kohtaa lyhyesti vain mainitsen, että eikö se ole ihan ihmisoikeus, että saa elää? Eikö oikeus omaan elämään ja ihmisarvoon ole kaikkien? Voiko joku sanallisesti kiistää tällaista? Ja silti on täysin oikeutettua kieltää elämä ihmiseltä.

Tiedoksi siis lähtökohta tälle kirjalle: Minulle ei ole koskaan annettu ihmisarvoa. Olen aina saanut vain kuraa niskaani, koska olen erilainen. Koska en ole osannut puolustaa itseäni, minun päälle on voinut kasata kaiken pahan. Jossain vaiheessa sitten keksittiin, etten ole pelkästään erilainen vaan ihan mielisairas. En ole koskaan ollut vaaraksi kenellekään, mutta minulta vietiin oikeus elämään. Se vietiin valmisteilla Klorproman, Risperdal, Seroquel, Ketipinor, Efexor depot, Suprium, Peratsin, Sepram, Abilify, Lamictal, Voxra ja Zeldox. Minä en saanut olla, ajatella enkä tuntea. En saanut elää.

Lääkärit eivät koskaan päässeet edes siitä yksimielisyyteen, mikä minulla oli. Se oli selvästikin jokin psykiatrinen pitkäaikaissairaus, mutta psykiatrian Isossa Kirjassa oli liikaa valinnanvaraa, että se arpa joka kerta olisi osunut samaan sairauteen. Itse ajattelisin, että jos minkään sairauden kriteerit eivät täyty, se voi kuule ihan johtua siitä, ettei mitään niistä sairaudesta ole. Minun on itse pitänyt selvittää asiat ja onneksi olen siihen pystynyt. Moni ei varmaan pysty vaan uskoo lääkärien sanaa – ja jää ikuisesti vangiksi psykiatrian vallanhaluiseen verkostoon. Oikeasti kuitenkin olisi suotavaa, että täällä ihan oikeasti saisi parhaan hoitotuloksen sillä, että uskoo lääkärin sanaa.

Psykiatrialla on joitain käypiä tapoja kuvata ilmiöitä. Mielestäni niitä on väärin kutsua sairauksiksi, mutta luonnehdintana ne ovat kelvollisia. Aiheeseen pakko-oireinen häiriö palaan myöhemmin, mutta tässä kerron sen oman diagnoosini, mihin itse uskon, jos diagnooseja pitäisi olla: dissosiaatiohäiriö.

En tiedä, miksi ajatus dissosiaatiosta on niin out psykiatrian piirissä, ettei sitä käytetä edes silloin, kun siihen olisi tarvetta. Kuitenkin kun muita hienoja sanarykelmiä tarpeettomasti viljellään. Koska ne saavat psykiatrin kuulostamaan ammattitaitoiselta. Esim. kaksisuuntaisen mielialahäiriön psykoottinen maaninen jakso, jossa on mielialan vastaisia psykoottisia oireita. Hohhoijaa. En edes sano, mitä ajattelen. Tähän kohtaan tekisi mieli poimia keskari tuolta merkkien joukosta.

Dissosiaatio kehittyy traumaattisen tapahtuman johdosta. Esim. jos henkilöllä on traumaattinen lapsuus, on turha odottaa aurinkoista kokonaista ihmistä. Psyykelääkkeiden tarkoitus on tehdä ihmisiä, jotka ovat aurinkoisia ulospäin, vaikka sisältä tuntevat toisin. Muistatte varmaan sen koomikon, joka päätti päivänsä? Kun ei sitten oikeasti naurattanutkaan; oli vaan hyvät tropit.

Sillä niin kuin lapsuuden tapahtumat aiheuttavat dissosiaatiota, dissosiaatio voidaan luoda myös keinotekoisesti psyykelääkkeillä. Ihminen on lääkkeiden avulla dissosioituna sitten jonkun mielestä terveempi. Lääkehoito on keino pirstoa ihmisen persoonallisuus ja luoda keinotekoisesti dissosioitunut henkilö.

Lääkehoito on keinotekoinen tapa aiheuttaa dissosiaatiotila ihmiselle, jolla on hetkellisesti liian vaikeaa kestää kokonaisena.

Kuulostaako tuo teidän mielestänne kivalta? Onko tuo ihan jees?

On yleisesti tiedettyä, että psyykkisiin ilmiöihin lääkkeitä syövillä henkilöillä on runsaasti lääkehoidon myötä tulleita epätoivottavia oireita. Näitä lähes poikkeuksetta terveydenhuoltoalan ammattilaisten toimesta mitätöidään. Psyykkisesti sairaaksi luokitellun kokemusmaailmaa mitätöidään myös muilta osin hyvin helposti ja psyykkisesti sairaan diagnoosi johtaa helposti siihen, että henkilön ajatuksia pidetään harhaisina ja kokemuksista tekemiään tulkintoja virheellisinä.

Itselläni tuli jalkaan verisuonitukos psykoosilääkkeiden syönnin aikana. Tukoksen ollessa vielä aika pieni, menin terveysasemalle ja sanoin terveydenhoitajalle, että minulla on jalassa verisuonitukos ja tarvitsen siihen hoitoa. Terveydenhoitaja sanoi, että jalassani oleva patti ei ole verisuonitukos. Kun hän oli laittamassa minua sieltä pois, kysyin häneltä, voiko hän ottaa vastuun siitä, että kyseessä ei ole verisuonitukos vai kutsuisiko kuitenkin lääkärin paikalle. Kun lääkäri sitten tuli paikalle, hän ei tietenkään halunnut nolata terveydenhoitajaa, koska toinen osapuoli oli vain psyykkisesti sairas ihminen, ja sanoi, että ei kyllä tiedä, mikä ihme voisi olla, mutta ehkä on hyttysenpurema. Hydrokortisonivoide auttaisi.

Kypsyttelin verisuonitukostani kotona noin viikon ja kun verihyytymää oli jalan päälaskimossa vena saphena magnassa n. 25 cm:n matkalla, menin, jo hieman huonosti kävellen, yksityislääkärille. Hän totesi jalassani verisuonitukoksen.

Olen todella onnekas, koska puolen vuoden Klexane-hoidon myötä tukos hävisi kokonaan enkä koe tukoksesta jääneen mitään haittaa. Mietin vaan, että miksi. Miksi se ei vaan mitenkään heti alun perin voinut olla verisuonitukos? Miksi kokemukseni – taas kerran – tuomittiin vääräksi? Mikä on adekvaatti tapa toimia, jos jalassa on verisuonitukos ja miten yhden kerran pystyin epäonnistumaan sen oivalluksen herättämisessä, että se nyt ihan oikeasti on verisuonitukos? Kun se nyt ilmiselvästi ei mitään muuta edes olisi voinut olla ja kun esitin itse diagnoosinkin jo valmiiksi?

Olen miettinyt sitä, miksi olen saanut sellaista hoitoa kuin olen saanut – ulottuen välillä tosiaan myös fyysisiin sairauksiini. Syynä on varmaan se keinotekoinen dissosiaatio, joka minulle pariksikymmeneksi vuodeksi on luotu. Ihmiset eivät siis tunnetasolla ole pystyneet kohtaamaan minua sen enempää kuin minäkään heitä. Jos tällainen pätee verisuonitukoksenkin diagnoosin suhteen niin miten voisi odottaa myöskään henkisellä tasolla tulevansa kohdatuksi tavalla, jossa toinenkin osapuoli olisi kartalla?

Mielenterveyspotilaan kohtaaminen on mielestäni asia, jossa olisi hurjasti parannettavaa. Potilas tavataan vain ottaa osastolle ilman, että hänen ajatuksiaan tai kokemuksiaan huomioitaisiin. En vaadi harhoihin mukaan menemistä, mutta sensitiivinen nöyrä asenne pitäisi toiseen ihmiseen olla myös psykiatrisesta hoidossa. Potilaaseen tulisi suhtautua avoimen dialogin hoitomallin mukaan, sillä mielisairaus ei vallitse yhdessä ihmisessä vaan kulttuurissa. Tästä minulla on faktaa sen verran, että oma perheenjäseneni assosioi minulle tutun assosiaatioketjun mukaan ilman, että yritin saada sellaista aikaan. Assosiaatioketjuja on kuulemma myös ystävälläni, jonka veli on psyykkisesti sairas. Tiedän myös erään henkilön, jolla oli ollut sama harha-ajatus kuin itselläni.

Mitä tämä kaikki tarkoittaa mielen sairauksien kannalta? Mielestäni se tarkoittaa sitä, että sairastuneilla ja heidän läheisillään on jonkinlaista yhteistä aivotoimintaa, joka on ehkä alitajuista muille paitsi sille, joka joutuu psykoosiin. Mistä tämä aivotoiminta sitten johtuu? Entäs jos assosiaatioketjuni ovat jaettuja sekä perheenjäseneni että ystävän kanssa?

On vaikeaa selittää ihmiselle, joka ei koskaan ole syönyt neurolepteja, mitä neuroleptit ihmiselle tekevät. Dissosiaatio on ehkä ymmärrettävin tapa kuvata asiaa. Sisällä on koko ajan olemassa ajatteleva ja tunteva ihminen, mutta se ihminen on lääkityksellä pistetty aisoihin ja on luotu henkilölle keinotekoinen minä, joka on muiden mielestä siedettävämpi kohdattava kuin se minä, joka ihmisellä sisällään oikeasti on. Se minä, joka ihminen on, on ihmiselle itselleen koko ajan olemassa, mutta se on kahlittu ja tukahdutettu. Mutta – ja tämä on hyvin tärkeää – tietoisuus siitä, että on tukahdutettu, säilyy koko ajan. Ihminen katsoo itseään ja toimintaansa koko ajan ulkopuolelta ja näkee, että joku muu elää hänen elämäänsä. Eikä sille voi mitään.

Ei voi mitään sille, että vuosikaudet tuntee itsensä vieraaksi omassa itsessään. Ei voi mitään sille, että vaikka huutaisi, mitään ei kuulu. On vain kauhu, jonka keskellä elää, mutta on liian solmussa tunteakseen edes sitä kauhua sellaisena, miltä kauhu tuntuu. Ehkä psyykelääkkeiden armahtavin ominaisuus: kauhua siitä, miten paha on olla, ei tunne.

Mutta se tietoisuus on ja se on aina.

Kun ihminen on dissosiaation vallassa, on vaikeaa rakentaa elämää, koska kokemus itsestä ei ole kokonainen. Voi olla, että lääkkeiden pahimmat vaikutukset joillakuilla kohdistuvat älyyn, mutta minulla ne kohdistuivat tunteisiin. Minulla ei ollut mitään kehittyneitä tunteita eikä vuorovaikutus toisiin ihmisiin tuntunut miltään.

Kela tietääkseni lähes velvoittaa syömään lääkkeitä, jos mielii hoidattaa itseään psykoterapian keinoin. Tämä on erittäin erikoinen vaatimus, koska psykoterapia on teoriaa, joka vaatii käsittelyyn mukaan kontekstin eli ihmisen, kenen asioita käsitellään. Tällaisen ihmisen tulee olla kokonainen ja toimia maailmassa eikä hänen osiaan siis saa olla eristettynä lääkehoidon turvin.

Miten potilas voisi vaikuttaa vuorovaikutussuhteisiinsa ja siihen, miten maailmassa toimii, jos ei tunne mitään? Minun ainoa tunteeni oli se, joka purkautui mieleeni ajatuksina kuten ”tästä en selviä ikinä”. En saanut mistään kiinni, kun olin niin solmussa. Taka-alalla oli vaan se ajatus, että en selviä tästä. Kun yritin saada kiinni siitä, mistä en selviä, en muistanut tai jos muistin, en pystynyt mitenkään vakuuttamaan itselleni, että selviän. En pystynyt millään tasolla työskentelemään ajatuksieni kanssa, kun oli vain se ainut ajatus, että ei selviä eikä mistään saanut mitään kiinni, koska en ollut tässä maailmassa vaan kehoni sisälle vangittuna.

Niin. Imperfekti. Elämäni ihanin asia on se, että jotkut asiat ovat imperfektissä. Enkä minä todellakaan tässä kirjoittaisi muuten.

Luku II

Jos kaipaatte koosteisia kirjoja niin lukekaa vaikka Wittgensteinin Tractatus. Tämä ei ole sellainen. Tämä on tajunnanvirtaa, joka hyppelee asiasta toiseen. Olen kahlannut liikaa jo sanonko missä välittääkseni siitä, toteuttaako kirjoitukseni tieteellisen menetelmän kaavaa. Kaavat on sydämen ultraäänitutkimuksia varten; niistä voi löytää selkeyttä, mutta elämä on ihan muuta.

Olen elämäni aikana kirjoittanut tuhansia sydämen ultraäänitutkimuslausuntoja. Rakastan niiden selkeyttä ja kiistattomuutta ja olen takuuvarma, että jos olisin siellä ultraamassa, olisin lääkärin kanssa samaa mieltä vasemman kammion mitoista sun muista. Mutta kaikki lääketiede ei ole samanlaista. Ja niin kauan kuin ei pystytä mittaamaan tai kuvantamaan mielen sairautta, ei sellaista tulisi myöskään diagnosoida. Kaikkein hienojakoisin lääketieteen ala on neurologia (jonka alaan tämä ns. psykiatria siis kuuluu) ja juuri sen piirissä tehdään kaikkein suurieleisintä hoitoa. Masennuslääkereseptin saa kouraan terveyskeskuslääkäriltä, vaikka lääkehoidon aiheuttamat vaikutukset voivat olla aivoille yhtä merkittäviä kuin neurokirurgisen leikkauksen. Onko se ajatuksena ihan ok, että terveyskeskuslääkäri tekee pikaisia neurokirurgisia leikkauksia?

Tämä kirja on kirja vastuusta.

Maailmassa on paljonkin ihmisiä, jotka luulevat, että korkea asema tarkoittaa sitä, että on oikeus. On oikeus tehdä kaikenlaista – ihan vaan koska voi. Korkea asema on kuitenkin aina vastuullinen asema ja se velvoittaa. Vaikka opetetaan, että korkeampaa pitää kunnioittaa ihan vaan koska hän on korkeampi ja saa selkäänsä, jos ei kunnioita, todellisuudessa korkeassa asemassa olevan pitäisi ansaita kunnioituksensa sillä, että hän valta-asemassaan suojelee muita.

En käsittele työssäni psykiatrista hoitoa eli voin sanoa, että työssäni törmään siihen, että potilaita hoidetaan hyvin. Siksi minua todella paljon ja ihan aidosti ihmetyttää, miten samalla koulutuksella voi päätyä niin erilaisiin tehtäviin, että jotkut puolustavat elämää ja jotkut tuhoavat elämää. Kun olen ajatellut tätä asiaa ja miettinyt, miksi psykiatrit pyrkivät toiminnallaan tuhoamaan ja muut lääkärit suojelemaan elämää, olen päässyt selville siitä lääketieteen salaisuudesta, mistä useimmat eivät tiedä: psykiatria pyrkii suurten joukkojen suojelemiseen. Psykiatria uhraa erikoisesti käyttäytyviä yksilöitä isomman joukon hyväksi. Tämä ei tietenkään ole julkisesti kerrottu totuus, koska moni voisi purnata läheisensä puolesta. Mutta näin se nyt vaan on: erilaisuus pelottaa ja siksi psykiatrit sulkevat yhteisöstä jäseniä pois.

Palataan dissosiaatiohäiriöön tai ennemminkin lääkkeellisesti aiheutettuun dissosiaatioon: Kun ihmisen syvin olemus lääkkeellisesti suljetaan ihmisen sisään niin, ettei se ole vuorovaikutuksessa maailmaan, suljetaan tunne-elämän ulkopuolelle. Tällainen potilas tuomitaan yksinäisyyteen, koska hän ei pysty kommunikoimaan aidosti ympäristönsä kanssa. Ystävyyssuhteet pinnallistuvat ja kohtaamisista puuttuu syvyys ja aitous. Ihminen on ympäristön hyväksymä ja lääkitty pois vuorovaikutussuhteista. Lääkittynä oleminen aiheuttaisi epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia ja vihaa, mutta tämä viha ei satuta ketään, koska ihminen on lääkitty elämään eristyksissä ja avuttomana oman vihansa kanssa. Tällä tavoin psykiatrit siis pystyvät laittamaan potilaille rankkoja lääkityksiä ilman, että potilaan tuntema viha aiheuttaisi psykiatreille itselleen yhtään mitään. Psykiatria on väkivaltaa, jossa psykiatrit pääsevät kuin koira veräjästä ja tätä syyntakeettomuutta suojelee iso koneisto. Ei ole mitään sellaista, että sitä niittää mitä kylvää, koska potilaista on tehty kyvyttömiä puolustautumaan lääkkeellistä pahoinpitelyä vastaan ja kyvyttömiä ilmaisemaan vihaansa. Jos lääkityksestä pääsee, voi joutua kohtaamaan tämän vihansa ja esimerkiksi tunnemuiston väkivaltaisesta pitelystä. Miten terveydenhoito hoitaa sitä, että on aiheuttanut valtavaa vahinkoa toisen psyykelle, eikä voi korjata sitä mitenkään?

Sanokaa minulle, että tämä minun ruma kuvani psykiatriasta on harhaa?

Mutta kun ette pysty. Se on juuri näin. Ainoastaan siitä voidaan keskustella, tapahtuuko tämä kaikki tarkoituksella vai alitajuisesti. Jälkimmäinenkin vaihtoehto on mahdollinen, koska psykiatria joutuu arvailemaan, miten asiat ovat, sen perusteella, miltä niiden näyttävät olevan. Itse kuitenkin mietin, mikä ratkaisu dissosiominen ja tunteiden salpaaminen vaan mitenkään voi olla!

Luku III

Joillakuilla on riesana usein vaihtuva psykiatri, mutta minun tapauksessani ongelmana oli se, että avohoitoni oli keskitetty yhdelle psykiatrille. Emme päässeet hänen kanssaan tunnekontaktiin, mutta tunnetaidottomana ihmisenä en tätä tajunnut. Kun lopulta yritin vaihtaa psykiatria, muut psykiatrit, joiden vastaanotolla kävin, ohjasivat minut takaisin tälle yhdelle psykiatrille, koska hoitosuhteemme oli ollut niin pitkä.

Voin lohduttautua sillä, että lähes kaikki psykiatrit on kyllästetty uskomaan psykiatriseen lääkehoitoon niin, että loppuviimeksi on ihan sama, kehen sitä luotti. Mutta mietin, miksi lääkärit pitävät toisiaan jumalina niin, että potilaan arvio pohjautuu aiemman lääkärin arvioon eikä omaan arvioon? Miten joku lääkäri voi mennä takuuseen toisesta lääkäristä, kun se toinen saattaa olla ihan sekopää, joka on varustettu inhimillisillä heikkouksilla ja defensseillä ihan kuin kuka vaan muukin? Lääkärillä saattaa myös olla ennakkoluuloja, joita hän ei faktoja kertomallakaan muuta ja joiden myötä lääkäri näkee potilaan ihan toisenlaisena kuin mitä potilas on.

Vielä 2020-luvulla hoidetaan yksittäistä potilasta ja potilaan kuvitteellista aivokemian epätasapainotilaa tapaamatta ketään potilaan läheisistä koskaan. Asenne, jossa kuvitellaan, että läheiset eivät mitenkään ole vaikuttaneet potilaan tilanteeseen eikä heitä siis tarvitse tavata, on käsittämätön, koska hoitohenkilöllä ei voi olla realistista kuvaa potilaan elämästä, jos hän pohjaa kaiken tietonsa vain potilaan itsensä kuvailuihin. Potilaalla itsellään voi olla puolustusmekanismina laajoja kuolleita kulmia ja vaikka tuntuu melkein nöyryyttävältä ajatus, että läheiset otetaan mukaan potilaan hoitoon, pitäisi heidät nyt sentään ainakin tavata; taustalta voi paljastua mielenterveysongelmainen perhe, jonka ongelmat ilmenevät potilaan itsensä lisäksi useassa eri perheenjäsenessä. Muut perheenjäsenet eivät kuitenkaan potilasta hoitamalla parane ja potilas voi joutua tilanteeseen, jossa hän kuntoutuessaan joutuu laittamaan välit poikki läheisiinsä, koska heidän sairaalloiset käyttäytymismallinsa suistaisivat potilaan takaisin potilaan rooliin.

Joku nyt varmaan sanoo, että psykoosisairauksia on olemassa. Voisiko joku sitten esittää sellaisen määritelmän psykoosisairaudesta, että ymmärtäisin, että näin on? Minulla on kuulemma sekä skitsofrenia että kaksisuuntainen mielialahäiriö että harhaluuloisuushäiriö. Kertokaa sitten minulle, miksi voin nyt ilman lääkkeitä sekä omasta että muiden mielestä ihan loistavasti? Ok, olen täynnä vihaa psykiatriaa kohtaan ja sick & tired sitä kohtaan, että olen menettänyt uskoni lääketieteen yhteen merkittävään osa-alueeseen, mutta miten tämä, mitä minä olen, on sairautta? Mikä tässä, miten minä olen, vaatii lääkitsemistä? Käyn töissä, luen kirjoja, kirjoitan kirjaa, kommunikoin enemmän tai vähemmän onnistuneesti ulkomaailman kanssa (ei siinä muutkaan aina onnistu), mutta siis todellisuudessa minä olen pitkäaikaissairas, jonka tulisi nytkin koko ajan syödä neurolepteja? Miksi? Mikä minussa ja tavassani olla on sellaista, että minut pitäisi lääkitä pois olemasta?

Minun elämästäni meni psykiatrisena potilaana hukkaan melkein 20 vuotta. Tapaamistani psykiatrian uhreista se on pisin aika, miten kauan kukaan on päätään seinään takonut ennen kuin on etsinyt oven. Voi olla, että minut on alun perin diagnosoitu väärin, mutta vaikka niin olisi, en taatusti ole ainut. Nytkin moni kärsii pakkohoidossa, koska on vääränlainen.

En syönyt neurolepteja koko 20 vuotta vaan niitä välillä yritettiin vähentää – tämä on siis rehellisyyden nimissä sanottava. Lääkkeitä vähennettäessä ”tuli takapakkia” aina – siis tämä oli se tapa, jolla asian näki myös allekirjoittanut itse. Neuroleptien syöminen ja se, miten ne eristivät, johti lisääntyneeseen itsetarkkailuun, jonka myötä aloin pitämään epänormaalina yhtä jos toista asiaa. Psykiatrian eräs ongelma onkin se, että potilas saattaa olla itsekin aivopesty uskomaan siihen, että itsessä on jotain hyvin vakavasti vialla. En voi tietenkään vastuuttomasti vain todeta, etteikö vikaa vakavasti voisi ollakin. Tässä tekstissä haluankin siis avoimesti pohtia, miten tätä oirehdintaa voisi hoitaa ja ymmärtää toisin eli paremmin.

Tässä kohtaa tulee ehkä kirjani ainut kirjallisuusviittaus: Luin hiljattain todella hyvän kirjan psykiatriasta. Se oli paras psykoosista kertova kirja, johon koskaan olen törmännyt. Kirjasta ei ole tullut menestystä, koska sen kirjoittaja on sairaanhoitaja eli toisin sanoen tässä maailmassa, jossa vain kihoilla on sananvaltaa, kirjoittajalla ei ole mitään ihmisarvoa tai merkitystä. Kyseessä on Nathan Filerin kirja The Heartland: Finding and Losing Schizophrenia. Pyydän ystävällisesti tutustumaan.

Lyhykäisyydessään voin kertoa, että kirja autenttisesti esittää, mitä mielisairaus on. Filer esittää kirjassa ajatuksen, että mielisairaus on äärimmilleen vietyä valpasta pelkoa. Koska ymmärrän tasan, mistä hän puhuu, uskon, että olen siis itsekin oikeasti kokenut mielisairauden ja psykoosin. Eli olen ihan yhtä sairas kuin kaikki ne, jotka ”eivät pärjää ilman lääkitystä”.

Minä olen muuten nyt tätä kirjoittaessani ollut reilut 17 kuukautta sellaisella lääkehoidolla ja lääkkeettömällä hoidolla, jolla en kuulemma pärjää. Väitän, että jos ei potilasta tunnetasolla pysty kohtaamaan, ei myöskään voi olla mitään mystistä ja kehittynyttä kykyä lonkalta heittää, millaista annosta päälääkettä ko. potilaan pitäisi syödä. Olisin hyvin skeptinen moisen kyvyn suhteen noin ihan muutenkin, kun elämä bruukaa olla koostunut aika monesta alati muuttuvasta tekijästä.

En tiennyt, että kun alan kirjoittaa kirjaa psykiatriasta olisin näin vihainen. Mutta siis oikeesti miettikää hei 20 vuotta!!!

Luku IV

Lienee jo selvää, että mielestäni ihmisillä ei saa diagnosoida sellaisia sairauksia, joita ei voi olemassa oleviksi osoittaa jollain kuvantamis- tai laboratoriotutkimuksella. Kuitenkin murto-osa mielen sairauksista pystytään objektiivisesti todentamaan. Mielenterveyspotilaan diagnosoinnissa taudinmääritys perustuu potilaan kertomukseen ja lääkärin tulkintaan tästä kertomuksesta. Jos ymmärrämme laajasti käsitteen ”psykosomatiikka”, voimme muotoilla lauseen todenmukaisesti myös niin, että psykiatrinen taudinmääritys perustuu psykiatrin psykosomaattisiin tuntemuksiin. Se, mikä potilaalle on psykosomatiikkaa, on lääkärille taudinmääritys. On siis olemassa jokin normi, jonka oikeellisuutta ei voi objektiivisesti osoittaa, mutta jonka mukaan voidaan asettaa ihmisten kokemukset keskenään eriarvoisiksi. Uskon, että alkuperäiskansojen keskuudessa psykiatrisia sairauksia on vähemmän, koska heidän keskuudessaan normaali käyttäytyminen on vapaammin määriteltyä ja annetaan enemmän arvoa niille asioille elämässä, joita ei näy, mutta jotka silti saattavat olla olemassa.

Kuitenkin kun nyt jotenkin yritetään saada vakuutettua, että jotkut ovat sairaampia kuin jotkut toiset, pohjataan psykiatria aivojen kemiaan. Mitään mittauksia potilaille ei kuitenkaan tehdä vaan kyseessä on täysin olettamuksille pohjautuva lääketiede. Aivojen kemia on hyvin monimutkaista, mutta saadakseen jonkin järkevän järjestelmän, jolla oikeuttaa asioita, psykiatria rankalla kädellä vetää mutkia suoraksi: psykoosi tarkoittaa sitä, että dopamiinia on liikaa ja masennus sitä, että serotoniinia on liian vähän.

Aivot ja koko luonto salaa nauravat ihmisen yksinkertaisuudelle. On täysin tutkittua, että aivot pystyvät muokkaamaan reseptoriensa toimintaa itsenäisesti. Kun potilaalle annetaan lääkkeitä, jotka vaikuttavat aivojen reseptoritoimintaan, aivojen reseptorit reagoivat näihin lääkeaineisiin siten, että aivot pyrkivät korjaamaan lääkeaineiden aiheuttamia muutoksia eli esim. vaikuttamaan reseptorien herkkyyteen (tämän vuoksi lääkkeitä kerran syönyt jää helposti ikuiseen kierteeseen). Tähän tietenkin pitäisi olla kirjallisuusviite, mutta tämä on todellakin monessa lähteessä todeksi osoitettu fakta. Psykiatriassa ja neurologiassa sekä taudinmäärityksessä että hoitomenetelmissä rankasti väheksytty fakta on se, että aivot on käsittämättömän muuntautumiskykyinen elin. Tässä kohtaa viittaan kirjan lopussa olevaan kirjallisuuslistaukseen, joista osassa kirjoja on tarinoita ihmisistä, joiden aivot ovat osoittaneet, miten monimuotoinen laji ihminen voi olla.

Mutta heittäydytään hetkeksi tutkimaan näitä kahta aivojen välittäjäainetta. Myöhemmin sitten vielä perehdytään siihen kolmanteen ja väheksyttyyn, mutta hyvin merkittävään välittäjäaineeseen.

Dopamiini. Dopamiini on mielihyvän ja motivaation välittäjäaine. Dopamiini on myös se välittäjäaine, jota sanotaan ihmisellä psykoosissa olevan liikaa. Neuroleptien vaikutus pohjautuu pääasiassa dopamiinijärjestelmän salpaukseen. Dopamiinireseptoreja keinotekoisesti sorkkimalla ihminen saadaan tottelemaan ja hänen kykynsä tuntea mielihyvää ja motivoitua asioista saadaan lakkautettua. Epäselvää enää on, miksi tällaista halutaan tehdä vrt. psykiatria on massojen auttamista uhraamalla yksittäisiä ihmisiä.

Minulle dopamiini on se, mikä pitää ihmisen elossa. Elämästä kuuluu nauttia ja terveeseen mieleen kuuluu olla motivoitunut asioista. Mitä ikinä sitten ajetaankaan takaa sillä, että tällaista järjestelmää alun alkaenkaan lähdetään sorkkimaan, aiheutetaan joka tapauksessa väistämättä ihmiselle motivaation ja mielihyvän puutteen tila. Tällaista voisi melkeinpä vaikka masennukseksi kutsua. Mutta toki siihenkin on lääke.

Psykiatrien mielestä oikea tapa hoitaa ongelmia on kirjoittaa potilaalle lääke, joka aiheuttaa tarpeen toiselle lääkkeelle. Itse voin parhaiten neuroleptilääkehoidon aikana silloin, kun söin Voxraa, joka on masennuslääke, jonka vaikutus pohjautuu dopamiinin takaisinoton estoon. Siis suomeksi sanottuna söin lääkettä, joka blokkasi dopamiinia ja söin lääkettä, joka pyrki lisäämään vapaata dopamiinia. Mitään kovin paljon järkeähän siinä ei ollut.

On täysin mahdollista, että psykoosi oikeasti jotenkin liittyy dopamiiniin. Se selittäisi esim. sen asian, että psykoosisairaat yleensä tupakoivat. Tupakointi lisää dopamiinin tuotantoa. Itse olen niitä harvoja, jotka eivät tupakoi, mutta arvatkaa kahdesti, onko lääkehoidossani koskaan otettu huomioon sitä, että en käytä dopamiinitasoja lisääviä tuotteita (siis muuta kuin sitä Voxraa…)? Joo ei.

Dopamiini tietenkin vaikuttaa myös liikkeistä vastaavaan hermostoon ja sen puute aiheuttaa parkinsonismia ja neurologisia haittoja, jotka voivat jäädä pysyviksi (kuten kielen pakkoliikkeitä). Siksi me hullut ollaan pelottavia: me köpötetään jäykästi, meidän kieli liikkuu hallitsemattomasti itsekseen ja me ollaan niin kömpelöitä, ettei me liukkaalla pysytä pystyssä. Saattaa olla, että kuolataankin, vaikka oikeasti meidän syljestä puuttuu entsyymeja ja kuolaamisesta huolimatta meidän hampaat reikiintyvät.

Eri kivaa.

Ja sitten on toinen psykiatrian ihmeaine eli serotoniini. Jos dopamiiniteoriassa jossain kohtaa alkeellisesti katsottuna on jotain järkeä niin serotoniiniteoriassa sitä vastoin ei ole. Tai sitten olemme erilaisia. Serotoniinin takaisinoton estäjien käyttö masennuksen hoidossa perustuu ajatukseen, että kun ihmisen tunne-elämää tasoitetaan, ei sitten tunnu niin pahaltakaan. No jos tämä oikeasti toimisi näin, ehkä se joskus jossakin tilanteessa ajaisi asiansakin.

Mutta noin niinku muuten? Miksi pitäisi tasoittaa kokemuksia niin, että vietäisiin pois hyvätkin hetket? Kuka haluaa tällaista?

Serotoniinilla on tutkitusti vaikutuksia, joita tuskin kukaan pidemmällä juoksulla haluaisi kokea. Serotoniini esim. estää luonnollisen ihastumisen tunteen. Saatat törmätä elämäsi kumppaniin, mutta serotoniinijärjestelmäsi sorkkiminen aiheuttaa sen, että tilaisuus menee ohitse (tämäkin on lukenut useassa lähteessä ja sen varmasti netistä löytää). Karua.

Haluaako joku pitkässä juoksussa kuolettaa itsensä moiselle tasolle? Melkein tekisi mieleni sanoa, että ei kannattaisi serotoniinilääkkeeseen edes hetkeksi turvautua. Itse en ole syönyt serotoniinilääkettä vuosikausiin. Vieroitusoireena olleita sähköiskuja päässä minulla on toisinaan edelleen. Voi toki olla, että ne johtuvat jostain muustakin, mutta ei niitä ollut ennen sen lääkkeen lopetusta ja ko. oire yleisesti liittyy serotoniinilääkkeen lopetukseen.

Luku V

Mitä psykoosit sitten mielestäni oikeasti ovat? Tiloja, joissa alitajunnasta tulevat viestit muovaavat tulkintoja ts. käsillä olevaa symboliikkaa niin, että käyttäytymisestä tulee ulkopuolisen silmin mieletöntä (potilaan ns. sairaudentunnottomuus johtuu ihan siitä, että koherenssi potilaan omassa tajunnassa säilyy).

Väitän, ettei kukaan sairastu ilman kuormittavaa tekijää. Voi olla, että tällaista kuormittavaa tekijää ei tunnisteta, koska ihminen alitajunnassa on liikkeellä monenmoista. Lisäksi minkä verran nyt itse olen tutustunut mielen asiantuntijoihin, asiantuntijoillakin on vain kirjatietonsa ja harvoin kykyä nähdä ihmisen persoonan sisälle. Suojamekanismit estävät ihmistä itseään näkemästä itseään. Esimerkiksi mielen oireilu kielletään itseltä viimeiseen saakka, koska yhteiskunnassa on opetettu, että mielellään oireilevat ovat hulluja. (Sivumennen sanoen koko nykyinen psykiatrian harjoittaminen on suojamekanismi, koska kukaan ei halua kohdata sitä tunnetta, mikä seuraa siitä, kun tajutaan, miten paljon on tehty väärin.) Psykiatria ei ole kovin kiinnostunut kuormitustekijöitä, ja usein potilaan kertomuksia vääristellään tosi pahasti niin, että oikeutus lääkehoidolle menisi läpi.

Minä olin näkymätön lapsi. Kasvoin pienellä paikkakunnalla, jonka seurakunnassa uskontoa mielestäni luonnehti ankaruus, tuomitsevuus ja ajattelun liikkeen kielto. Kasvoin Raamattua väärin tulkitsevan yhteisön sisällä lapsena, joka oli ehkä aina vähän erilainen. Itse siis uskon, että uskonnon tarkoitus on antaa ihmiselle terveet kehykset elää elämää, jossa pystyy toimimaan sekä itseään että muita kohtaan niin, että kunnioittaa elämää ja arvokkaita asioita elämässä. Omalla paikkakunnallani harjoitettua uskontoa en kuitenkaan itse pystynyt näkemään kuin vallankäytön välineenä ja ihmisten tasapäistäjänä. En siis kuulunut joukkoon, kun minun mielestäni ihmisellä on oikeus iloita, kun on iloinen eikä istua harmaana naama väärinpäin. Myönnän, etten ole koskaan lukenut Raamattua kokonaan, mutta ihanko tosi siellä kielletään ilo ja käsketään pienentämään itsensä? Itse muistan aina vain sen kohdan, että lasten kaltaisten on Jumalan valtakunta.

Koska minulla ei ollut yhteisön tukea, en koskaan oppinut luottamaan ihmisiin. Siitä oli tietenkin se apu, että 12-vuotisen koulukiusattuna olemisen ja 19-vuotisen hylkiönä olemisen jälkeen oli helppo lähteä kotiseudulta maailmalle. Sanottakoon, että maailmalta on ollut vaikeaa löytää samaa kylmyyttä, julmuutta ja ankaruutta kuin siltä paikkakunnalta, jossa kasvoin. Lapsena ei ymmärtänyt sellaista asiaa, että aikuisetkin voivat olla niin epävarmoja, että pöngittävät itsetuntoaan sulkemalla ihmisiä yhteisön ulkopuolelle.

Ihmisen on hyvin vaikeaa parikymppisenä muuttua luottavaiseksi ja avoimeksi ihmiseksi, kun koko aiempaa elämää on leimannut näkymättömyys. Varhaisaikuisuudessa kokemani ihmissuhdekriisin myötä jouduin kuormittavaan tilanteeseen. Muutto suureen kaupunkiin ja itsenäistyminen olivat muovanneet minusta vihdoinkin sellaista ihmistä, mikä halusin olla, mutta minulla oli paljon käsittelemättömiä asioita, jotka sitten kriisin myötä kaatuivat päälleni. Niinpä minusta tuli sitten psyykkisesti sairas. Oli näppärää niputtaa kaikki monitahoiset ongelmat yhden käsitteen alle.

Näppärät parikymmentä vuotta.

En kadehdi lääkäreitä, jotka joutuvat hoitamaan mielen vaivoja täysin pystymetsästä so. tuntematta potilasta entuudestaan. Aina voi kuitenkin lohduttautua sillä, että edes usean vuoden tuttavuuden jälkeen lääkäri ei osaa hoitaa potilasta ja että loppujen lopuksi kyse ei ole potilaan auttamisesta vaan vääränlaisten ihmisten eliminoinnista. Kadun ian kaiken sitä, että suostuin lähtemään sairaalaan, kun minulla oli outo olo. En todellakaan kuuna päivänä olisi voinut käsittää, että minua ei haluttu ymmärtää vaan minun vaikea elämäntilanteeni haluttiin määritellä sairaudeksi ja kaikkea sanomaani ja luonteenpiirteitäni tulkittiin niin, että minulle saatiin raflaava diagnoosi. Olin aina ollut syrjäänvetäytyvä ja hiljainen ihminen, mutta lääkäri, joka ei edes tuntenut minua, totesi syrjäänvetäytyvän ja estyneen luonteeni olevan äskettäin puhjenneen sairauden oire!

En ollut sairaalaan mennessäni oma itseni vaan hyvin hämmentynyt ihminen, joka olisi tarvinnut keskusteluapua. Kuvailut psykoosista eivät vastaa sitä, mitä itse silloin koin. Olen miettinyt, eikö minulla ollut psykoosia vai onko ulkoapäin luodut kuvailut ko. tilasta todellakin niin kaukana todellisuudesta, ettei kuvailuista itseään edes tunnista. Ongelmana psyykesairauksista täysin tietämättömän viemisessä sairaalaan on se, että hänellä ei ole tuntumaa psykiatrisiin sairauksiin eikä hän välttämättä koskaan ole ajatellut sitä, miten mieli toimii. Luottavainen ihminen ei myöskään välttämättä voi tajuta, että muutama epämääräinen kuvaus omasta olotilasta voi muuttaa koko elämän peruuttamattomasti. Tällaisessa tilanteessa ihmisen pitäisi siis pystyä hallitsemaan täysin vieraan lääketieteen alan termit tai tietää, miten ihmisen mieli ylipäätään toimii. Itse taisin ymmärtää asioita liian metaforisesti enkä osannut kuvailla tilaani riittävän konkreettisesti. Kunpa vaan olisin ymmärtänyt, miten helposti psyykesairaaksi joutuu ja olisin varonut sanojani. Luottamus hoitohenkilökuntaan on ikuinen katumukseni aihe. Normaalille ihmiselle ei vaan tule mieleen, että psykiatrian piirissä voidaan hoitaa epämääräisiä ongelmia niin rajuin ottein kuin mitä sitä tehdään. Monelle tämä tekstini näyttäytynee siis tarinana, joka ei voi olla totta, koska tarina on niin hirvittävä. Valitettavasti tällainen tämä lääketieteen ala vaan oikeasti on olemassa.

Ihminen elää aina jossain kontektissa ja useassa sellaisessa. Ympärillä oleva yhteisö on se, jonka sisällä ihminen elää ja jonka normeja ihminen noudattaa. Minä olin uskonnollisessa yhteisössä hyljeksitty ja erilainen (en esim. alle kouluikäisenä ollenkaan ymmärtänyt olevani syntinen enkä edelleenkään ymmärrä, mitä syntiä siinä iässä olin jo ehtinyt tehdä eikä minulla täten ollut vaadittavaa synnintuntoa) ja koulussa muutamaa ystävää lukuun ottamatta jouduin koko kouluajan pelkäämään ympärilläni olevia lapsia kiusaamisen takia.

Jos ihmiseltä puuttuu konteksti, jossa hän elää, hän kehittää sellaisen päänsä sisään. Minä tein niin jo pienenä enkä ole omasta maailmastani koskaan luopunut. Omassa päässäni olevassa maailmassa asiat on niin hyvin kuin niiden haluan olla. Omassa päässäni oleva maailma on oikeudenmukainen ja hyvä paikka elää.

Kun ihminen kääntyy sisäänpäin ja elää vain itselleen, tärkeä kosketus toisiin ihmisiin puuttuu. Käytän sanaa kosketus ihan tarkoituksella, koska tässä kohtaa kyse ei olekaan vain mielen sisäisestä maailmasta vaan tärkeäksi tulee se, minkä kautta ihminen maailman kokee: keho on se, millä ihminen tässä maailmassa on ja minkä kautta hän kommunikoi muiden kanssa. Kehollisen kommunikaation puuttuessa ihminen luo itselleen dissosiaatiohäiriön, koska hän hylkää olemassa olevan fyysisen maailman ja sulkeutuu sisälleen.

Mutta psykoosi astuu kuvaan tässä kuviossa vasta siinä vaiheessa, kun ihminen löytää takaisin kokonaisen itsensä. Tai ainakin minulle kävi näin. Ihmissuhde, joka kariutui, oli tuonut minut kuorestani elämään elämää kokonaisena, mutta sitten yksin jäädessäni olin taas jäänyt yksin. Elämä pääni sisällä oli ollut minulle myös suojamekanismi ja kun olin heittänyt sen pois, olinkin suojaton. Lyhyesti sanottuna psykoosin määritelmä – ainakin minun kohdallani se oli tätä – on se, että ihminen joutuu suojattomana yhteisöön, jonka kirjoittamattomia sääntöjä ja lainalaisuuksia hän ei ymmärrä eikä täten osaa niiden mukaan toimia.

Sisäänpäinkääntynyt ihminen, jolta puuttuu tunnekosketus toisiin ihmisiin, ei edes tiedä, että tunteet ovat fyysisiä tuntemuksia. Minulle selvisi vasta paljon myöhemmin psykiatrilla, että muilla siis on kehossa joitain tuntemuksia, joita jotkut tilanteet herättävät. Olinkin aina ihmetellyt, mistä tulee sana ”tunne”, kun se ikään kuin viittaisi tuntoaistiin jotenkin. Psykoosissa minulla kuitenkin ehkä niitä tunteita oli, koska koin jotain todella hämmentävää, jonka myötä tunnistin vastakkaita tunteita. Olin siihen asti ollut hyvin negatiivinen ihminen, mutta psykoosissa aloin nähdä peräkkäin myönteisiä ja kielteisiä tulkintoja. En osannut hallita tilannetta, kun vastakkaiset tulkinnat vyöryivät päälleni peräkkäin hallitsemattomasti. Tämän johdosta minut vietiin mielisairaalaan, jonka sinänsä koen olleen oikeaan suuntaan menevä paikka, koska tilanne oli hankala. Koen kuitenkin, että minun kanssani olisi pitänyt keskustella tästä tilanteestani ja että olisi pitänyt ottaa selvää, mitä kävin läpi, mutta minulle laitettiinkin psyykelääkitys ja jäin yksin prosessoimaan tuota asiaa päässäni. Psyykelääkitys aiheutti sen, että valitsin taas kaikki negatiiviset tulkinnat ja vakiinnuin taas samaksi negatiiviseksi ihmiseksi mikä olin aiemminkin ollut.

Onko teidän mielestänne oikein laittaa henkilölle, joka on täysin avuton hämmentävässä tilanteessa, lääkitys? Vaan koska hän ei osaa toimia oikein?

Eikö olisi tosi tosi siis ihan tosi tosi paljon järkevämpää perehtyä tämän potilaan tilanteeseen ja kuntouttaa tätä henkilöä yhteisön jäseneksi?

Pitkän aikaa tätä kirjoittaessani olin vihainen. Nyt olen aivan kauhean ahdistunut. Tämä on siis kertakaikkiaan ihan p:stä. Miten kukaan voi sanoa, että tällainen ihmisten hoito on ihan ok?

Mielisairaus on yhteisössä syntyvä sairaus. Tämä taitaa olla aika yleisestikin tunnettu asia, mutta jokin tässä asiassa silti on selvästi jäänyt edelleen yrmmärtämättä. Ihminen, joka kasvaa terveessä yhteisössä, ei sairastu mieleltään. Mieleltään sairastunut ei ole yksin sairas vaan se, joka on kaikkein herkin; se, joka ei vaan kestä. On paljon sellaista, mitä olen joutunut kokemaan ja jota ihminen ei vaan välttämättä kestä. Väitän, että jokaisen mielisairaan kohdalla on näin. Ne, jotka julistavat, että ihminen ei ole yksilö vaan osa kokonaisuutta, ovatkin sitten kummasti hiljaa, jos yhteisössä on yksi, joka on mielisairas.

Mutta ei ihminen oikeasti ole yksilö vaan osa kokonaisuutta. Jopa minä.

Minunkin sairauteni oli yhteisön sairautta. Minä olin yhteisössä se näkymätön, mutta sekin on tapa olla osa yhteisöä ja sekin kertoo jotain yhteisöstä.

Joskus ajattelin, etten ole ammatillisesti riiittävän pätevä puhumaan näistä asioista, mutta olen tullut toisiin ajatuksiin: psykiatria – jos nyt siis välttämättä halutaan tätä sanaa käyttää – on ala, jonka ongelmat on paljolti kielellisiä ja mielellisiä. Pääaineeni oli teoreettinen filosofia eli olen juurikin oikea henkilö puhumaan näistä asioista. Puhumme lääketieteen alasta, jossa olevat sairaudet eivät ole ihmisessä vaan ihmisten välisessä kielellisessä kommunikaatiossa ja pään sisäisissä mielleyhtymissä. Mikä on mitäkin, on lopultakin filosofiaa. Mielestäni yksilönvapauden mukaista on, että ihminen saa pitää itse omat filosofiansa juuri sellaisina kuin haluaa. Mikään ei synny tyhjästä vaan kaikelle on perusta.

Filosofit kuulemma rakastavat kontekstin käsitettä. Minkäs sille voi, että kontekstit on tärkeitä! Kontekstit on tärkeitä mielisairaudenkin kannalta: Kun minä aikoinaan sairastuin, harhoissani oli uskonnollinen sävy. Siinä vaiheessa, kun päädyin sairaalaan, olin melko varma, että olen Jeesus. Ei kovin omaperäistä tältä osin ei?

Mielisairaalat on aina olleet täynnä jeesuksia. Tai ainakin itselleni on elokuvista sellainen käsitys tullut. Tämä ei itse asiassa ole sattumaa. Mieleltään järkkyvät kun aina pakkaavat olla niitä, jotka tuntevat olevansa yhteisössä hyljeksittyjä varsinkin siltä osin, ettei heitä uskota. Ihan niin kuin Jeesuksen kerrotaan olleen.

On ihan sama, oliko Jeesus koskaan oikeasti olemassa vai oliko vain se tarina; ihmiselle on ihan sama, onko uskonto tarua vai totta. Pääasia on se kehikko, jossa eletään; sen sisällä on helpompi pitää yllä hyvyyden aikomuksia kuin ilman että olisi mitään ohjenuoraa. Kun uskonto alitajunnan tasolla koskettaa ihmistä, on täysin inhimillistä, että kukin löytää uskonnosta oman tapansa ymmärtää se ihan kuin saman maailman näkee omasta lähtökohdistaan erilaisena kuin vierustoveri. Joku ei ymmärrä siitä mitään. Se voi olla vaikka vain sitä, että on pieni lapsi eikä ymmärrä tehneensä syntiä. Tai se voi olla sitä, että on aina kääntänyt toisen posken ja loppuviimeksi nöyryyskään ei riitä vaan silti tuomitaan epäreilusti.

Ihmisen mieli on sellainen, että se osaa yhdistää ja suhteuttaa asioita ja läväyttää pöytään sellaisen vaihtoehdon, että kyseessä on Jeesus, koska jonnekin selkäytimeen tallentui se tarina joskus pienenä. Ja se kokemus, että se, mitä on saanut, on ollut jotenkin epäreilua. Jos en ollut kukaan siitä seurakunnasta, ehkä olinkin koko ajan se tarinan Jeesus?

Mitäs se Nathan Filer sanoikaan? Niin että psykoosi on äärimmäistä pelkoa.

Voisin sanoa, että se uskonnollinen yhteisö, jossa kasvoin, pohjasi vaikuttavuutensa herättämäänsä pelkoon. Jos hiuskarvakin tipahtaa, Jumala kyllä rankaisee. Tästä kohdasta olen kuitenkin tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen saanut kritiikkiä, joten muutan sanomaani niin, että minussa tämä uskonnollinen yhteisö herätti äärimmäisen voimakasta pelkoa ja huonommuudentunnetta. Kristinusko myös kaikkineen on minulle aina näyttäytynyt ihmisen rankaisemiseen tähtäävänä järjestelmänä. Nyttemmin olen lukenut sellaisesta tulkinnasta, että Jumala pitää huolta ihmisestä eikä siis kyttääkään työkseen ihmisen virheitä. Olin nelikymppinen, kun törmäsin tähän tulkintaan. Taisin hetken istua suu auki hölmistyneenä, että voihan sen noinkin ajatella, mutta eipä ole koskaan tullut mieleenkään.

Uskonnon herättämä rankaisun pelko on istutettu selkäytimeeni ja tätä kappaletta oli vaikea kirjoittaa. Psyykkisten sairauksien kannalta on mielestäni kuitenkin paikallaan tuoda esiin se näkemys, että joku voi kokea uskonnon erittäin voimakkaana tuomitsijana, jossa käytetään valtaa sen sijaan, että sillä pyrittäisiin vahvistamaan ihmisten yhteenkuuluvuudentunnetta (siis itselläni on herännyt sellainen ajatus, että on mahdollista, että uskonnolla on jokin sellainenkin pyrkimys, jota itsekin pidän hyvänä, ja ihan vakavissani sanon, että minulla on herännyt tällainen ajatus vasta ihan lähiaikoina).

Uskonto sellaisena kuin itse sen aina olen nähnyt, on ollut vallankäyttöpeliä ihan kuin psykiatriakin. Ongelma taitaa kuitenkin olla se, että luottamusta herättäviä järjestelmiä valjastetaan tarkoituksiin, joita ei syvällä tarkastelulla voi pitää pyyteettöminä ja joissa ei toteudu ajatus siitä, että oikeasti kaikki olisivat armon arvoisia ja oikeutettuja olemaan omina itsenään hyväksyttyjä. Itse koen, että näillä järjestelmillä ihmiset ottavat kantaa toisten ihmisten ominaisuuksiin, kun mielestäni näiden järjestelmien pitäisi toimia jotenkin muuten kuin siten, että ihmiset arvottaisivat toisia ihmisiä.

Luku VI

Ihminen pyrkii elämässään aina sellaisiin ratkaisuihin, joilla oma olo helpottuu. Eloonjäämisvietti viime kädessä sanelee ihmiselle tarpeen etsiä ratkaisuja, jotka johtavat tilanteesta selviämiseen. Kun psykoosi on reaktio pelkoon, ihminen pyrkii hallitsemaan tätä pelkoa. Akuutissa psykoosissa harhat ilmentävät jollain tasolla tätä pelon kohteena olevaa asiaa. Psykiatrian yksi suurimpia virheitä on se, että harhat tulkitaan nonsenseksi. Todellisuudessa harhat ovat merkki asiasta, joka ponnahtaa alitajunnasta vaatimaan käsittelyä.

Minun ”harhani” olivat merkityselämyksiä. Nämä siis psykiatrien toimesta esitettiin minulle siinä valossa, että mieleni antaa minulle merkityksiä, joita ei ole olemassa. Oikeasti näissä asioissa piili merkitys, mutta se merkitys oli niin henkilökohtainen, että sen tulkintaan ei pystynyt muuta kuin merkityselämysten kokija; muille nämä siis olivat harhoja ja nonsensea.

Siinä vaiheessa, kun ihminen on jonkin tärkeän äärellä, hänelle laitetaan lääkitys. Ei ole enää missään tärkeän äärellä. Siihen jäi eikä sinne palaa.

Joskus olen jopa etsinyt, mutta en ole koskaan löytänyt, selitystä sille, mitä psykiatrit kuvittelevat harhojen olevan. Luullakseni pohjimmiltaan kaikki ihmiset uskovat siihen, että maailma on looginen, mutta sitten kuitenkin psykiatrit ovat valmiina uskomaan, että harhat ovat harhoja? Kuvitellaanko silloin siis, että aivot ovat jotenkin oikosulussa ja syöttävät tajuntaan täysin mielivaltaisesti mitä sattuu?

No kun ei. Tämä on kirjan ainakin toiseksi tärkein lause: psykoottiset aivot ovat hyvin loogiset. Jos sanoma ei selviä, vika ei ole viestin lähettäjässä vaan tulkitsijassa.

This makes me sad. Minulta meni melkein parikymmentä vuotta ennen kuin ymmärsin, että ns. harhat ovat mitä suurimmissa määrin ystäviäni. Ne tulevat ja sanovat, että nyt idiootti tehdään näin. Kun parikymmentä vuotta jokaisella kerralla minulle oli laitettu lääkitys siinä samassa kohdassa, en enää ilmiantanut kenellekään olevani taas siinä kohdassa. Kun lääke ei dissosioinut minua enää, sain vihdoin kokonaisen kuvan muodostettua. Kyseessä saattaa tosiaan olla niin vaikea yhtälö, että siitä ei selviä kuin järjen ja tunteen yhteispelillä eikä kukaan muu voi sanoa, mistä on kyse.

Surulliseksi tekee se, että moni ei usko itseensä riittävästi päästäkseen eteenpäin ja moni ei todellakaan saa mahdollisuutta. Moni menee ja ilmiantaa itsellään olevan outoja ajatuksia. Ongelmana on se, että ihminen ihan oikeasti voisi silloin tarvita apua, mutta lääkehoito apuna on vääränlaista apua. Psykoosi on hyvin luova tila, joka pitäisi nähdä mahdollisuutena eikä mielen vihollisena.

Lienee sanomattakin selvää, että on täysin loogista, jos aivot kuormittavassa tilanteessa luovat hallusinaatioita tai kuuloharhoja. Ihmisen oma tunnetila vaikuttaa aina siihen, millaisena viestit kokee. Kukaan ei voi ainakaan sitä kiistää, että toisen ihmisen puheen äänenpainoista tai ilmeistä alitajuisesti päättelee jotain. Joskus nämä asiat vaativat huomiota niin kovasti, että tämä alitajuinen prosessi näyttäytyy selkeämmin koettavassa muodossa. Esim. se äärimmäinen pelko aiheuttaa moista.

En ole itse koskaan nähnyt tai kuullut olemattomia, mutta sellainen ei mielestäni missään mielessä ole niin mielisairasta kuin usein väitetään (tässäpä tulee sitten kuitenkin toinenkin viittaus eli Oliver Sacksilla voisi olla tähän jotain järkevää sanottavaa!). Ihmisyyden subjektius vääristää havaintoja ja ihminen luulee niitä tosiksi. Ja on muuten sitten niin todella todella karua, että nämä psykiatrin omat havainnot toimivat tuomion oikeuttajina. Koska tämän maailman voi havaita myös ihan toisin ja silti oikein.

Joo, olkaa uskomatta, mutta antakaa silti toisten uskoa vaikka yksisarvisiin. Ja siis täysin normaaliin aivojen tapaan toimia.

Jokin aika sitten netissä pyörineessä kuvassa oli joko harmaat tai pinkit kengät, riippuen siitä, kumpi aivopuolisko dominoi. Minun mielestäni ne olivat harmaat, joissa oli pinkkejä läiskiä niin kuin niillä olisi astuttu vesilätäkköön. Jos ei kenelläkään ole pokkaa kirjoittaa toiselle neurolepteja, jos toinen näkee kengät pinkkeinä vaikka itse näkee ne harmaina, miten sitten on pokkaa kirjoittaa neurolepteja, jos toisen aivot väriaistimusten sijaan muuntavat joitain muita aistimuksia? Mistä tulee se varmuus, jolla väitetään, että toisen aivot eivät olekaan loogiset ja että jokin aivojen toimintatapa on sairaus? Vaikka se olisi ihan looginen tapa aivoille toimia?

Toinen asia tietenkin on se, missä määrin aivojen looginen, mutta erikoinen toiminta on toivottavaa tai häiritsevää ja missä määrin ihmisellä on vapaus itse päättää, haluaako lääkitä itsensä vai säilyttää oman ainutlaatuisuutensa. Ihan vakavissani olen vähän sitä mieltä, että ihmisellä pitäisi itsellään olla oikeus päättää, haluaako elää mahdollisten poikkeamiensa kanssa vai yrittää lääkitä niitä. Lääkehoito ei ole riskitöntä ja kun nyt näyttää siltä, että lääkäreillä ei ole mitään käsitystä lääkehoidon mukanaan tuomasta tuskasta, koen, että lääkäreillä ei pitäisi olla valtaa päättää asiasta, joka kuuluu yksilönvapauden piiriin.

Luku VII

Kävin läpi pitkän psykoterapian, joka eteni huonosti. Terapeuttini änkkäsi härkäpäisesti omia kantojaan eikä halunnut tulla yhtään vastaan. Mielestäni kokemusasiantuntijoita tarvitaan, koska kirjoista oppinsa lukeneet eivät vaan kertakaikkiaan tajua. Koska oma päänsisäinen maailmani on minulle täysin looginen paikka, en voi käsittää, miten en onnistu ilmentämään sitä niin hyvin, että joku tajuaisi siitä jotain. Kyse taisi kuitenkin koko ajan olla siitä, että terapeuttini piti minua niin tyhmänä, ettei häneen mikään järkipuhe olisi voinut upotakaan. Minä aina ajattelin, että olisimme hänen kanssaan voineet pistää psykiatriaa uusiksi, mutta pakkohan se oli sitten todeta, ettei hän ole vastaanottavainen millekään uudelle. Niin sitä ihminen voi erehtyä, kun ei olekaan mikään paras ihmistuntija maailmassa.

Minulla oli terapiassa täysi sota terapeuttini kanssa siksi, että en ymmärtänyt hänen esittelemäänsä ajatusta automaattisista ajatuksista en sitten niin ollenkaan. Hänen mukaansa minun esim. ahdistuessa mielessäni kävisi jokin ajatus, joka on huudahduksen kaltainen. Kun minä sitten tutkin ajatteluani tilanteessa, jossa ahdistuin, ajatukseni ei ollut huudahdus vaan pitkä monimutkainen lause tai ajatusrykelmä. Tämä ei kertakaikkiaan vaan mitenkään kuulemma voinut olla mahdollista.

Mutta kun ahdistun, ajatuksissani on rykelmä ajatuksia.

On.

Palataan taas ajatukseen siitä kontekstista, jossa ihminen elää. Minä elin siis pääni sisällä eli ajatusmaailmassani. Merkityksellinen maailmani oli siis pääni sisällä – ja suotakoon tässä se, että herätän sellaisen ajatuksenpoikasen, että psykooseissa ainakin jossain mielessä on kyse juuri tästä. Siellä pään sisällä ei ole huudahduksia, koska se koko maailma on siellä pään sisällä. On kaunista sanoa, että joku ihminen on haaveilija ja hän elää mielikuvitusmaailmassa, mutta teoreettisesti tarkasteltuna kyseessä on pakko-oireinen häiriö. Mielikuvitusmaailma on voimakas pakkoajatusrypäs.

Ihmisillä on toimintoina ilmeneviä pakko-oireisia häiriöitä, jotka saattavat olla todella pahoja. Saattaa olla, että ihminen ei pysty toimimaan arjessa pakkotoimintojensa vuoksi. Mielikuvitusmaailma on voimakasta pakko-oireilua, joka on pakkoajatuspainotteista. Siellä ei ole huudahduksia. Siellä on täysi hätätila päällä koko ajan. Elämiseni on pakonomaisesti takertunut kieleen, kun muille kieli on vain yksittäisiä symbolisia huudahduksia.

Tässäkään ei ollut mitään vallankumouksellista vaan ihan ilmiselvä asia. Ahdistukseni ei ole huudahdus. Minun maailmassani ei ole lyhyitä ja ytimekkäitä vastauksia vaan ikuinen vellova teoria-hypoteesirypäs. Eikä se minua kyllä oikeastaan haittaa tai sanotaan näin, että minua haittaisi melkeinpä enemmän, jos näin ei olisi. Pakko-oireisesta häiriöstä noin muutenkin minulla on teorioita, mutta ei mennä nyt niihin. Uskon, että niillä on paljon läheisempi suhde psykooseihin kuin annetaan ymmärtää.

Minulle siis selvisi aikoinaan psykiatrilla, että tunteet on fyysisiä tuntemuksia. Henkilön, joka itse on yhteisön jäsen ja joka ei syö psyykelääkkeitä, on helppo provosoitua moisesta. Kiinnostuneena yritin psykiatriltani sitten kysyä, millaisia tunteet esimerkiksi voivat olla. Keksin pari fyysistä tuntemusta, joita itselläni oli joskus ollut, mutta ne eivät kuulemma olleet tunteita. (Myöhemmin olen jonkun random-henkilön kuvailusta lukenut, että toinen kuvaamani tunne oli yksinäisyys. Sellaista tunnetta ei tietenkään tunnista, jos ei koskaan ole ollut yksinäinen, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö sitä tunnetta olisi ollenkaan olemassa. Kuinkahan paljon on näitä tunteita, jotka ovat muka psykosomaattisia oireita, kun kyseessä oikeasti on vain se, ettei toinen osapuoli ole itse sellaista tunnetta kokenut, vaikka ko. tunne on olemassa?)

Kun heitin neuroleptit lepikkoon, sain tunne-elämän eli nyt ymmärrän, mitä tunteet ovat. Mutta ei minulla ollut mitään tällaisia fyysisiä tuntemuksia, joista jopa voi päätellä, mitä ne ovat, silloin, kun söin lääkkeitä. Että jos psykopaatteja haluttaisiin maailmaan lisää, tietäisin, miten niitä tehdään.

Nykyään kärsin suunnattomasti siitä, että se, että olen ollut lähes 40 vuotta ilman tunne-elämää, on jättänyt jälkensä. Olen herkkä ihminen, joka ei vain ole osannut tuntea. Keinotekoisen dissosiaation vuoksi olen toiminut maailmassa psykopaatin tavoin. Ja nyt, kun en enää ole dissosioitu, tunnen, mitä muut tuntevat seurassani: kylmyyttä, armottomuutta ja surua – tunteita, joita tuntee, kun ei ole kokenut normaaleja voimaa antavia vuorovaikutussuhteita. Vietän 24/7 sen ihmisen nahoissa, joka en tunne olevani nyt, kun tunnen, ja minut määritellään sen perusteella, mitä seurassani tunnetaan. Määritelmät minusta johtavat sitten edelleen siihen, että minulle ei haluta antaa elintilaa. Kovillakaan ponnisteluilla en saa ihmisiltä minkäänlaisia myönnytyksiä, kun taas toisille tullaan puolitiehen vastaan tuon tuosta paljon vähäisimmissä asioissa. Tällä historialla on vaikea olla iloinen ja elämänmyönteinen, mutta onko sen ihan pakko määrittää kaikki päiväni hamaan loppuun asti?

Toisaalta silloin, kun on dissosioitu niin, että ei tunne mitään, on kyvykkäämpi näkemään asioita eri näkökulmista eikä vain siitä omasta subjektiivisesta. Minua aina hämmästytti terapeuttini kuvitelma, että minä sataprosenttisesti uskon omiin tulkintoihini ja vaikutelmiini; minulla on aina hypoteeseja tästä maailmasta, mutta en millään muotoa täysin usko vaikutelmiini ja perusteluiden myötä saatan vaihtaa kantaani sen mukaan, mikä kuulosta järkevämmältä vaihtoehdolta. En osaa edes kuvitella, miten muut siis ilmeisesti ovat lukkiintuneet omiin kantoihinsa ja näkökulmiinsa ja vaikka koenkin nykyään olevani täysin kokonainen, en edelleenkään usko sokeasti omiin tulkintoihini ja tunteisiini – varsinkin kun yleensä pystyn täysin päättelemään, mikä havaintoani vääristi.

Vuosikausia pyrkimyksenäni on ollut ymmärtää psykiatriaa. Ajatuksenani on ollut, että minun täytyy olla väärässä, vaikka en ymmärrä, miten. Mitä enemmän olen asiaa ajatellut, sitä enemmän minusta on tuntunut siltä, etten ole väärässä.

Otetaan nyt käsittelyyn vaikka skitsofreenikkojen tyhjälle nauraminen: Miten osoitetaan, että skitsofreenikko nauraa tyhjälle eikä mielessään käyneelle ajatukselle? Miten tämä ihan tosi osoitetaan?

Kysyin nimittäin eräältä psykiatrilta, eikö hän koskaan naura ajatukselleen ja kuulemma nauraa. Joten olen täysin hämmentynyt, kun en ymmärrä, miksi joku saa nauraa itsekseen ja joku ei. Kaipaisin selityksiä tähän asiaan edelleen. Eli ajetaanko tässä nyt takaa enemmänkin sitä, että ihmisen kontrolli pettää eli hän nauraa itsekseen paikassa, jossa ei ole sosiaalisesti hyväksyttyä nauraa? Arvostellaanko tässä kenties jopa skitsofreenikkojen huumorintajua? Voin ainakin omalta kohdaltani sanoa, että kaikki eivät aina ymmärrä kaikkea, mikä mielestäni on hauskaa. Hauskat asiat myös saattavat tulla mieleen alituisesti ajatuksiani pyöritellessäni täysin väärässä paikassa. Yleensä kuitenkin nauran vain sellaisessa paikassa, jossa se on ok. Mutta siis en minä nyt kontrolloimalla kontrolloi, missä satun olemaan juuri silloin, kun mieleen tulee jotain hauskaa. Mitä yhden kerran mielisairasta tällaisessa voi olla?

Mitä olisikaan suuruudenhullu tiedenainen, jos se ei tökkisi vähän myös neuropsykiatrisia diagnooseja? Eli piipahdetaan hetki myös autismin kirjossa.

Kiitos lääkärikunnalle siitä, että ette ole keksineet lääkitä olemattomiin aspergereita ja autistisia, mutta voisitteko selittää? Mikä on se ero? Koska minä en ymmärrä. Tein joskus netissä testin siitä, onko minulla Aspergerin oireyhtymä. Jäin pisteen päähän diagnoosista. Joskus ajattelin, että mitä jos olenkin vain aspergeri, jota on aina ymmärretty väärin.

Minun aspergerismissa oli kuitenkin vain kyse siitä, että minä en ole saanut ympärilleni yhteisöä, jonka myötä olisin oppinut lukemaan tunteita. Ja siis kun en ole tunteita lääkittynä itsekään voinut tuntea. Olen sitten alkanut miettiä, onko joidenkin muidenkin Aspergerin oireyhtymä vain yhteisön puutetta. Omien kokemuksieni mukaan aspergerit ovat vain erilaisia – mutta erilaisia juuri sellaisella tavalla, että heidät helposti tulkitaan väärin. Ehkä osa aspergereista on ihmisten haavoittamia herkkiä ihmisiä ja siksi sellaisia.

Tässä yhteydessä voinen muuten todeta, että koirat eivät koskaan kohtele minua yhtä huonosti kuin ihmiset. Siitä ymmärrän, että loppuviimeksi syy siihen, että minua kohdellaan usein väärin, ei ole oman sydämeni lämpötilassa.

Palataan vielä hetkeksi aivojen kemiaan. On eräs välittäjäaine, jonka merkitys ihmisen mielialassa ja hyvinvoinnissa on kiistaton. Mielenterveyspiireissä tästä välittäjäaineesta ei piitata tuon taivaallista. Eli oksitosiini.

Oksitosiini on kiintymyksen hormoni. Oksitosiini liittää ihmisiä toisiinsa ja sitä ei sen nopean häviämisen vuoksi pysty valmistamaan psyykelääkekäyttöön eikä purkista tietenkään voisikaan syödä ainetta, joka kiinnittää ihmisiä psyykkisesti toisiinsa ilman että olisi niitä toisia ihmisiä.

Mutta niin siis puhumme välittäjäaineesta, jota yhteisöllisyys lisää. Olen viettänyt elämästäni arviolta yhteensä reilun puoli vuotta mielisairaalassa. Olen viimeisimmät hoitojaksot saanut olla hoidettavana Psykiatriakeskuksessa Töölössä. Sieltä kattojen yltä on kiva katsella Linnanmäen valokarnevaaleja (ja vielä kivempaa on olla siellä valokarnevaaleissa sitten jonain toisena vuonna sen sijaan että olisi suljetulla osastolla). Ruoka osastolla on sairaan hyvää, lähellä on ihana merenrantakahvila, ystävät käyvät tapaamassa harva se päivä ja ehtii täysihoidossa omistautua lukemaan kasapäin romaaneja.

Mutta. Minusta oikeasti viimeksi tuntui, että olen täysihoitolomalla. Nämä hoitojaksoni ovat olleet näennäistä vapaaehtoista hoitoa eli jos sanoisin lähteväni kotiin, joutuisin luultavasti pakkohoitoon. Niin sitten molemmin puolin leikitään, että olen vapaaehtoisessa hoidossa. Eihän se vapaaehtoista ole, kun en minä niitä nappeja haluaisi syödä. Viimeksi jouduin sähköhoitoonkin. Kuusi kertaa.

Sähköhoito toimi kuulemma kohdallani hyvin. Joo varmaan tuli aivovaurioita, kiitos vaan nyt taas. Mutta aloin miettimään sitä, miksi kuntoni aina paranee sairaalassa niin nopeasti. Sairaala on monelle ikävä paikka ja tietenkin myös itsellenikin, mutta sairaala on kuitenkin se paikka, jossa minä koen olevani yhteisön jäsen. Sairaalat ovat olleet elämäni aikana ainoita paikkoja, joissa olen kokenut olevani yksi muista. Niin: luulen, että minut parantaa aina oksitosiini ja näkyvänä oleminen.

Miksi meillä ei muka ole varaa kehittää sellaisia paikkoja, joissa psyykkisesti oireilevat saisivat kokea sitä erittäin tärkeää yhteisöllisyyttä?

Mielisairaus ei ole ihmisessä vaan yhteisössä, mutta silti yksittäiset ihmiset ovat niitä, joita lääkitään. Ehkä on niin, että mielisairaus on siinä, miten ihmiset tiedostamattaan kietoutuvat toistensa elämiin niin, että mielisairas ei ole enää yksilö. Väitän, että psykoosi on yksi läheisriippuvuuden seuraus ja läheisriippuvuus on yhteisön sairaus, jossa yksilöiden rajat hämärtyvät ja jossa yksilö ei enää ole selkeästi itsestään yksin vastuussa. Viime kädessähän tämä yhteiskunta muutenkin rakentuu vastuun pakoilulle, kun vastuu on yhteinen – niin että kukaan ei lopulta ota todellista vastuuta esim. psykiatristen potilaiden hoidosta.

Psykoosi on pitkälle viety todellisuuden vääristymä ja tapa oireilla, jos ei koskaan ole oikeasti ollut olemassa. Pseudotieteen uhriksi joutuu, jos on elänyt pseudoelämää. Ihminen tykkää helpoista ja yksinkertaisista ratkaisuista. Mutta joskus ratkaisut ovat vaikeita ja monimutkaisia. Mielisairaus on aina vuorovaikutuksessa eikä ihmisessä. Mielisairaalassa voitaisiin panostaa terveen vuorovaikutuksen kehittämiseen. Voitte uskoa biologiseen psykiatriaan, mutta voinette myöntää, että aivot ovat monesti osoittaneet plasebon tehon. Ehkä biologinen psykiatria on ainakin osaksi plaseboa.

Entä jos biologinen psykiatria on totta vain sen vuoksi, että se yhteisössä yleensä uskotaan todeksi ja nämä uskomukset muovaavat aivojen kemiaa niin, että ihminen toimii uskomuksiensa mukaisesti? Ihminen voi elää ihan normaalin elämän, vaikka hänellä on sydän rinnassaan oikealla puolella. Entäs jos joillakuilla on muuten kaikki nurinpäin? Ja kun tosiaan mielen sairauksista puhuttaessa mitään näkyvää poikkeamaa ei usein edes näy. Entä jos psyykkiset sairaudet ovat vain uskomusjärjestelmämme poikkeamia eikä kertakaikkiaan ole olemassa uskomusjärjestelmää, joka olisi aina ja jokaiselle kiinteästi validi?

Molemmilla vanhemmillani on ollut taipumusta nähdä enneunia. Jos olen geeneissä perinyt erikoisen aivotoiminnan, mikä oikeus tätä on kuitenkaan sairaudeksi kutsua? Missä vaiheessa aivojen toiminnasta tulee sairasta? Onko ylipäätään kyse vain siitä, että osaa ulospäin vetää roolia, josta muut ihmiset saavat normaalin vaikutelman? Olen nyt tervehdyttyäni opettanut itselleni tapoja, joiden myötä minusta saisi normaalimman vaikutelman. Aloin esim. keskustellessani välillä katsomaan vastapuolta, jolloin hänelle tulee se vaikutelma, että olen järjissäni. Kun aikani tätä tein, ymmärsin, että ihmiset pystyvät katsekontaktissa päättelemään toisten ihmisten mielenliikkeistä jotain. Minulla ei luonnollisestikaan ollut tällaisesta mitään käsitystä aiemmin… En ylipäätään ole tiennyt, että ihmiset jakavat keskenään informaatiota muulla tavoin kuin sanoilla.

Luku VIII

Mutta niin että hyvinhän minulle kai lopulta sitten kävi, kun vielä pää toimii? No miten sen nyt ottaa. Lääkkeiden turruttavan vaikutuksen loppumisen jälkeen hermosto on ollut herkillä. Kärsin mm. voimakkaista valoista, äänistä ja tuoksuista. Ihanaa kuitenkin on, että lääkärit reagoivat oireisiini sanomalla, että toipuminen on hidasta eikä ehdottamalla lääkkeiden aloittamista uudelleen (mikä on se yleinen ratkaisu, jolla pitkäaikaisen psyykelääkkeille altistumisen aiheuttamia haittoja pyritään hoitamaan).

En tiedä, mitä teen, jos minulle vielä joskus pakkosyötetään lääkkeitä, koska tämä toipuminen on ollut äärimmäisen raskasta eikä ihmisen aivot välttämättä kestä tällaista. Iloitsen joka päivä siitä, että sain elämäni takaisin ja usein kiitollisuus siitä menee jopa sen katkeruuden yli, jota tunnen siitä, että elämä minulta ylipäätään haluttiin viedä.

Voitte ehkä vain kuvitella, miltä tuntuu saada elämänsä takaisin parin vuosikymmenen jälkeen. Kyseessä on vähän kuin tuloksekas elvytys parinkymmenen vuoden asystolen jälkeen. Yhtä ihmeellisenäkin se näyttäytyy. Olen seisonut pellolla neliapilan kanssa mykistyneenä tajuttuani sillä hetkellä konkreettisesti, että elän jo lottovoittajan elämää pelkästään sen takia, että dosetti on tyhjä.

Mutta kuvitellaan tilanne, jossa ihminen tosiaan on elvytetty parinkymmenen vuoden sydänpysähdyksen jälkeen: vaikka hengen sai takaisin, aivot ehtivät vaurioitua. Neuroleptilääkitys edustaa tässä yhteydessä siis sydänpysähdystä. Voi olla – siis voihan se olla, kun en oikeastaan voi tosiaan puhua joissain kohdissa kuin itseni tapauksesta – että neuroleptilääkityksen aloitus on jollekulle suojaava toimi, mutta omassa tapauksessani lääkkeellä boostattiin aivoja toimimaan epänormaalisti. Olin jo valmiiksi pääni sisällä ja elämäni oli sanojen vääntelyä ja kääntelyä ja tunneilmaisuni tiukasti kontrolloitua. Minulle laitettiin lääkitys, jotta menettäisin sen lopunkin tunnekontaktin ympäröivään todellisuuteen ja antaisin itsestäni ulospäin pysähtyneen vaikutelman.

Jos ei aivoissa ole koostamisen tarvetta, ei silloin pitäisi syöttää koostavaa lääkitystä. Ja piste. En välitä analysoida tähän sielunelämääni sen enempää, vaikka itsekseni olen niin tehnytkin. Pitäisi kai sanoa kiitti vaan tai sitten vaan kiitti. Asioissa on aina kaksi puolta. Kannattaa pysyä normaalina. Varoittavaksi esimerkiksi olen ok, mutta ei kenenkään nyt oikeasti pitäisi joutua tällaista kokemaan.

Mutta minulle siis vain yhtenä päivänä riitti. Tätä edelsi seikkaperäinen analyysi, jossa kävin läpi oirejaksoni ja ne laukaisseet tekijät. Tätä edelsi myös se, että esitin psykiatrilleni pyynnön, että neuroleptilääkitystäni vähennettäisiin ja korvaukseksi ehdotin uneen käyttämäni Ketipinorin (sekin tosin neurolepti) annoksen lisäämistä puolesta tabletista (joita ei edes saisi puolittaa, mutta minkäs teet, kun ei riittävän pientä annosta valmisteta) kokonaiseen. Valokuvamuistini on tallentanut tämän hetken lähtemättömästi muistiini: psykiatrini nosti nokkansa sadistisesti ja omahyväisesti pystyyn, risti jalkansa tiiviisti ja päättäväisesti ja totesi, ettei suostu moiseen diiliin. Voin melkein myös nähdä hänen päänsä yllä ajatuskuplan, jossa hän ajatteli, miten ihanaa on, kun on valtaa.

Mulle riitti. Mulle niin niin riitti. Ja siitä lähtien olen pohjannut siihen ajatukseen, että minä tiedän paremmin.

Mutta parikymmentä vuotta siinä siis meni ennen kuin tajusin, että asiantuntijat eivät ole asiantuntijoita. Sinä aikana ehdin sairastamaan mm. skitsofrenian, josta diagnoosista minulle kertoi sairaanhoitaja, jonka luona jouduin käymään sääliteltävänä saadakseni oikeuden anoa Kelan terapiaa. Minut oli pumpattu täyteen neurolepteja ja olin ihan pihalla ja sairaanhoitaja pohjasi diagnoosinsa (edes lääkäri ei ollut ko. diagnoosia antanut) olemukseeni, kun en lääkkeiden vaikutuksen alla ymmärtänyt mistään mitään. Sen sijaan, että minua olisi tsempattu, kävin siellä kuuntelemassa, miten en koskaan voisi palata itsenäiseen elämään vaan joutuisin koko ikäni asumaan vanhempieni nurkissa. (Sanottakoon, että lähdin vanhempieni nurkista paljon nopeammin kuin Klorpromanit lähti lääkelistalta.)

Enimmäkseen kuulin kärsiväni kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Se oli kuulemma tyyppiä II, mutta ”epätyypillinen” ts. ei mitään tyyppiä sitten alun perinkään, mutta tärkeintä oli saada potilas lannistumaan. Edes psykologiset testit eivät saaneet kiinni edes hypomaanisia piirteitä, mutta jostain syystä lääkärit rakastavat diagnooseja, jotka eivät anna toivoa.

Kerran en ollutkaan sitten kaksisuuntainen vaan sillä kertaa minulla olikin harhaluuloisuushäiriö. Tämä kyseinen lääkäri oli lopulta kuitenkin ainut, jonka hoidossa olen koskaan pelännyt henkeni edestä (söin päällekkäin kolmea neuroleptia, joista yksistään jo Abilify oli tapissa). Tämä lääkäri halusi keksiä uuden diagnoosin, koska oli suuttunut kollegalleen, joka oli kunnioittanut yksityisyyttäni niin paljon, että ei ollut kirjannut keskustelujemme sanankäänteitä järjestelmään. Kummasti se diagnoosi muuttuu siinäkin, jos potilas on kärsinyt kolme päivää oireista ja lääkäri kirjaa papereihin kolme viikkoa ja toiseen paikkaan kolme kuukautta. Tämä lääkäri pääsi tavoitteeseensa eli aiheutti niin suuren veetutuksen, että en ole koskaan kyennyt pyytämään oikaisuja teksteihin. Olen huolestunut siitä, että tämä lääkäri varmaan edelleenkin hoitaa potilaita. Hänen kollegansa kotiutti minut osastolta ja kysyi, mikähän tässä on ollut ajatuksena, että on useampi neurolepti päällekkäin. No hei ei kaikilla ole ajatustoimintaa.

Onko vika aina ollut minun, kun en ole tapellut vastaan vaan antanut minua lääkitä ihan mielin määrin? Lähes joka hoitojakso minulle myös syötetään vakiona bentsodiatsepiineja. Minun on siis erikseen pitänyt pyytää, ettei minulle syötettäisi syyttä hyvin koukuttavia rauhoittavia lääkkeitä, joiden tarkoitus on auttaa tarvittaessa akuutissa ahdistuksessa. Kerran pyyntööni reagoitiin lisäämällä Ketipinoria, joka vallan ei ollut tarkoitukseni.

Mielestäni vika ei ole voinut olla minun, koska potilaan kuuluu voida luottaa lääkäriin ja siihen, että potilaan terveydentilasta pidetään huolta parhaan kyvyn mukaan.

Joka tapauksessa päätin siis lopulta taistella vastaan. Neuroleptilääkityksen ja amfetamiinijohdannaisten (jollainen Voxra oli) ajaminen alas ilman tukea on aika raskasta. Tavattoman. Minulla oli tukenani vain oma uskoni siihen, että teen oikein ja ”hoitavina lääkäreinä” roppakaupalla Suomen parhaita lääkäreitä eri erikoisaloilta, joka tarkoittaa yhtä kuin sitä, että hoidin aivomullistukseni ilman sairauslomia saneluita purkaen. Ajoitin pahimmat vieroitusoireet työpäiviin niin oli muuta duunia kuin ajatella sitä, mitä aivoissani mahtaa tapahtua. Ehkä ei ollut järkevää tehdä pikkutarkkaa työtä minun vaativuustasollani, kun aivoissa koko ajan oli käynnissä jotain, mutta en tiedä, olisinko onnistunut muuten.

Koska olin oppinut, että itse tiedän paremmin ja tiesin, miten kaikki ulkopuolelta arvostelevat sisäisiä kokemuksiani, en kertonut lääkevieroituksestani kenellekään. Lähipiiri olisi varmaan vienyt minut sairaalaan vielä tavallistakin herkemmin. Toivoisinkin kirjoituksellani herätteleväni myös lääkeuskovaisia omaisia pohtimaan, mitkä lopulta ovat ne intressit, joiden vuoksi lääkkeitä syötetään. Kaikkia lääkäreitä ei kannata uskoa vain koska ne on lääkäreitä. Valitettavasti. Valitettavasti juuri näin on.

Vuoden päästä siitä, kun aloitin pitkän ja yksinäisen tien lääkevähennyksen maantiellä, menin taas uuden psykiatrin vastaanotolle. Ongelmani oli nyt se, että olin ajanut alas neljästä lääkkeestä kaksi ja vielä kolmannen halusin lopettaa (sen Ketipinorin uneen suostuin jättämään sillä pienellä 25 mg:n annoksella), mutta minulla ei ollut tuosta kolmannesta lääkkeestä pienempää annoskokoa. Niinpä päätin koittaa psykiatria, jota minulle oli suositeltu.

Minusta lukee tästä vastaanotosta papereissa, että potilas liikuttuu kertoessaan elämästään. Potilas todellakin liikuttui, kun lääkäri melkein ensi sanoikseen sanoi kauhistuneensa, kun oli lukenut, millainen lääkitys minulla on. Ajattelin, että itken ilosta koko loppuillan. Tiedättekö kun lääkärin funktio on juuri tämä: lääkäri ottaa vastuun potilaan hoidosta. Potilaan ei kuulu kantaa vastuuta omasta hoidostaan. Minä jouduin tekemään niin vuoden.

Vuoden aikana minuun loivat uskoa lukuisat potilaskertomukset, joita kirjoitin. On ihanaa, kun potilaista välitetään. On ihanaa, kun ihminen saa stentin sepelvaltimoon tai vaikka kokonaan uuden sydämen ja saa uuden mahdollisuuden. Sitä todellakin vaan uskoo elämään, kun sellaista päivät pitkät kuuntelee! Uskomatonta lohtua lohduttomuuden keskellä toi se, että potilaille yleensä halutaan hyvää ja oikeasti saadaankin aikaan hyvää. Olin hengessä mukana useita kertoja, kun sydämiä käynnistyi sydänleikkauksien jälkeen. Tiesin, miltä tuntuu saada uusi mahdollisuus ja taisin silloin tällöin itkeskellä ilosta potilaan tai itseni puolesta.

Purin pois neurolepti- ja DNRI-lääkitystä yhdeksän kuukauden ajan. Minulla oli ollut neuroleptista suhteellisen pieni (Zeldox 60 mg) annos, mutta koen, että yhdeksän kuukautta oli liian lyhyt aika lääkityksen purkuun.

Joten siis pyydän: älkää tehkö tätä kotona.

Joten siis lääkäreiltä pyydän: Ymmärtäkää nyt ns. sairaidenkin kantaa älkääkä jättäkö yksin. Tukekaa potilasta, jos potilas haluaa yrittää tulla toimeen ilman lääkitystä. Ja niin kuin ihan lähtökohtaisesti heti tarjotkaa jotain ei-lääkkeellistä hoitoa. Please. Vääryyden kokeminen tekee vihaiseksi. Dissosiaatio ei ole hoitomuoto.

Tämä kirja ei millään muotoa ole oma-apukirja. Tämän kirjan kirjoittaminen on myös mennyt ihan hukkaan ja itselleni karhunpalvelukseksi, jos tämä vain johtaa siihen, että minulle alkaa sadella M1-lähetteitä. Ymmärtänette sentään, että minulla on nykyään psykiatri, joka on luvannut puolustaa oikeuttani lääkkeettömään elämään oikeudessa asti. (Kohta alan itkeä tätäkin asiaa; eikö elämä olekin ihanaa?) Lisäksi minulla on lukuisia lääkäreitä, joihin minä varovaisesti aavistuksen luotan.

En ehkä koskaan pääse siihen tilaan, että käydessäni lääkärillä minun psyykkistä tilaani ei arvioitaisi samalla – ollen asiallinen, orientoitunut ja koherentti vaikka poskiontelotulehduksesta kärsiessäni – mutta kestän tämän. Sen jälkeen, kun olen lääkityksen lopettanut, on kerrontani lääkäreiden mukaan ollut loogista/selkeää/oivaltavaa/ilmeikästä. Kiitos. On ihanaa lukea tällaisia luonnehdintoja, kun asia, josta puhutaan, on sairauteni, josta minun aiemmin annettiin ymmärtää, että en ymmärrä siitä mitään.

Mutta siis älä tee tätä kotona. Älä tee tätä kotona tarkoittaa tässä sitä, että älä tee tätä yksin omalla vastuullasi.

Ai että teit jo? No voi kökkö.

Voin antaa oma-apuvinkin psykootikoille, jos nyt joku kuitenkin meni tekemään tällaista kotona tai jotain. Tai ylipäätään oma-apuvinkin, jolla voi arvioida, viiraako omassa päässä vähän vai onko viirausta nyt vaan itse todellisuuden suunnalla. Kyseessä on tietenkin tilanteen analysointi objektiivisesti.

Maailma on outo paikka. Osa maailmassa olevasta outoudesta on vaan olemassa, mutta jos siitä menee sanomaan psykiatrille, joutuu lääkitykselle. Siksi kannattaa itse oppia tunnistamaan tilanteet, joissa vika ei olekaan omassa päässä.

Otan esimerkiksi tilanteita sarjassa tietokoneiden poikkeuksellinen toiminta. Ja joku ei naura siellä nyt yhtään!!!

Kyseessä on siis varsin klassinen ongelma meikäläisen tilanteessa. Joskus joku laite vaan nostaa kokonaan kädet pystyyn ja hajoaa käsiin. Objektiivisesti tilannetta arvioimalla voit siis selvittää, onko nyt oikeasti mielessä jotain, joka vaatisi käsittelyä ts. onko ns. harhoja.

Esimerkki 1:

Kirjoitat potilasasiakirjaa ja yhtäkkiä pilkun kirjoittaessasi näytölle tulee puolipiste ja pisteen kirjoittaessasi näytölle tulee kaksoispiste. Voit tutkia tilannetta analysoinnin ja kokeiden avulla. Eli caps lock päälle ja merkki ja caps lock pois ja merkki ja tämän toisto muutaman kerran täysin keskittyneesti toimien.

No kuten huomaat, ongelma ei ole siinä caps lockissa, koska kaikki muut merkit toimivat normaalisti. Kirjoitat sitten loppuun sen tekstin korvaamalla pilkut puolipisteillä ja pisteet kaksoispisteillä. Kun lääkäri sitten sanelee viimeisen kerran piste ja olet kirjoittanut kaksoispisteen, voit miettiä, miten tämä tilanne näyttäytyisi ulkopuoliselle ihmiselle.

Olet takuuvarma, että ulkopuolinen havainnoija näkisi sinun käyttävän näppäimiä oikeaoppisesti. Olet takuuvarma myös siitä, että jos pistäisit tekstin lääkärille tarkistukseen nootilla, että kone ei suostu tekemään pilkkuja ja pisteitä, lääkärikin näkisi, että merkit ovat vääriä. Eli tämä juttu tapahtuu nyt takuulla näin ihan oikeasti.

Tässä vaiheessa saat tietty nerokkaan idean, että copy-pastaat tekstistä aiemmalta riviltä oikeat välimerkit väärien tilalle. Mutta sitten ajattelet vielä kerran koittaa ja kun yrität korjata puolipisteet pilkuiksi, niistä tulee pilkkuja. Käyt koko asiakirjan väärät merkit läpi ja muutat ne, suljet tekstin ja päätät pitää breikin.

Johtopäätös: Et ole hullu. Koneellasi oli äkillinen ja lyhytkestoinen mielenhäiriö. Älä kerro tästä psykiatrillesi.

Esimerkki 2:

Huomaat, että tietokoneessasi on toiminto, jolla se antaa elämänohjeita. Kun kirjoitat Googlen hakuriville pari sanaa, Google tarjoaa hakutulosta, jolla on sinulle tärkeää sanottavaa. Klikkaat linkin lukulistalle ja jatkat innokasta kommunikointia Googlen kanssa. Lukulista venyy, klikkailet auki ikkunoita…

Joku tulee huoneeseen ja kysyy, mitä teet.

Niin tosiaan, mitä teetkään? No siis kun sä niinku löysit Googlesta tuollaisen toiminnon, joka tekee sun puolesta elämän ratkaisut kun sä et itse osaa. Että vähänkö siistii. Näytät lukulistaasi tälle toiselle ja kerrot, että Google ohjeisti lukemaan nämä linkit päätöksentekosi helpottamiseksi.

Auts.

Apua.

Tuota siis niin öö…

Johtopäätös: Kokemuksesi siitä, mitä tapahtuu, saattaa olla vaikeasti objektiivisesti ymmärrettävissä. Tämä suurella todennäköisyydellä tarkoittaa sitä, että päässäsi on nyt jotain hassusti. On mahdollista, että alitajuntasi on pukannut sinulle lukulistaasi oikeasti jotain hyödyllistä, joten voit vaikka koittaa säästää lukulistan niin, että voit tutkia sitä sairaalajakson jälkeen. Tässäkin tapauksessa paras ratkaisu mielestäni on sairaalajaksolla tutkia, millaiset ongelmat herättivät halun kysyä Googlelta apua elämäntilanteeseen. Toivottavasti joskus tehdään sairaaloita, joissa oikeasti pääsee näin vähällä.

Nauroin vedet silmissäni nyt tuolle jälkimmäiselle tapaukselle. Silloin muutama vuosi sitten ei naurattanut kyllä yhtään. Kun tulin kotiin sairaalasta, katsoin koneelta, että sen lukulistan olemassaolo nyt sentään oli todellista, mutta olin niin pettynyt itseeni, että poistin koko lukulistan. Ei näin; sillä olisi oikeasti voinut olla jotain sanottavaa, koska se oli silloista autenttista tajunnanvirtaani.

Luku IX

Mistä tässä kaikessa on kyse? Suuri osa psyykelääkityistä ihmisistä vihaa hoitoaan ja kokee sen epäreiluksi. Joitakuita lääkitään valvotusti injektiohoidoin ja vain maasta pois muuttamalla pääsee pakoon näitä pakkotoimia. Mikään järkipuhe ei tehoa vaan ihmisten joukosta poimitaan sellaisia, jotka eivät osaa käyttäytyä ahtaiden sosiaalisten normistojen mukaan tai jotka ovat päänsä sisällä järjestelleet ajatuksiaan poikkeavalla tavalla ja suhtautuvat maailmaan tutkimuskohteena ja hypoteeseja asettaen sen sijaan, että eläisivät siinä.

Ymmärrän, että maailmassa on paljon epäoikeudenmukaisuutta, mutta onko se jokin perustelu sille, että sitä epäoikeudenmukaisuutta pitää tarkoituksella synnyttää tähän maailmaan lisää? Miksi ongelmia ratkotaan lääkeaineilla? Miksi sairaalassa ei perehdytä potilaan tilanteeseen? Miksi sairaalassa ei keskustella potilaiden kanssa? Merkityselämyksiin ja harhoihin pitäisi suhtautua avoimen uteliaasti ja ne pitäisi nähdä mahdollisuutena kehittää terveempi persoonallisuus.

Joskus minulla oli niin huono itsetunto, että kuvittelin, että kaikkeen on jokin järkevä syy ja en vaan sitä tajua. Mutta nykyään tiedän paremmin: maailmassa on paljon sellaisia käytäntöjä, joiden takana ei ole järkevää syytä. Se, miten psykiatrisia potilaita hoidetaan, on yksi niistä. Ja minä ilomielin siksi kirjoitin tämän, vaikka ihan honestly en usko vaikutusmahdollisuuksiini sitten yhtään.

Voi olla, etten minä loppujen lopuksi mitenkään onnistuneesti osannut selittää, mitä tarkoitan. On haastavaa sekä sanoa että yrittää jättää sanomatta enkä yksinkertaisesti ole valmis myymään sieluani tämänkään asian takia. Ns. sairauttani minä en alkuunkaan häpeä vaan en vaan luota muihin ihmisiin niin paljon, että haluaisin määrääni enempää kokemuksiani avata keljuille ihmisille, jotka pelaavat sairaita pelejään muiden kustannuksella. Toisaalta yksi vaikuttimeni olla avaamatta asioita liikaa on se, että tuntuu pahalta arvostella ihmisiä, jotka ovat saattaneet tehdä väärin, koska jokaisella on kuitenkin se oma lähtökohtansa, josta ponnistaa.

Tervehtyessään sitä oppi tajuamaan, miten psykiatristen potilaiden yksityisyyttä ja rajoja ja itsemääräämisoikeutta ei kunnioiteta, kun taas toinen osapuoli pitää ylpeydestään tiukasti kiinni. Haluan edes itse itseltäni saada asianmukaista kunnioitusta, vaikka sen itselleen myöntäminen on edelleen harjoittelun asteella. On ollut vapauttavaa todeta, että loppuviimeksi minun potkiminen on muille ihmisille vain tapa kohottaa omaa statustaan ja aina on siis ollut kyse joistain mystisistä ihmissuhdekuvioista, jotka alkuunkaan eivät kiinnosta minua yhtään.

Mutta mikä on lähtökohtana sille ajatukselle, että psykiatrisia potilaita saa nöyryyttää? Yksistään jo pakkolääkitys ja vapauden rajoittaminen on nöyryyttävää, mutta vähintään yhtä paha asia on se kohtelu, jossa potilaan ihmisarvoa ei kunnioiteta. Kun minulla meni päällekkäin kolmea eri neuroleptia, kysyin asiasta sairaanhoitajalta ja kysyin, miksi Abilifykin aloitettiin heti superannoksella 30 mg. Sairaanhoitaja sanoi, että eri lääkkeillä on eri vahvuudet, joilla ne vaikuttavat. No shit Scherlock.

Abilifyssa 30 mg on iso annos. Minkä takia sairaanhoitaja ei voinut sen verran niellä omaa ylpeyttään, että olisi myöntänyt, että ei muista ulkoa lääkkeiden annosvahvuuksia (joka on täysin ymmärrettävää!) ja olisi tarkistanut asian? Miksi piti loukata potilasta pitämällä ihan vakiona sitä, että potilas on aina väärässä? Mikä on tämä ihmisen ylpeys, johon kuuluu se, että toisia saa loukata, vaikka väittämällä kuun olevan juustoa?

Kuinka paljon siinä, nähdäänkö ihminen mieleltään sairaana vai terveenä, on kyse siitä, mitä oletamme toisista ihmisistä? Oletamme, että jaamme toisten ihmisten kanssa yhteisen todellisuuden tai emme ajattele, mitä todellisuus, jossa itse elämme, tuo meille valmiina niin, että emme osaa sitä kyseenalaistaa.

Mielikuvitusmaailmassani todellisuus on tietenkin ihan toisenlainen. En voi sanoa tätä olemassa olevassakaan todellisuudessa olemistani normaaliksi: Vuonna 2019 katsoin televisiota kaksi kertaa enkä ole vuosiin katsonut sen enempää. En tiedä, mitä maailmalla tapahtuu, koska seuraan vain talousuutisia ja lääketieteen uutisia. Uutisten seuraamisen lopetin aikoinaan siksi, että oli muutenkin niin paha olla. Kun huomasin, miten ihanaa on, etten tiedä kaikkea pahaa, mitä maailmalla tapahtuu ja ettei minua haittaa ollenkaan, etten tunne turhia julkkiksia, en koskaan palannut uutisia seuraamaan. Viimeistään laskevat käyrät Wall Streetilla kai sitten kertovat, että nyt on jotain tapahtunut. Toisaalta kun joudun muutamaksi tunniksi jonnekin kaupunkiin odottamaan jatkoyhteyttä ja jos kaupunki on liian tuttu sitä turistina katselemaan, en käytä aikaani shoppailemalla vaatekaupoissa vaan menen paikalliseen kirjastoon lukemaan 1400-sivuista kirjaa kardiologiasta. En siis vaan välitä elää kuten muut eikä täten ole laumaa, jossa olisi kotoisaa ja jossa olisi jokin sanotaanpa nyt taas vaihteeksi vaikka sana konteksti (rakastettava sana, jota voi rajattomasti änkeä joka väliin!).

Ei ole kuitenkaan mikään sairaus olla erilainen. Ymmärrätte varmaan, miltä kaikki tavallinen säätö näyttää sellaisen silmissä, jolle koko elämä on ollut taistelua: en välttämättä osaa eläytyä. Jos joku vaikka loukkaantuu jostain ihan tyhjästä, saatan joutua selittämään tilanteen toiselle ihmiselle, että se toinen ihminen voi sitten minulle kertoa, että mistä se toinen niinku loukkaantui ja sitten saankin taas äimistellä, että kyllä jollain on ollut helppo elämä, kun tuollaisesta vetää herneen nenään.

Se yksi sääntö sanoo, että toisille pitää tehdä niin kuin itselleen haluttaisiin tehtävän. Käytännössä se vaan usein on niin, että tekee toisille mitä itselle on tehty. Sitä se on itse kullekin ja sitä se on aina ollut. Ihmisten pitäisi yhdessä työskennellä sen eteen, että se ei niin aina olisi ja toisaalta sen eteen, että jos joskus niin on, voisi toinen jättää ottamatta henkilökohtaisesti sitä, että toinen peilaa maailmaan sitä, mitä itse on saanut.

Olen loppuviimeksi kiitollinen siitä, että oma elämäni ei ole ollut helppo ja että on ollut pakko kasvaa ihmisenä ja puntaroida asioita on and on and on. Se kiitollisuus jää aina käteen ja jossain mielen kirjan välissä se on prässättynä ainutlaatuisena neliapilana.

Olen ihminen, joka ei edelleenkään oikein osaa luoda subjektiivisia suhteita ja vaikka olen katkera siitä, miten lääkkeet minut eristivät, on toisaalta helppoa, kun ei oikeastaan ole edes mitään kovaa draivia olla tekemisissä ihmisten kanssa. Liian pitkään eristyksessä ollut ei voi enää palata takaisin ja se on enimmäkseen ihan ok. Kai sitten yhteiskunta pelaa niin, että joitain yksilöitä suljetaan pois, mutta ilmoittaudun siis siihen ihan vapaaehtoisesti eli tätä asiaintilaa ei tarvitse lääkityksellä varmistaa.

(Ja kylläpä muuten menikin nyt sosiaalipolitiikan puolelle. Se siitä psykiatriasta sitten taas.)

Kaikenlaista tuli pohdittu terapiassa ja monta ihan hyödyllistäkin asiaa sitten kuitenkin. Kerran kysyin terapeutiltani, miksi miehet tykkäävät ankanhuulista. Terapeuttini sanoi, että naiset laittavat niitä toisiaan varten. Pitkään ja hartaasti piti tätäkin informaatiota ihmiskunnasta pohtia ja sulatella. Lopputulemana oli pakko todeta, että ihmisen lisääntymisvietti pistää ihmisen käyttäytymään ihan hullulla tavalla, kuten kilpailemaan samaa sukupuolta olevien kanssa. Ilmeisesti ankanhuulien oletetaan symboloivan jotain ja ihmisten kanssakäyminen yleisesti pohjautuu tälle symboliikalle. Itse näen ihmiset kokonaisuuksina ja analysoin tarpeen vaatiessa osiin.

Eikö ole niin, että ihmisen täytyy moneltakin osin olla erilainen riippuen siitä, pelaako hän ihmisten parissa symboliikalla vai kokonaisuuksilla, jotka purkaa osiin? Hyvä ihme onko se jokin sairaus, että näkee kokonaisuuden eikä tarraudu yksityiskohtiin? Minun korviini tuo symboliikalla pelaaminen kuulostaa vähän yksinkertaiselta pintaraapaisulta, mutta selittäisi kyllä hyvin monta asiaa, jotka välillä hämmästyttävät ja kummastuttavat pientä kulkijaa.

Esimerkiksi kautta aikojen – ei siis vain silloin, kun minulla on ollut outoja ajatuksia – ihmiset ovat kommunikoidessaan kanssani saattaneet reagoida oudosti johonkin sanomaani. En ole ikinä saanut selville, sanonko jotain hassua, eikö äänensävy ole täysin oikea vai mitä, mutta yleensä sitten välttelen ihmisten kanssa kommunikaatiota, kun en osaa laskelmoida tasan oikeaa tapaa ilmaista asiaa ja kun ei todellakaan ole mitään käsitystä, mistä se toinen veti pultit tai mitä sitten tekikään.

Mielestäni ihmisillä ei pitäisi olla niin kova vaatimustaso sen suhteen, miten jokin asia ilmaistaan. Saatoin ajatella juuri jotain ihan muuta, kun minulla tapaa olla ajatustoimintaa, vaikka mitä olen terapeutiltani ollut kuulevinani, muilla ei siis ole päässään normaalisti ajatustoimintaa vaan pelkkiä huudahduksia (joka on mielestäni ihan käsittämätön ajatus enkä pysty kuvittelemaan, miltä se tuntuu). Se, mitä juuri ajattelin, tietenkin vääristää sitä, millä sävyllä jotain sanon. Hullu on sellainen, joka olettaa täydellistä suoritusta, jos toinen on itse asiassa jossain muualla samaan aikaan. Mutta siis tekeekö se, että elän sekä ajatuksissani että teidän symboliikkatodellisuudessanne minusta sitten jakomielitautisen?

Ehkä tässä kaikessa on kyse peräti evoluutiosta: jotkut haluavat kehittää itseään Temptation islandia katsomalla ja jotkut lukemalla. Maailma on ihan erilainen, jos haluaa elämältä erilaisia asioita ja ihmisyyskin on erilainen riippuen siitä, mitä ihmisyydessä arvostaa. Ei ole mielisairautta, jos ei jaa samoja arvoja valtavirran kanssa. Joitain kiinnostaa ulkoinen menestys, joitain sisäinen. Kyseessä on ihan makuasia, josta ei sovi kiistellä ja joka ei ole indikaatio lääkitykselle. Ja jos minulta kysytään niin on ihan älytöntä, että ihmiskunta keskittyy ulkonäön palvomiseen älykkyyden ja hyvyyden kustannuksella enkä mitenkään voi käsittää, miten ihmiskunta on näin pahoin haksahtanut sivupolulle, jossa mielihyvän ja ulkoisen menestyksen hakeminen menee älyn ja keskinäisen harmonian kehittämisen edelle.

Luku X

Kirjoitin tämän kirjan myötätunnosta kaltaisiani kohtaan. Voisipa teillä olla hitusen helpompaa kirjani myötä. Saisittepa te pitää kotimaanne Suomen, vaikka ette suostu lääkityksille. Saisittepa te sanoa asiat juuri niin kuin ne koette niin, että joku kuulisi, mitä sanotte. Sairastaminen on yksinäistä puuhaa eikä kukaan pysty jakamaan kanssanne kokemuksianne, mutta kun opittaisiin edes arvostamaan niitä kokemuksia, juuri sellaisina kuin ne koetaan.

Muistakaa, että ihmiset täällä pelaavat järjestelmässä, jolla ei ole mitään tekemistä todellisen ihmisarvon kanssa. Kyse on vain sosiaalisista suhteista ja siitä, kuka mielistelee ketäkin. Älykkyytenne saatetaan asettaa kyseenalaiseksi vain, jos olette vaikka vähän jotenkin kömpelöitä tai hiljaisia. Joidenkin pitää uskoa itseensä, vaikka kukaan muu ei niin tee ja varautua siihen, että jos kaatuu, muut tulevat paikalle joukkovoimalla potkimaan (muistakaa, mitä potkuista silloin pitää ajatella). Ihminen on sellainen, että se saa voimaa siitä, että saa sortaa jotakin. Sitä ei pidä ottaa henkilökohtaisesti vaan suhtautua ymmärtävästi siihen, että ihminen on heikko ja rajoittunut luonnonolento. Jos ihmettelee jonkun toimia, että mikä lie on hänen strategiansa niin jonain päivänä voi paljastua se karvas totuus, ettei mitään strategiaa koskaan ollutkaan.

En tiedä, onko olemassa toivottomasti psyykkisesti sairaita. Itse en ole ikinä tavannut ketään, joka olisi vaikuttanut toivottomalta. Itselläni on pelkästään Omakannan ajalta 21 eri F-koodia, joten helposti sitä ajattelisi, että minä olen toivoton tapaus ja helposti sitä sitten heräisi se tärkeä kysymys, onko muiden sairaudet sitten tällä lailla yhtä ”toivottomia”.

Eiköhän tässä kaikessa ole vain kyse siitä, että jotkut ihmiset haluavat alistaa toisia. Kun sen tekee yhdessä linjassa muiden kanssa, saadaan aikaan tämä ihmisryhmä ”psyykkisesti sairaat”, joiden järkipuhe tuomitaan nonsenseksi. Vaikka psyykkisesti erilaiset omaisivatkin erilaisen asenteen symboliikan maailmaa kohtaan, ei sen missään tapauksessa pitäisi olla oikeutus kohdella toisia näin kuin esim. minua on kohdeltu. Kohtelu on ollut syvästi loukkaavaa ja itse olen jaksanut sitä vain sen takia, että olen järki- enkä tunneihminen.

Tämä olettamuksille pohjautuva lääketiede on tuhonnut monta elämää. Minulta meni vain 20 vuotta ja se on syy kutsua itseään onnekkaaksi ja lottovoittajaksi. Ketään lääketieteen ammattilaista ei kiinnosta perehtyä näihin asioihin, kun eipä nämä itseä kosketa ja kun ilmeisesti sieltä omasta subjektiudestaan ei vaan pääse pois, jos se on alkujaan normaalisti kehittynyt. Kaavoihin ja teorioihin uskotaan ihan kritiikittä. Tiedättekö kun maailman voi nähdä ihan toisin ja se voi silti olla ihan oikein toisinkin? Vähän niin kuin gravitaatioteoria ja kvanttimekaniikka. Sydän näyttää erilaiselta magneettikuvauslaitteella ja ultraäänianturilla, mutta ihan sama sydän se on.

Olen nyt 40-vuotias. Joku laskutaitoinen voikin laskea, että suoritin siis maisterin tutkintoni vahvasti lääkittynä sairaalajaksojen välissä. Tämä fakta on aiheuttanut eräässä lääkärissä jopa hallitsemattoman naurunpyrskähdyksen, mutta mitä muita vaihtoehtoja minulla oikeastaan oli: vaikka muut halusivat aina laittaa minut häviäjien kategoriaan, en siihen koskaan suostunut.

Nyt 40-vuotiaana, kun vihdoin sain itseni takaisin, on kai turha enää haaveilla akateemisesta urasta. Kuvaavaa kai on, että se harmittaa minua paljon enemmän kuin se, että tämän ikäisenä on jo liian vanha hankkimaan lapsia. Minulta vietiin lääkityksen myötä monta asiaa, jotka olisivat kuuluneet yksilönvapauden piiriin ja joiden aika olisi ollut silloin tai joiden aika ei ole sitten koskaan.

Minun meriittejäni ei voi laittaa paperille, joten muiden mielestä niitä ei ole olemassa. Sosiaalisesti avutonta ei teidän muiden mielestä ole edes olemassa eikä meriitiksi katsota sitä, että jaksoin taistella. Hain taannoin työtä, jossa olisin työkseni auttanut ihmisiä jaksamaan vajaakuntoisina työelämässä. Mutta tämä maailma on sellainen aika ja paikka, että olisi ollut täysi itsemurha hakemukseen laittaa, että voi todellakin ymmärrän, mistä tässä on kyse. Menneisyys tullee määrittämään minua elämäni jokaisena päivänä myös siltä osin, että ovet pysyvät suljettuina.

Elämäni voisi melkeinpä kiteyttää niin, että kaikessa, mihin ei tarvitse muiden apua, olen elämässä menestynyt, mutta jos asioihin tarvitsisi toisten apua, siitä on turha haaveillakaan (tosin onneksi sentään on poikkeuksiakin). Tuskin siis koskaan tulen saamaan akateemista työtä ja tuskin kukaan tulee sanomaan, että tässä kirjassahan on jotain järkeä, kun ihmisillä on periaatteensa ja ihan periaatteesta minulle ei koskaan tulla antamaan mitään ihmisarvoa.

Saatan analysoida päivät pitkät tilanteita ja ihmisten toimintaa. Sitä, mikä periaate ajaa ihmiset päättämään, että minulla ei muuten sitten todellakaan anneta mahdollisuutta, ei ole minulle analysoinneistani huolimatta selvinnyt. Kyseessä on selvästi jokin yleisinhimillinen viimeisen päälle tärkeä periaate. Jos saisi arvata, se varmaankin liittyy jotenkin tunteisiin. Niillä tuntuu pystyvän oikeuttamaan ihan mitä vaan eikä tarvitse järjellä mitään perustella, jos nyt vaan sattuu tuntumaan joltain. Ehkä tunteidenkin osalta ovet pysyvät minulle suljettuina, mutta olisipa edes ikkunat, joista kuva välillä joskus peilin lailla heijastuu.

Ihminen ei ole syntyessään valmis vaan yhteisö tekee ihmisen ja määrää, miten kehittyminen etenee. Tutkittua on, että jos lapsi on kokenut lapsuudessaan paljon stressiä, hänen peilisolujärjestelmänsä kehittyy puutteellisesti, jonka myötä lapsi keksii muita tapoja selvitä ympäristössään. Yleensä tämä tarkoittaa poikkeuksellisen luovuuden kehittymistä.

Jos ihminen lähtee lapsena kehittymään ihan eri suuntaan, pidemmän päälle etääntyy yhä enemmän. Sen sijaan, että meitä, jotka eivät sovi joukkoon ja jotka asuvat eri maailmassa, sorretaan ja diagnosoidaan, voitaisiin miettiä, josko saisimme aikaan syvempää ymmärrystä asioista, kun löisimme tyhmät tai viisaat päämme yhteen ja yhdistäisimme teorioita. Minä en ihan tosi mitenkään voi ajatella, että oman mieleni tapa olisi jotenkin vääränlainen ja jos pystyn toimimaan maailmassa ihan normaalisti, en ymmärrä, miksi minua pitäisi lääkitä. Lääkitys on mielestäni ollut minulle jopa turmiollista, koska en pystynyt tuntemaan tunteita vaan näin vain joka paikassa kylmiä teorioita.

Tunteet kuitenkin kuuluvat elämään. Niiden avulla ihminen voi puolustaa itseään. Niiden avulla ihminen osaa pelätä, kun on aihetta pelkoon. Tunteiden avulla ihminen on iloinen ja niiden avulla ihminen on surullinen. Googlelta voi kysyä elämänohjeita, mutta ei se osaa kertoa, miltä jostakusta ihan oikeasti tuntuu. SSRI:llä voi lääkitä potilaan tilaan, jossa potilas ei itke kymmeneen vuoteen, mutta joskus vaan on aika itkulle; on aika itkeä surusta, mutta myös ilosta. Sitä elämän pitäisi olla – ja sitä sen pitäisi saada olla myös psykiatriselle potilaalle.

Sellaiset kirjat, joissa saa lopuksi itkeä silmät päästään, on aika ihania. Herää kysymys, voiko kirja oikeasta elämästä koskaan olla sellainen.

Kun minä olin pieni, ei ollut mitään YouTubea. Isosiskoni musiikin ryhmässä oli poika, joka tykkäsi musisoida. Meillä oli VHS-kasetti, joka oli kuvattu jossain siskon koululla ja paikallinen pojankloppi siinä lauloi ja soitti kitaraa. Kun ei sitä YouTubea ollut, katsoin sitä VHS-nauhaa illasta toiseen.

Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin olin Hartwall Arenalla tämän pojanklopin loppuunmyydyssä konsertissa. Tämä poika oli levyttänyt vuosien aikana lukuisia kappaleita, jotka tuntuivat olevan tehtyjä minulle ja minusta. Sitä selviää ja kelpaa kelle vaan, itkuistaan pitää antaa pois puolet, rakkaus ei kuole, vaikka kaikki muu pois viedään… Just name it.

Kun konsertin viimeisessä biisissä kysyttiin, kuka opetti mut maata kohti katsomaan, ajattelin, että kyllähän ton tyypin pitäisi tietää, kun kasvoimme samalla uskonnollisella paikkakunnalla. Mutta kaiken voikin kokea samassa ympäristössä niin toisin. Siksi meidän onkin täällä niin vaikea toisiamme ymmärtää.

Biisin aikana aloin miettiä, miksi pönötän tässä penkilläni ihan aneemisena vain koska kaikki muutkin siellä takarivissä teki niin; tuo tyyppihän nyt sentään laulaa musta itsestäni! Nousin seisomaan jammatakseni kunnolla. Juuri edellisenä päivänä olin täyttänyt ystäväni ystäväkirjaa ja siinä oli kysytty, mikä oli elämäni tähtihetki. En tiennyt sanoa. Nyt minusta tuntui, että elämäni tähtihetki oli siinä ja nyt.

Kuka näkee mut. Ei kukaan varmaan koskaan näe minua eikä kukaan kiitä minua siitä, että minä kaikkeni teen, mutta sillä ei ole mitään väliä. Kun feenikslintu nousee tuhkasta, se puristelee siipensä tuhkasta ja ne loistavat. On sen vuoro loistaa.

Lopuksi

On kuvaavaa, että sen konsertin jälkimainingeissa minua olisi kiinnostanut saada EKG-nauhani konsertin ajalta. En vihaa lääketiedettä enkä edes psykiatriaa. Minulla on loppumaton mielenkiinto lääketiedettä kohtaan. Psykiatrialta vain toivoisin paljon rankkoja korjausliikkeitä.

Elämälle kiitolliset ihmiset ovat vissiin vähän rasittavia, kun ei niihin mikään iva pure. Sisimmässään he tuntevat tekevänsä väärin, jos eivät käännäkään toista poskea vaan katsovat kohti. Tämän maailman pitäisi olla sellainen paikka, että voi katsoa kohti tai olla katsomatta. Tämän maailman pitäisi olla oikeudenmukainen riippumatta kenkien koosta tai väristä. Niin ei vaan aina ole.

Silti: sulkeudun suosioonne. Kiitos kun jaksoitte lukea.

Luettavaa

Tämän kirjan ajatukset ovat omiani. Kirjassa ei ole lähdeviitteitä, kun eipä tässä ole mitään, mihin viitata (paitsi se Filerin kirja). Pohjaan teoriani faktoihin, mutta nuo faktat ovat niin perustason psykiatriaa, neurologiaa, neurofarmakologiaa ja psykologiaa, ettei niihin mielestäni tarvitse edes viitata, kun kaikki pienen pohjatuntemuksen omaavat faktat ennestään tuntevat. Tämä kirjallisuusluettelo siis pitää sisällään kirjoja, jotka esittelevät ihmisen neurologista monimuotoisuutta ja toisaalta psykologisia ja psykososiaalisia tekijöitä, jotka vaikuttavat suoraan tai välillisesti siihen, että täällä on ihmisiä, joita pidetään jotenkin mielisairaina. Mukana on myös joitain psykiatrian alan kirjoja, joissa suhtaudutaan kriittisesti vallitsevaan tapaan hoitaa.

Barnett, Kristine: Ihmeellinen mieli: poikani tarina

Bergström, Tomi: Mieletön häiriö

Bergström, Tomi: Olkiukko

Berman, Sabina: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen

Birbaumer, Niels: Your Brain Knows More Than You Think: the new frontiers of neuroplasticity

Bly, Nellie: Kymmenen päivää mielisairaalassa

Davies, James: Hajalla: onneton totuus psykiatrian nykytilasta

Filer, Nathan: The Heartland: Finding and Losing Schizophrenia

Filer, Nathan: The Shock of the Fall

Gotzsche, Peter. C.: Tappava psykiatria ja lääkinnän harha

Higashida, Naoki: Fall Down 7 Times Get Up 8: A Young Man’s Voice from the Silence of Autism

Hyrck, Riitta: Haavoittunut itsetunto – Ohut- ja paksunahkaisen narsistin häpeäkokemus

Johansson, Iris: Toinen maailma jonka tunnen

Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin: aikuisten yksinäisyydestä

Junttila, Niina: Kavereita nolla: lasten ja nuorten yksinäisyys

Marsh, Richard: Locked In: One man’s miraculous escape from the terrifying confines of Locked-in syndrome

Mattila, Juhani: Nöyryytys – Arvokkuuden kokemuksen menettämisestä ja uudelleen löytämisestä

Pistorius, Martin: Mykkä huuto – Poika, joka jäi oman kehonsa vangiksi

Raitasuo, Ilkka ja Siltala, Terhi: Kellokosken prinsessa

Sacks, Oliver: Kirjailija joka kadotti kirjaimet

Szasz, Thomas: The Myth of Mental Illness: Foundations of a Theory of Personal Conduct

Styron, William: Pimeän kuva: muistelma hulluudesta

Suokas-Cunliffe, Anne: Häpeästä myötätuntoon

Tammet, Daniel: Sinisenä päivänä syntynyt

Tikkanen, Märta: Pimeys ilon syvyys

Tilli, Paula: Toisin: Minun Asperger-elämäni

Valtavaara, Anna-Liisa: Syyllinen olo: syystä vai suotta?

van der Kolk, Bessel: Jäljet kehossa. Trauman parantaminen aivojen, mielen ja kehon avulla

Whitaker, Robert: Anatomy of an Epidemic: Magic Bulletts, Psychiatric Drugs and the Astonishing Rise of Mental Illness in America

Edit: Sen jälkeen, kun tämän julkaisin, mutta vielä yksityisenä blogina tätä haudoin, tuli tietooni tuore tutkimustulos, jonka mukaan joidenkin ihmisten ajatustoiminta on yksittäisiä sanoja ja joidenkin kuvaamani kaltaista monimutkaisempaa toimintaa. Änkkäsin siis terapeuttini kanssa tuon tuosta asiasta, joka meillä oli keskenään erilainen, mutta jota – sitäkään – kukaan ei vaan ollut tullut tutkineeksi.

Ylipäätään julkaisunkin jälkeen yhä mietin sitä, että kun tuntuu, että aiempi psykiatrini kuitenkin oli hyväntahtoinen ihminen, minkä takia hän ei voinut myöntää, että olen järjissäni oleva ihminen. En keksinyt mitään muuta syytä kuin sen, että jos hän olisi myöntänyt tämän, hänen olisi pitänyt myöntää myös se, että psykiatrian piirissä on kautta aikojen harjoitettu käsittämätöntä julmuutta, joka on ainakin joltain osin perustunut ainoastaan sille, että toisilla on erilainen tapa ajatella ja toimia maailmassa kuin toisilla.

Eräs tekstin ennen julkaisemista lukenut kommentoi, että suurin osa ihmisistä suuntautuu maailmaan tuntien. Jotenkin tällä kertaa ensimmäistä kertaa hahmotin, miten muut maailmassa ovat, ja mielikuva siitä vaikuttaa tosi hurjalta. Ihmiset siis todellakin ilmeisesti edelleenkin – vielä 2000-luvulla – noudattavat sokeasti eläinmaailmassa esiintyviä kaavoja ja menevät minne vietit vievät sen kummempia pysähtymättä ajattelemaan mitään. Ne, jotka ajattelevat omilla aivoillaan eli syystä tai toisesta eivät ole kiinnittyneet laumaan kiinteästi, tuomitaan sairaiksi. Kuitenkin ihminen on tunteiden ja ajattelun kokonaisuus ja intuitiolla pääsee usein, ellei jopa aina, lähemmäksi hyvää ratkaisua. Itse siis ainakin uskon, että hyvä ratkaisu on sellainen, jossa kaikilla on mahdollisimman hyvä olla ja joka kohtelee ihmisiä tasapuolisesti.

Kun siis kyselen, mistä tässä on kyse niin tässä on luultavasti kyse suuresta väärinymmärryksestä, jota ajatusta yhden jos toisen on vaikeaa kestää. Historia ei kuitenkaan muuksi muutu asioita kieltämällä vaan täytyy keskittyä tulevaisuuteen ja tehdä tulevaisuudessa kaikki voitava sen eteen, ettei kenenkään tarvitse pelätä psykiatriseen hoitoon hakeutumista silloin, kun sille on tarvetta.

Edit, part II: Koska tämä teksti ei sitten liikauttanut mitään asiaa mihinkään suuntaan, miksi nähdä vaivaa kirjoittaa enää mitään. Kadun, että edes yritin. Lohduttaa vähäsen, että luin juuri taannoin erään professoriarvoisen henkilön kirjoittaman kirjan (Bessel van der Kolk: Jäljet kehossa), ja selvisi, että myös professoritason henkilö kokee vastustusta, jos hän meinaa tehdä psykiatriasta järjellistä.

Olen tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen yhä paljon asiaa työstänyt ja iloitsen joka päivästä, kun saan olla terve – vaikka minut aina painetaan maan rakoon ja lannistetaan ja suljetaan yhteisön ulkopuolelle. Elämä on epäoikeudenmukaista ja sitä se on aina. Unelmiaan ei saa todeksi hyvällä sydämellä, mutta ehkä se riittää, että itse tietää, että kokee mitätöintiä vain siksi, että toisten ego ei kestä ajatusta, että olemme kaikki samanarvoisia ihmisiä. Kuulemma minulla on ankara yliminä, mutta mitä muuta voi odottaa, kun tällaisen osan on yhteiskunnassa saanut?

En kirjoittanut tätä tekstiä haukkuakseni ja syyllistääkseni ihmisiä. Ihmiskuntaa voimakkaimmin muokkaava voima ylipäätään on syyllisyydentunne. Ihmiskunta on aina etsinyt syyllisiä ja arat psykiatriset potilaat, joiden identiteetti ei koskaan ole päässyt kehittymään, on ollut ihmisryhmä, joka on ”ne” eikä ”he” ja joiden suuntaan voi osoittaa, kun etsitään syyllisiä. Mutta jospa tehtäisiin itse kukin niin, että katsoisimme peiliin ja miettisimme, onko sittenkin niin, että vastuu on jotain, mikä kannetaan yhdessä.

Mielestäni psykiatrian alan ammattilaisten pitäisi monipuolisesti katsoa potilaan taustaa ja kokonaiskuvaa eikä vain edessään olevan potilaan herättämiä tuntemuksia. Itse uskon, että jopa ns. gut feeling saattaa valehdella. Psykiatrian alan ammattilaisten ei myöskään saisi käyttää hyväkseen sitä, että potilas on syyllistyvää sorttia. Tuo menetelmä on halpamainen keino manipuloida potilasta, jolla on tunnetaitojensa kanssa selkeästi huomattavia ongelmia. Syyn ja vastuun vierittäminen potilaalle on menneisyyden toistamista eikä lääketieteen etiikan mukaista. Myöskin vaikeisiin asioihin pitäisi tarttua eikä niitä saisi sivuuttaa. Mitä hyötyä on hoidosta, jos sielläkään ei saa ladata pöytään kaikkea mielen päällä olevaa?

Mikään määrä faktoja ei muuta asioita, jos vastassa on umpimielisyyttä ja ennakkoluuloja. Potilaan läpikäymät asiat eivät ole tarkoitettu hoitohenkilön egoa uhkaamaan, eikä niitä sellaisina saisi ottaa. Tämä on mielestäni asia, jonka pitäisi hienovaraisesti mutta varmasti muuttua. Perustana on tietenkin se ajatus, että hoitohenkilö on korkeampi kuin ”se” eli persoonaton potilas. Tässä siis toteutuu käytännössä se, että psykiatrista potilasta ei pidetä ihmisarvoisena olentona vaan häntä pyritään kontrolloimaan ylhäältä päin sen sijaan, että häntä kohdeltaisiin ihmisenä, jonka pitäisi itse rakentaa kyky toimia maailmassa vastuun ja luottamuksen kautta. Psykiatrisen hoidon pitäisi pyrkiä antamaan potilaalle eväät käsitellä ongelmiaan itsenäisesti eikä pyrkiä saattamaan potilaita psykiatrian instituution tarkkailuun ja kontrolliin asettamalla ikuisen leiman tilanteessa, jonka ei tarvitse olla ikuinen.

Edit, part III: Yritin vielä jatkaa tätä tekstiä, mutta nyt, kun minulla on tunteet, tuli niin loukattu olo, että en pystynyt. Miten te psykiatrian piirissä olette kehdanneet väännellä ja käännellä asioita aina sellaiseen kulmaan, että olette pystyneet väittämään itsellenne, että toimitte oikein? Miten te voitte käyttää luottamuksellista asemaanne väärin niin, että teihin luottavat potilaat joutuvat kärsimään? Miksi te kielsitte minulta pääsyn positiivisten tunteiden maailmaan silloin 20 vuotta sitten? Miksi te tuomitsitte minut syömään lääkkeitä vain sen takia, että olin erilainen enkä osannut tulla mukaan tunnevuorovaikutukseen sen sijaan, että olisitte yhteisöllisesti opettaneet tuntemaan tunteita vuorovaikutustilanteissa?

Minusta tuntuu, ettei teillä ammattilaisilla ole minkäänlaista käsitystä, mitä te teette, mutta te vaan teette niin, koska lääketeollisuus on teidät aivopessyt. Netissä on eräs lääkäri itse kokeillut joitain psyykelääkkeitä ja hän jo hyvin pienellä annoksella esim. ketiapiinia kokeiltuaan on ihmetellyt, miten ihmiset, jotka sitä hoitoannoksella syövät, mitenkään voivat olla toimintakykyisiä yksilöitä. Joten kun nyt oikein myönteiseksi heittäydyn, ajattelen, että te ammattilaiset vaan olette aivopesun uhreja, jotka tarvitsisitte herätyksen sen suhteen, mitä kärsimystä te potilaille tuotatte. Minunkin tapauksessani kun kyse nyt vaan taitaa olla siitä, että tiedostan asioita syvemmin kuin te itse.

Vaikka koen nykyään tunteita, en osaa tuntea niitä kenenkään toisen kanssa vaan olen jäänyt jotenkin eristyksiin. Kykenemättömyys luoda yhteyttä toisiin ihmisiin aiheuttaa myös sen, että minulle ei anneta mahdollisuutta toteuttaa itseäni mitenkään vaan ihmiset ilmeisesti kokevat uhaksi sen, että eivät saa minuun tunnekontaktia. Se, että olen elämässäni kokenut paljon kokemuksia, joita en pysty kenenkään kanssa jakamaan, pitää minut eristyksissä. Näissä kengissä kulkenut on nähnyt huikean maailman, jonka kokeminen olisi ehkä saattanut ajaa yhden jos toisenkin skeptikon psykoosiin. Oikeutta toisen ihmisen tuomitsemiseen kokemuksien, joita itse ette ymmärrä, vuoksi teillä ei ole eikä olisi ollut.

(Kirjoitettu 2/2020)

Elämästä ja siitä, minkä värisissä kengissä täällä saa kulkea

JÄTÄ VASTAUS Peruuta vastaus

RECENT POSTS

Elämästä ja siitä, minkä värisissä kengissä täällä saa kulkea

Tutkimus: Mitä tapahtuu, kun ääniä kuulevilla on mahdollisuus jakaa kokemuksistaan ilman tuomitsemista?

Prospektiivinen tutkimus: Masennuslääkitys yhteydessä huonompiin tuloksiin pitkällä aikavälillä

Satunnaistettu kontrolloitu tutkimus: Psykoosilääkitys heikentää kognitiivista toimintakykyä ensipsykoosissa

Psykoosilääkityksen kokenut psykiatri: Episteeminen oikeudenmukaisuus tulisi huomioida asiakkaan halutessa lopettaa psykoosilääkityksensä

POIMINTOJA

Elämästä ja siitä, minkä värisissä kengissä täällä saa kulkea

Tutkimus: Mitä tapahtuu, kun ääniä kuulevilla on mahdollisuus jakaa kokemuksistaan ilman...

Prospektiivinen tutkimus: Masennuslääkitys yhteydessä huonompiin tuloksiin pitkällä aikavälillä

SUOSITUIMMAT VIESTIT

Tarina onnistuneesta neuroleptivieroituksesta

Psykiatrisia palveluja ei ole tehty asiakkaille – Ben Furman

Karnitiini auttaa tehokkaasti masennukseen ja väsymykseen. Siis mikä karnitiini..?

SUOSITTU KATEGORIA