Laajan kyselytutkimuksen tulokset kuvaavat, mitä ECT:tä eli sähköshokkihoitoa saaneet henkilöt (ja heidän perheenjäsenensä) todella ajattelevat siitä, mitä heille kerrottiin, ja siitä, miten ECT vaikutti heihin.
Kirjoittanut: Chris Harrop – 16.8.2025
Kääntänyt: Laura Koskela
Artikkeli on julkaistu alun perin Mad in America-sivustolta. Se on käännetty käännösohjelmalla ja tämän jälkeen tarkistettu. Alkuperäinen kirjoitus löytyy täältä.
Lääketieteessä ei voi enää sivuuttaa potilaita. Potilaat ovat jo kauan sitten nousseet barrikaadeille autoritaarisia asiantuntijalääkärejä vastaan ja vaatineet kiusallisia asioita, kuten tasapainoista ymmärrystä hoitojen todellisista hyödyistä ja riskeistä.
On kiistatonta, että potilaiden ääni on ollut huomattavasti aliedustettuna keskustelussa sähköshokkihoidosta eli ECT:stä (jossa aiheutetaan sähköllä kouristuksia ja ajatuksena on, että tämä hoitaisi mielenterveyttä). ECT on erittäin merkittävä aihe: Noin miljoonalle ihmiselle maailmanlaajuisesti annetaan ECT:tä vuosittain, ja ainakin Isossa-Britanniassa noin kolmasosalle ihmisistä, joille ECT:tä annetaan, annetaan sitä vastoin heidän omaa tahtoaan.
Ihmiset, jotka edelleen ajattelevat, että ECT:lle on paikkansa mielenterveyshoidossa, pyrkivät auttamaan suuressa ahdingossa olevaa ryhmää, jota pidetään erittäin vaikeana auttaa; he uskovat, että ECT toimii todella hyvin, ehkä paremmin kuin mikään muu. Kuitenkin, ihmiset, joilla on vakavia aihetta koskevia huolia, katsovat, että useimmille ECT ei toimi ja että monille se on äärimmäisen haitallista (tarkoittaen haittoja, joita voidaan kuvata ”elämää muuttaviksi”).
Miksi näkemykset ovat niin erilaisia? Osittain siksi, että ECT on peräisin psykiatrian muinaisajoilta, eikä sitä ole testattu ja arvioitu niin tarkasti kuin muuten olisi tehty. Alusta eli vuodesta 1938 lähtien ECT:tä on annettu miljoonille ihmisille vuosittain ilman, että sen toimivuutta olisi koskaan empiirisesti testattu. Esimerkiksi ECT-laitteet eivät ole Yhdistyneen kuningaskunnan lääkkeiden ja terveydenhuollon tuotteiden sääntelyviraston (UK’s Medicines and Healthcare products Regulatory Agency, MHRA) tai Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkeviraston (Food and Drug Administration, FDA) testaamia. Laitetta testattiin vain ”kahdella koiralla” ennen sen laajamittaista käyttöä kansainvälisesti, kuten valmistaja äskettäin todisti oikeudessa: ”Abrams todisti, että hänen yrityksensä ei ole koskaan tehnyt kliinisiä tutkimuksia, selvityksiä tai kokeita ECT:hen yhteydessä olevien pitkäaikaisten sivuvaikutusten analysoimiseksi, koska ’se ei ole meidän asiamme’.”
Monet psykiatrit ovat vahvasti sitä mieltä, että ECT toimii, mutta mistä tiedämme, etteivät he ole vain ”satunnaisuuden harhauttamia” ja olettaneet nähneensä toistuvia kuvioita satunnaisessa vaihtelussa? Tietenkin vain empiiriset tutkimukset voivat osoittaa tämän. Joitakin tällaisia tutkimuksia on tehty, mutta lähes kaikki ovat olleet laadultaan erittäin heikkoja. Olennaista on, että satunnaistettuja lumekontrolloituja tutkimuksia (RCT) ei ole tehty vuoden 1985 jälkeen, ja tätä ennen tehdyt 11 tutkimusta, jotka olivat kooltaan pieniä, eivät täytä nykyisiä metodologisia standardeja.
Jos keskitymme ainoastaan ECT-tutkimuksista tehtyihin riippumattomiin arviointeihin, johtopäätökset ovat huolta herättäviä: Cochrane Collaboration (jonka on tunnustettu olevan johtava korkeatasoinen tutkimusnäytön arvioija lääketieteen alalla) totesi vuonna 2009, että ECT:n tehosta katatonian hoidossa ei ole olemassa lainkaan RTC-näyttöä, vaikka ECT:n on hyväksytty laajasti psykiatriassa olevan olevan paras ja ainoa hoitomuoto katatoniaan. Vuonna 2019 he totesivat, että tilanne on sama tutkimusnäytön osalta, mitä tulee ECT:n käyttöön ylipäänsä skitsofrenian hoitomuotona.
Mitä tulee ECT:n tehoon masennuksen hoidossa, Ison-Britannian National Institute for Health and Care Excellence (NICE) totesi, että aiheesta on olemassa vain kaksi tutkimusta, yksi Saksasta ja yksi Iranista (joissa ECT:stä ei edes osoittautunut olevan tilastollisesti merkittävää hyötyä). Kummassakin tutkimuksessa oli noin 20 henkilöä kussakin ryhmässä, ja NICE luokitteli kummatkin ”erittäin heikkolaatuisiksi” ja arvioi, että kummassakin oli ”erittäin suuri harhan/vääristymän (bias) riski”. Esimerkiksi molemmissa tutkimuksissa käytettiin psykiatrin arviointia hoitotuloksista, ei potilaan omia. Kummassakaan tutkimuksessa ei mitattu tuloksia ECT-jakson loppumisen jälkeiseltä ajalta. Tämä tarkoittaa, että ECT:n tehokkuudesta tai turvallisuudesta ei voida sanoa käytännössä mitään minkäänlaisella varmuudella. Se voi toimia. Tai sitten ei.
En ole edes ottanut huomioon tässä argumentteja pitkäaikaisista haitoista, kuten muistivaurioista ja sydänongelmista, jotka ovat paljon enemmän huolta herättäviä kuin se, että ECT:n tehosta ei ole näyttöä. Tästä on paljon sanottavaa, mutta siitä enemmän toisella kertaa.
Onko siis näyttö riittävän vahvaa, jotta ECT:n antamisen ihmisille, jotka eivät eksplisiittisesti anna tai eivät ole kykeneviä antamaan suostumustaan, voisi katsoa olevan oikeutettua?
On selvää, että ”lisää tutkimusta tarvitaan”. Prospektiivinen satunnaistettu tutkimus olisi ihanteellinen, mutta on vaikeaa tavoittaa ihmisiä, joille annetaan ECT:tä, ellei työskentele kyseisen palvelun parissa. ECT:n antamista Yhdistyneessä kuningaskunnassa hallintoiva psykiatrien ammattijärjestö, ECTAS, on toistaiseksi kieltäytynyt ottamasta riippumattomia tutkijoita mukaan asianmukaiseen arviointiin (arvostetut tutkijat, kuten professori Richard Bentall, ovat tarjonneet tällaista mahdollisuutta toistuvasti).
Joten, kuinka tutkia? Keskustelussa ovat tuskin lainkaan edustettuina niiden ihmisten äänet, jotka ovat saaneet ECT:tä, heidän sukulaisensa ja ystävänsä. ECT:t saaneista itsestään on tehty muutamia tutkimuksia, mutta tutkimuksiin osallistuneiden määrä on yleensä pieni (jälleen kerran, useimmissa tutkimuksissa alle 20 osallistujaa), ja kysymykset itsessään ovat olleet erittäin lyhyitä ja rajoittuneita, ja ikään kuin ohimennen esitettyjä (esimerkiksi kahdenkymmenen seitsemän ECT-hoidon olosuhteisiin liittyvän kysymyksen jälkeen kysytään ”oliko mitään sivuvaikutuksia?”). Näiden tutkimusten tarkoituksena ei ole lainkaan ollut selvittää kuvaa ECT:tä saaneiden hoitotulosten ja kokemusten monitahoisuudesta; yhtä hyvin olisi kysyä ”Oletko koomassa (kyllä/ei)?”. Ei myöskään ole juuri lainkaan tutkimuksia, joissa olisi selvitetty ECT:tä saaneiden omaisten tai ystävien näkemyksiä. Yksikään näistä pienistä tutkimuksista ei ollut riippumaton; ne kaikki tehtiin psykiatrien itsensä toimesta.
Tarvitaan laajamittaisempia, riippumattomasti toteutettuja, syväluotaavia selvityksiä ECT-kokemuksesta kokonaisuudessaan ECT:tä saaneiden itsensä, heidän sukulaistensa ja ystäviensä näkökulmasta (ja erityisesti pidemmän aikavälin perspektiivistä, ei vain heidän näkökulmastaan, joiden ECT-jakso on juuri päättynyt).
Tämä johtaa meidät seuraavaan aiheeseen:
Kaikkien aikojen suurin kansainvälinen kyselytutkimus ECT:tä saaneille ihmisille sekä heidän sukulaisilleen ja ystävilleen. Kahden vuoden aikana toteutetussa verkkotutkimuksessa olemme keränneet 1144 ihmisen näkemyksiä 44 maasta (46 % USA, 14 % Iso-Britannia, 11 % Australia, 8 % Kanada ja muut) kaikista mahdollisista näkökohdista, joita osasimme ajatella, mukaan lukien pitkäaikaiset vaikutukset (positiiviset ja negatiiviset), kokemukset ECT:n saamisesta, mitä ihmisille oli kerrottu etukäteen ja paljon muuta. Kyselyyn vastasi 858 ECT:tä saanutta ihmistä ja 286 sukulaista ja ystävää. Suurin osa (73,0 %) oli saanut viimeisen ECT-kertansa vuosien 2010 ja 2024 välillä (eli he kertovat kokemuksistaan nykyaikaisesta ECT:stä, eivät 1970-luvun ECT:stä). Masennus oli kyselyssä yleisin syy, jonka vuoksi ihmisille oli annettu ECT:tä (74,3 %), seuraavaksi yleisimpiä syitä olivat psykoosi/skitsofrenia-diagnoosi (17,2 %), kaksisuuntainen mielialahäiriö –diagnoosi/mania (15,3 %), katatonia (7,8 %) jne.
Kyselyututkimuksen tulosten analysointi on edelleen kesken, mutta voimme kertoa, että tulokset eivät ole yllättäviä; ne ovat jopa koskettavampia ja voimakkaampia kuin voisi odottaa. Ne kuvaavat, kuinka jotkut ihmiset kokivat positiivisia vaikutuksia, mutta kuinka huomattavasti useammilla elämä muuttui ECT:n aiheuttamien vaurioiden vuoksi. Ihmiset kuvasivat, kuinka he olivat muuttuneet peruuttamattomasti tavoilla, joista heitä ei ollut varoitettu, esimerkiksi mitä tulee muistiin, työhön ja ihmissuhteisiin. Monet ECT:n kokeneet ja heidän omaisensa kuvailevat olevansa raivoissaan; monet ovat alamaissa ja alistuneita tilanteeseen, ikään kuin asiat eivät olisi voineet olla/mennä toisin. Mutta onko näin?
Sarjan kaksi ensimmäistä artikkelia (aineistoa on paljon) on juuri julkaistu. Toinen niistä käsittelee tärkeää aihetta: sitä, mitä potilaille ja läheisilleen kerrottiin ennen kuin he suostuivat ECT:hen. Tietoon perustuva suostumus on modernin lääketieteen perusta; potilaille (tai jos tämä ei ole mahdollista, heidän omaisilleen) on annettava tasapainoinen kuva hoidon riskeistä ja hyödyistä, ennen kuin he voivat laillisesti suostua siihen. Ilman sitä, että ihmiselle annetaan mahdollisuus tehdä tietoon perustuva valinta, hoito on lain näkökulmasta eräänlaista lääketieteellistä väkivaltaa. Jokainen, joka aloittaa kemoterapian, tietää sen mahdolliset hyödyt ja riskit; jopa parasetamolilla on pitkä lista harvinaisia haittavaikutuksia, joista on kuitenkin tärkeä olla tietoinen siltä varalta, että ne osuvat omalle kohdalle. Tämä on hyvää käytäntöä: Yhdistyneen kuningaskunnan lääkäreiden sääntelyviranomaisen GMC:n (Genaral Medical Council) mukaan (kohta 23d) hoitotahon olisi varoitettava kaikista vakavan haitan riskeistä, vaikka niiden toteutuminen olisi epätodennäköistä.
ECT-tutkimuksessa kuitenkin käy selvästi ilmi, että hoidon hyötyjä on järjestelmällisesti liioiteltu: 63 % potilaista ja perheenjäsenistä/ystävistä muisti, että heille oli kerrottu, että ”ECT on tehokkain hoito vakavaan masennukseen” (kuten aiemmin todettiin, hoidon tehokkuudesta ei ole olemassa näyttöä, etenkin jos vertailukohtana käytetään muista lääketieteellisistä tehtyjä perusteellisia selvityksiä). Lähes kaikki perheenjäsenet/ystävät muistivat, että heille oli kerrottu, että ”ECT voi pelastaa hengen/estää itsemurhia” (78 %); tästäkään ei ole olemassa minkäänlaista näyttöä. Vaikuttaako tämä siltä, että ihmiselle on annettu mahdollisuus tehdä tasapainoiseen tietoon perustuva suostumus ilman painostusta, kun otetaan huomioon, että lääkärit näyttävät antavan harhaanjohtavia tietoja sanomalla ”Tämä on paras hoito, ja se voi pelastaa henkesi”?
Samaan aikaan ihmiset kokivat, että riskejä vähäteltiin: vain 17 % hoidon saaneista muisti, että heille oli kerrottu, että ECT voi aiheuttaa pitkäkestoisia tai pysyviä muistivaurioita. Vain 12 %:lle ECT:tä saaneista oli kerrottu, että ”ECT voi aiheuttaa sydänongelmia”. Kuitenkin olemassa olevan tutkimusnäytön perusteella voi perustellusti katsoa, että ECT voi aiheuttaa sekä pitkäkestoisia muistivaurioita että sydänongelmia. Sekä Amerikkalainen psykiatriyhdistys (APA) että Yhdysvaltojen Food and Drug Administration (FDA) myöntävät, että ECT voi aiheuttaa pysyviä muistiongelmia. Äskettäin tehdyssä tutkimuksessa arvioitiin, että yhdelle 15–30 potilaasta aiheutui sydänongelmia (cardiac event) ECT:sta. Vain 13 % muisti, että heille oli kerrottu, ettei pitkäkestoisista hyödyistä ole näyttöä (minkäänlaisia edes jollainlailla tieteelliset kriteerit täyttäviä tutkimuksia ei ei ole tehty, joissa olisi tarkasteltu pitkäkestoisempia hoitotuloksia ajalta ECT-jakson päättymisen jälkeen).
Neljäkymmentä prosenttia ystävistä ja perheenjäsenistä ei voinut sanoa saaneensa riittävää tietoa hoidosta.
Toisessa, nyt myös julkaistussa artikkelissa tulee esille, mitä ihmisille pitäisi ehkä kertoa, kun he harkitsevat ECT-hoitoa. Artikkelissa kysytään hyvin yksinkertaisesti: ”Toimiko ECT?” Auttoiko se ongelmaan, johon se oli tarkoitettu? Ja mikä tärkeää, siirtyen pois ajattelusta, että olisi ok auttaa yhdellä elämän osa-alueella ja aiheuttaa tuhoa toisilla elämänalueilla: ”Paransiko se elämänlaatuasi kokonaisuudessaan?”
Kuusikymmentä prosenttia vastaajista (ja perheenjäsenistä/ystävistä) sanoi, että se ”ei auttanut lainkaan”, ja sama määrä sanoi, että se ”heikensi heidän elämänlaatuaan”. Lähes kolmannes sanoi, että se heikensi heidän elämäänsä huomattavasti. Tämä pitäisi mainita ECT:tä koskevissa informaatiolehtisissä.
Tietenkin on tärkeää mainita, että jotkut (20–30 %) pitivät hoidosta ja kokivat sen auttaneen; se, että paljon suurempi osa ei pitänyt siitä eikä kokenut sen auttaneen, ei muuta tätä, eivätkä nämä tulokset ole ristiriidassa keskenään. Ihmiset ovat erilaisia. On syytä huomata, että on joitakin vaikutusvaltaisia psykiatreja ja järjestöjen johtajia, jotka ovat itse saaneet ECT:tä ja jotka ovat aktiivisesti tukeneet/puolustaneet ECT:tä. (En tiedä ketään, joka on kokenut ECT:n vahingoittaneen häntä, jolla olisi vastaavanlainen vaikutusvalta.) En mainitse tätä hyökätäkseni näitä ECT:n puolesta puhuvia vastaan tai häpäistäkseni heitä (kunnioitan sitä, että he yrittävät auttaa), vaan nostaakseni esille, että ehkä juuri tämä on aiheeseen liittyvän hämmennyksen syynä. Toinen huomionarvoinen seikka on, että vain harvat ECT:stä pitäneet kokivat vaikutusten kestäneen yli kuukauden tai kahden (6–9 % koko otoksesta). (Kuinka moni kävisi läpi 6–10 yleisanestesiaa kuukauden tai kahden helpotuksen vuoksi? Tämäkin pitäisi mainita infolehtisissä.)
Tutkimuksessamme annetaan ääni ihmisille, joille heidän oman kuvauksensa mukaan annettiin äärimmäisen yksipuolinen kuva ECT:stä päätöksensä perustaksi, mikä herättää merkittäviä oikeudellisia ja poliittisia kysymyksiä. Heille kerrottiin, että ECT toimii, vaikka 60 % ECT:tä saaneista ihmisistä kertoi, että se ei toiminut heidän kohdallaan ja että se teki heidän tilanteestaan kokonaisuudessaan huonomman, usein merkittävästi huonomman. Seuraavissa, pian julkaistavissa artikkeleissa he kertovat meille, mitä heille todella tapahtui ja monista tavoista, kuinka heidän elämänlaatunsa parani tai huononi (vihje: usein on kyse erittäin vakavista muistiin liittyvistä ongelmista).
Voisi ajatella, että tämä tutkimus tulee herättämään suuttumusta, mutta on varmaa, että ensimmäisenä suuttumustaan tulevat ilmaisemaan ECT:n käytön kannattajat. He tulevat, mitä todennäköisimmin, pyrkimään siihen, että tutkimus jätetään huomiotta ja että jatketaan eteenpäin entiseen tapaan. He tulevat hylkäämään tutkimuksen suoralta kädeltä, yrittävät mitätöidä sen kaikin mahdollisin keinoin, pääasiassa hyökkäämällä henkilöitä vastaan, sen sijaan, että keskityttäisiin itse asiaan tai argumentteihin (by ”playing the man, not the ball”), ad hominem – väittäen, että tutkimuksen tekijät ovat puolueellisia ideologeja (”He vain vihaavat psykiatriaa”), ovat poliittisesti omituisen vasemmalla tai omituisen oikealla tai ovat omituisen uskonnollisia (mikään näistä ei ole totta); että heidän tutkimuksensa ovat laadultaan surkeita tai tutkimuksen tekijöiden olisi pitänyt ”tietää paremmin”.
He hyökkäävät tutkimusta vastaan, ja tietenkään mikään tutkimus ei ole täydellinen. Jotkut kriitikot ovat jo sanoneet, että tutkimus on merkityksetön, koska tutkimuskutsua on levitetty sellaisten järjestöjen kautta, joilla on negatiivinen kanta ECT:hen. Mutta ennakoiden tämän, olimme yhteydessä mahdollisimman moniin mielenterveysjärjestöihin kaikilta mantereilta paitsi Antartikselta tutkimuskutsun levittämiseksi . Esimerkiksi Mental Health Europe –verkoston, joka on riippumaton kansalaisjärjestöverkosto, kaikille neljällekymmenelleneljälle kansalliselle jäsenjärjestölle lähetettiin sähköpostia ja pyydettiin levittämään kyselyä jäsenilleen ja muille maissaan toimiville mielenterveysjärjestöille. Isossa-Britanniassa MIND, Ison-Britannian suurin mielenterveysalan järjestö (joka ei todellakaan ole tunnettu erityisestä oppositiostaan psykiatriaa kohtaan), kommentoi luonnosta ja levitti kyselyä.
Kyselyä levitettiin myös sosiaalisessa mediassa. Saattaa olla, että se tätä kautta tavoitti enemmän ihmisiä, jotka suhtautuvat ECT:hen skeptisesti. Tämän vaikutuksen minimoimiseksi sosiaalisen median viesteissä käytettiin ilmaisuja kuten ”Positiiviset kokemukset, kokemukset, joihin liittyy sekä positiivisia, neutraaleja että negatiivia elementtejä ja neutraalit kokemukset ovat kaikki yhtä tervetulleita”. Kyselyn alussa tehdään myös selväksi, että positiiviset kokemukset ovat yhtä valideja kuin negatiiviset. Mitä muuta olisimme voineet tehdä? Meistä vaikuttaa siltä, että nämä kriitikot sanovat pohjimmiltaan, että ECT:tä on mahdotonta tutkia lainkaan, ellei se tapahdu heidän kontrollinsa alla.
Tai kriitikot sanovat, että ECT:tä saaneet ihmiset olivat jo lähtökohtaisesti outoja ja olivat outoja myös ECT:n jälkeen, joten heidän ilmaisemiaan valituksia ei voi ottaa todesta. He ilmaisevat tämän yleensä sanomalla, että ”masennus vääristää tai muuttaa muistia joka tapauksessa”, mutta edellä kuvattu on, mitä he tarkoittavat (itse asiassa he rinnastavat hieman epätavallisen vastausmallin tietokoneella tehdyssä muistitestissä siihen, että ei pysty muistamaan kokonaisia vuosia elämästään tai tunnistamaan rakkaitaan).
He sanovat, että 1144 ECT-hoitoa saaneen ihmisen mielipiteet ovat merkityksettömiä verrattuna niiden kahden tai kolmen psykiatrin mielipiteisiin, jotka arvioivat omaa työtään kahdessa alkuperäisessä ECT-tutkimuksessa.
Molemmat nyt julkaistut artikkelit osoittavat, että ECT:tä saaneiden sukulaiset, ystävät ja omaiset olivat suurelta osin samaa mieltä ECT:tä saaneiden kanssa. Tämä tekee näiden tulosten sivuuttamisen lähes mahdottomaksi ja tämän valossa vaikuttaa aika epätodennäköiseltä, että vastauksissa kyseessä olisi ”vain masennuksen vaikutus”.
Ja mikä tärkeintä, lääketieteelliset sääntelyviranomaiset kehottavat varoittamaan ”kaikista vakavan haitan riskeistä, vaikka niiden esiintyminen olisi kuinka epätodennäköistä tahansa”. Vastaako ECT:tä harkitseville ihmisille annettu tieto laadultaan parasetamolipakkauksessa olevia varoituksia? Jos sadat kemoterapiaa saaneet ihmiset valittaisivat uusista haittavaikutuksista, ohitettaisiinko heidät joukkona höperöitä? Lääketieteessä ei voi enää ohittaa potilaita. Kemoterapiaa saaneet ihmiset, joille kehittyy kauheita sivuvaikutuksia, saavat hoitoa niihin. Miksi ECT-potilaat ohitetaan, kun he kertovat tarvitsevansa muistiklinikoita/fysioterapiaa/puheterapiaa?
Toiveenamme on, että tämän kyselytutkimuksen kautta nämä äänet lopulta kuullaan ja otetaan todesta, ja että järkevästi ajattelevat psykiatrit, anestesialääkärit ja sairaanhoitajat eivät enää pidä hyväksyttävänä ihmisten harhaanjohtamista sillä perusteella, että ”jos he tietäisivät totuuden, he eivät ehkä suostuisi hoitoon”. Uskon, että useimmat lääkärit hyväksyvät sen, etteivät he aina tiedä parhaiten, eivätkä halua omaksua tällaista asennetta. He ovat itse joutuneet ECT:tä koskevan ”virallisen” tiedon harhaanjohtamiksi (jota ovat olleet laatimassa ihmiset, jotka päättivät, että he ”vain tiesivät” tämän hoidon toimivan), kuten ovat myös kaikki ECT:tä saaneet: miljoonat ihmiset ja heidän sukulaisensa useiden vuosikymmenien ajan.
Toivomme, että jos järkevät lääkärit kykenevät hyväksymään, että tuloksemme millään tavalla edustavat ECT:tä saaneiden ihmisten kokemuksia, totuus, jolta ei voi sulkea silmiään on, että valtava määrä ihmisiä kokee, että hyvässä tarkoituksessa annettu hoito on elämää muuttavalla tavalla vahingoittanut heitä. Ehkä järkevästi ajatteleva enemmistö ei anna niin helposti periksi niille, jotka edelleen pyrkivät vakuuttamaan, että tutkimusnäyttöä ECT:n tehosta on olemassa ja että tuo näyttö on luotettavaa, kun koko aihetta on niin täydellisen puutteellisesta tutkittu.
He saattavat kokea, että ”älä kysy, älä kuuntele” ei ole hyväksyttävä toimintatapa ja on todella tarpeen tehdä tutkimuksia, joissa selvitetään pidemmällä tuloksia ECT-jaksojen päättymisen jälkeen. Tai että sähkön aiheuttama aivovaurion tutkiminen vaatii korkeaa erikoisosaamista eikä useimpia psykiatreja ole koulutettu tutkimaan sellaisia. Ehkä järkevästi ajattelevat psykiatrit voivat huomauttaa, että ECT:tä kannattavan joukon tulisi lopettaa hedelmätön hyökkääminen sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka peräänkuuluttavat todellista tutkimusnäyttöä, ja ryhtyä oikeasti järjestämään sellaista.
Ja ehkä voimme alkaa puhua siitä, että valtavalle määrälle ihmisiä tulisi järjestää kuntoutusta ja sekä alkaa puhua oikeudellisista korvauksista (myönnettäköön, että se voi tarkoittaa epämiellyttäviä/kiusallisia ilmoituksia kuten ”Onko ECT aiheuttanut sinulle vahinkoa?”)
***
Mad in America julkaisee monipuolisen kirjoittajaryhmän blogeja. Nämä kirjoitukset on tarkoitettu julkiseksi keskustelufoorumiksi, jossa käsitellään psykiatriaa ja sen hoitomuotoja. Esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien omia.
***
Kääntäjän lisäys: Saman kyselytutkimuksen tuloksista muistiin liittyvien haittojen osalta voit lukea suomeksi täältä: https://madinfinland.org/uusi-tutkimus-osoittaa-ectn-katastrofaaliset-vaikutukset-muistiin-tyttareni-kysyy-tapahtumista-lapsuudestaan-mutta-minulla-ei-ole-niista-muistoja/
Lisää ECT:tä käsitteleviä tutkimusartikkeleja Mad in Finland-sivustolta löytyy täältä: https://madinfinland.org/tag/ect/
Marjatan kokemuksista hänen puolisolleen annetun ECT:n vaikutuksista voit lukea täältä: https://madinfinland.org/?s=marjatan+p%C3%A4iv%C3%A4kirjamerkint%C3%B6j%C3%A4
***
Chris Harrop, Tohtori Chris Harrop on kliininen psykologi, jolla on yksityisvastaanotto ja joka on työskennellyt 25 vuotta NHS:ssä (National Health Service, Englannin julkisessa terveydenhuollossa, suom. huom.) ja yliopistomaailmassa ihmisten parissa, joilla on diagnosoitu ‘psykoosi’, sekä kriisipalveluissa. Hänen kiinnostunut tutkimuksissaan laajasti psykoosiksi kuvattujen kokemuksien eri aspekteista. Viime aikoina hän on työskennellyt kollegoidensa kanssa NHS:n mielenterveyspalvelujen järjestelmällisempien ongelmien, kuten lääke-edustajien vetovoiman ja ECT:n parissa. https://onlinelibrary.wiley.com/doi/book/10.1002/9780470713327
