Joskus kuulen kysymyksiä, minkä vuoksi en vaan voisi käyttää neurolepteja kapinoimatta. Tässä yhteydessä tulee esiin ajatus, että neuroleptit olisivat verrattavissa esimerkiksi verenpainetaudin lääkitykseen. Ongelmalliseksi asian tekee se, että, kuten moni omakohtaisesti tietää, todellisuudessa neuroleptit aiheuttavat monelle enemmän haittoja kuin hyötyä. Ne eivät ole ihmelääkkeitä, jotka parantavat aivoissa olevaa kemiallista epätasapainoa vaan pillereitä, jotka turruttavat ja lamaavat aivoja ja aiheuttavat elimistössä monenlaisia vikatiloja.
Useat neurolepteja käyttävät kuvaavat neurolepteja kemialliseksi lobotomiaksi. Neuroleptien käyttäjien mielestä heidät on lobotomioitu kemiallisesti ja he kuvaavat olon siis olevan samanlaisen kuin se olisi fysikaalisen lobotomian jälkeen. Vaikka en voi tietää, miltä tuntuu fysikaalisen lobotomian jälkeen, uskon tämän vertauksen olevan aika hyvän. Neuroleptit myös tutkitusti pienentävät aivojen kokoa ja aiheuttavat aivovaurioita. Sen sijaan, että valtavirtapsykiatrit myöntäisivät, että neuroleptit aiheuttavat aivovaurioita, he väittävät aivovaurioita tulevan, jos aivoja tuhoavaa lääkitystä ei aloiteta heti. Mitään tutkimusta, jossa väitettäisiin neuroleptien suojaavan aivoja, ei tietääkseni ole julkaistu, enkä usko valtavirtapsykiatreillakaan olevan sellaisia tutkimustuloksia hallussaan.
Voin allekirjoittaa sen, että neuroleptit tuntuvat siltä, että niiden syömistä tai pistettynä ottamista seuraava tila tuntuu lobotomialta. Tunteet ovat turrutettuja, olemus on jähmeä ja ihminen elää lamautumisensa sisällä. Iloa tai mielenrauhaa ei koe mistään lääkehoidolla ollessaan. Useimmat potilaat eivät tiedosta lääkkeiden haittoja vaan syyttävät tilastaan sairautta. On kuitenkin hyvä tuoda esiin se, että potilaan näyttäessä vammautuneelta, sairaalta ja turrutetulta, kyseessä on nimenomaan lääkityksen haittavaikutukset eikä sairauden paheneminen tai edes sairauden olemassaolo.
Itse kirjoitan tämän nyt mielisairaalan osastolla anhedoniaa tuntien. Minulle ei tälläkään kertaa annettu mahdollisuutta puolustaa itseäni näitä lääkkeitä ja tätä anhedoniaa vastaan. Oloni on kertakaikkiaan todella paha, mutta siitä seikasta mielenterveyspotilaan ei ole sallittua puhua. Lääkeuskovaisuus sen kun pysyy, vaikka lääkkeille tuomitut yleensä elävät todella huonon elämän tai lopettavat lääkkeensä liian nopeasti toivoessaan nopeasti parempaa oloa sietämättömän anhedonian tilalle.
Tekstini pohjaa kokemuksiini sekä artikkeleihin, joita olen lukenut. En ole lääkinnällinen henkilö, mutta koen, että hyvin pitkän neuroleptien kokemuskäytön myötä voin tuoda esille omat näkemykseni sellaisena kuin ne näen.
