Mielenterveystyö on maassamme muutoksessa. Tällä hetkellä mielenterveystyön kaikilla sektoreilla painiskellaan isojen ongelmien keskellä. Näistä ongelmista hoitoon pääsyn viive, kasvanut palvelukysyntä ja rahoituksen riittävyyden ongelmat ovat yhteisiä monille muillekin sote-alan palvelulle. Maassamme kerrotaan olevan ”mielenterveyden kriisi”, jota mediassa jaksetaan jatkuvasti tuoda esiin. Tämän kriisin syinä nähdään yleensä lisääntynyt sairastavuus, puutteellinen tai väärä diagnostiikka sekä hoitoon pääsyn vaikeus. (Oikeasti ongelmat ovat muita: huonot hoitotulokset ja vääriin asioihin keskittyminen hoidossa.)
Toistaiseksi palvelujärjestelmä on pyrkinyt vastaamaan tähän kasvavaan kysyntään lähinnä vanhoilla tutuilla keinoilla: on haettu lisää resursseja, kasvatettu yhden työntekijän harteilla olevia asiakasmääriä, pyritty lyhentämään hoitoja tai, silloin kun se on mahdollista, tiukennettu kriteerejä hoidonpääsyn suhteen. Monissa palveluissa hoitoa on saatavilla tietty rajallinen aika- tai käyntimäärä riippumatta siitä, tuoko tämä hoitomäärä helpotusta asiakkaan tilanteeseen. Tämä ei ole kovin paljon auttanut. Potilasmäärät jatkavat kasvuaan. Yhä suurempi osa väestöä kokee tarvitsevansa mielenterveyspalveluita tai tulee toisaalta sote-kentältä ohjatuksi niihin. Myös uusista psykiatrisiksi nähdyistä hoitotarpeista keskustellaan julkisuudessa jatkuvasti.
Mielenterveystyötä tehdään liukuvien ja tulkinnanvaraisten psykiatrian ydinkäsitteiden varassa. Näitä ovat esimerkiksi ”matala mieliala”, ”keskittymisvaikeus” ja ”realiteettitaju”, jotka ovat kokijasta ja tulkitsijasta riippuen psyykkisiä oireita tai sairauksia tai sitten eivät. Ulkopuolinen ihminen ei voi, oireita arvioidessaan ja lomakkeita pisteyttäessään, mitenkään varmasti tietää tai aukottoman varmasti mitata näiden oireiden sisältöä tai vakavuutta.
Puhummeko esimerkiksi sairaudesta, kun puhumme esimerkiksi masennuksesta; entä silloin kun puhumme pettymyksestä, surusta ja yksinäisyydestä, asioista, jotka usein ovat masennuksen varsinaisia syitä? Entä mitä ovat ”todellisuudentaju” ja ”psykoottisuus”? Nämäkin ovat liukuvia käsitteitä. Psykiatrian tulevaisuutta pohdittaessa ja rakennettaessa on aivan oleellista päättää, miten tällaisiin psykiatrian “perinteisiin” käsitteisiin ja asioihin suhtaudutaan. Ovatko ne sairautta ja pitääkö ne saada äkkiä ”hoidettua pois”, vai ovatko ne osa ihmisen inhimillistä kokemusmaailmaa, jota voi ymmärtää ja tarkastella? Tämä voi olla aivan ratkaiseva tulkinta, joka määrittää sen, miten näihin asioihin mielenterveystyössä suhtaudutaan ja millaiseksi mielenterveystyön kenttä tulevaisuudessa muodostuu.
Mitä mielenterveyspalveluissa on tärkeintä hoitaa, kun näemme, että kaikkia koettuja tarpeita ei ole mahdollista täyttää? Miten tulevaisuudessa ehkäisemme parhaiten mielenterveysperusteisia eläköitymisiä? Onko kaikki sairautta, joka tällä hetkellä tulee määritellyksi sellaiseksi, vai onko nurkan takana ehkä odottamassa vielä pitkä liuta uusia sairauksia? Miksi mielenterveystyössä on niin usein lähtökohtana ajatus, että psyykkiset sairaudet ovat elinikäisiä ja parantumattomia? Tämänkaltaiset kysymykset ja näkökulmat ovat aivan oleellisia, kun joudumme todennäköisissä tulevaisuuksissa pohtimaan resurssien käyttöä ja palvelujen tarjoamista aivan eri tavalla kuin aikaisemmin.
Psykiatrisen hoidon tulevaisuuden eri mahdollisuudet
Erilaiset tulevaisuusvisiot voivat auttaa ymmärtämään, että asiat eivät tulevaisuudessa vain mystisesti ”tapahdu”, vaan tulevaisuuteen vaikuttavia asioita rakennetaan joka päivä erilaisilla pienillä valinnoilla. On aika kysyä, mikä on psykiatrisen hoidon visio tulevaisuudesta ja kuka näitä visioon liittyviä valintoja saa olla tekemässä.
Voisiko olla esimerkiksi niin, että tulevaisuudessa mielenterveyttä ja henkistä hyvinvointia pystytään yhteiskunnassa katsomaan laajemman näkemyksen, kuin yksilö- ja häiriökeskeisyyden kautta? Psykiatrisella diagnostiikalla ei olisi sitä asemaa, mikä sillä tämänhetkisessä palvelujärjestelmässä on, koska ymmärrys psykiatrisen diagnostiikan tulkinnanvaraisuudesta olisi levinnyt ja korvannut aiemman näkemyksen, jossa diagnooseja on pidetty totuuksina ja aitoina kuvauksina todellisista ilmiöistä. Ihmisten tarpeita yhteisöllisyyteen, tarkoituksellisuuden sekä hyväksytyksi ja ymmärretyksi tulemisen kokemuksiin ymmärrettäisiin niin psykiatrisessa hoidossa kuin muuallakin yhteiskunnassa. Perustoimeentulo järjestyisi ihmisille ilman jatkuvaa hakemusten laatimista ja lausuntoja terveydentilasta. Nämä seikat vapauttaisivat suuren määrän painetta sekä julkisesta mielenterveystyöstä että monien ihmisten mielistä. Näistä syistä johtuen mielenterveyspalveluiden kysyntä julkisen sektorin terveydenhuoltojärjestelmässä ei enää jatkaisi kasvuaan.
Toisaalta voi olla myös niin, että mielenterveyshoitoa ohjaisivat edelleen yltyvä lääketehtaiden harjoittama lobbaus uusien psykiatristen sairauksien olemassaolosta ja häiriöiden hoitoon tarkoitetuista lääkkeistä. Yhä uusia psyykkisiä ominaisuuksia kategorisoitaisiin yhteen ja niille luotaisiin uusia oireyhtymiä, joiden hoitoon suositeltaisiin eri lääkehoitoja. Ammattilaisten roolina olisi lähinnä määrittää asiakkaille sopivat diagnoosit ja lääkitykset. Yhä suurempi osa kansalaisista käyttäisi säännöllisesti psyykelääkkeitä, kroonistuisi näiden kanssa, eikä mielenterveysperusteisia eläköitymisiä saataisi vähennettyä. Psykologis-sosiaalinen hoitotyö nähtäisiin pääosin tarpeettomana tai mahdottomana, eikä siihen olisi resursseja. Työ ei tarjoaisi mielekkyyden kokemusta. Yhä harvempi haluaisi alalle töihin, yhä harvempi hoitoa saava hyötyisi siitä yhään mitenkään. Mielenterveystyössä aiheutettaisiin yhä suurempaa vahinkoa yhä uusille ihmisryhmille.
Jos valinnat näistä suuntaviivoista ovat vain lääketieteen saneltavissa, ei toivoa ole paljoakaan. Virallinen psykiatria lääketieteen osana on aina halunnut lisää shokkeja, lisää lääkkeitä, lisää diagnooseja, lisää valtaa päättää potilaan elämästä. Tulevaisuuden olisi korkea aika olla jotain muuta.
Mitä ajattelemme tulevaisuudessa tämän päivän hoidosta?
Kaikkina niinä vuosina, kahdenkymmenen vuoden ajan, kun olen tehnyt tätä työtä, on ennallaan pysynyt se, että koko ajan, kaikkina vuosina ja kaikissa työpaikoissa, on puhuttu siitä, että hoitoon tulee aina vain vaikeammin oireilevia ihmisiä, aina on täyttä, aina on jonoa, aina tarvitsemme lisää resurssia. Joka ikisessä työpaikassa, joka ikisenä vuonna. Todennäköistä lienee, että jos voisin palata ajassa ensimmäiseen työpaikkaani, voisin olla ihmeissäni, millaisia asioita ja ihmisiä on hoitojärjestelmässä ollut. Koska jos todella tämä hokema ”aina vain vaikeammin oireilevista ihmisistä” pitää paikkansa, ei hoitojärjestelmä näkisi näissä silloin hoidetuissa ihmisissä mitään erityistä hoidettavaa.
Menneisyyden ”virheitä” ja epäonnistuneita hoitokäytäntöjä on helppo osoitella ja muistella. Emme kuitenkaan mitenkään voi tietää, mitä ajattelemme viiden, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä tästä hoitojärjestelmästä, joka meillä sattuu nyt olemaan. Tuskinpa olemme kehityksen huippupisteessä sen suhteen, mitä mielenterveystyö on ja mitä se voisi olla. Loputtomat mekaaniset hoidon tarpeen arvioinnit ja manuaalien mukaisesti etenevät diagnostiset haastattelut saavat ajoittain kyseenalaistamaan oman tekemisen merkityksen.
Edelleen meillä on tänä päivänä käytössä psykiatriset pakkolääkitykset. Juuri samat lääkitykset, jotka aikoinaan julistivat “kemiallisen lobotomian” ilosanomaa. Psyykelääkitysten kasvu ei ole osoittanut tasoittumisen merkkejä, yhä enemmän lääkitään niin aikuisia, nuoria, lapsia kuin, nykyään jo, eläimiäkin, näillä lääkkeillä, joiden pitkäaikaiset haittavaikutukset ovat pahimmillaan hirvittäviä. Psykiatrisen diagnostiikan manuaali saattaa jonain päivänä olla epämääräisyydessään lähinnä vitsikirja.
On muistutettava itseään siitä, turhautumisen ja epätoivon hetkinä, että tällainen psykiatrinen järjestelmä meillä tänään on, mutta eiköhän tämä jossain kohdin muutu muuksi. Jonain päivänä meillä ei vain ole enää rahaa eikä sydäntä tähän, mitä nyt teemme.
