Helsingin Sanomissa on viime aikoina ollut useita ihan kiinnostavia näkökulmia esiin nostavia juttuja – ja joitain, joka otsikon perusteella herättää kiinnostusta, mutta sisältö onkin sitten jotain muuta. Tästä jälkimmäisestä esimerkkinä tämä tuore juttu: Psykiatrian diagnoosit perustuvat nyt vain oireisiin: se voi olla virhe (15.9.2026). Sivuillamme on monin tavoin koitettu perustella, että se on tosiaan virhe, mutta ehkäpä vielä suurempi virhe on lähteä asiaa tutkimaan Integratiivisen neurotieteen ja psykiatrian emeritusprofessori Hasse Karlssonin osoittamasta suunnasta:
”Entä jos saman diagnoosin takana onkin täysin erilaisia biologisia mekanismeja?”
”Tulevaisuudessa immuunijärjestelmän toimintaa kuvaavat veriarvot ja muut merkkiaineet voivat ehkä auttaa erottamaan tällaisia potilasryhmiä toisistaan. Silloin hoito voitaisiin valita enemmän sairauden biologisen mekanismin eikä vain oireiden perusteella.”
Pitäisi kai olla selvää, että hyvin monenlaisia ja monimutkaisia biologisia mekanismeja liittyy erilaisiin kehomme toimintoihin ja mielentiloihinkin. Mutta merkittävästi olennaisempaa olisi tutkia, miten muutokset ihmisten toiminnassa, ihmissuhteissa, ajattelumalleissa, sekä olosuhteissa yms. vaikuttavat mielialaan ja näihin mekanismeihin. Tosin niiden mekanismien täsmällinen toiminta on kyllä sivuseikka, sitä ei tarvitse tietää, jotta muutoksista arjessa ja elämässä voi hyötyä.
Möllöttävä ihmisen kuori
Joku aika sitten kirjoitettiin Levykauppa Äx:n toimitusjohtajan, Jyri Lipposen, kokemuksista, otsikolla ”Psykoosin jälkeen Jyri Lipponen lääkittiin ”möllöttäväksi ihmisen kuoreksi”. Juttu ilahdutti! Vastaavia tarinoita tarvittaisiin enemmänkin, jotta yhä useammat uskaltaisi tarkastella tilannettaan Lipposen osoittamasta näkökulmasta.
Nostan tähän muutamia pohdintoja tästä jutusta, samoin kuin Lipposesta kertovasta Ylen jutusta, joka on julkaistu vuonna 2019. Silloin jo Ylellä rohjettiin kirjoittaa:
Pahin oli kuitenkin vielä edessä. Eräs lääkäri avohoidon puolella määräsi Lipposelle useita antipsykootteja ja unilääkkeet päälle. Lääkecocktail oli niin vahva, että se tappoi kaikki tunteet ja toimintakyvyn.
– Olen sitä mieltä, että minut lääkittiin pois tästä maailmasta, Lipponen sanoo nyt.
– En laske elämäksi sitä, mihin tilaan hevosenannokset antipsykootteja minut veivät.
Hesarin artikkelissa kerrotaan, että hän sai reseptin kuudelle lääkkeelle, joita piti ottaa yhteensä 28 kappaletta päivässä.
Lipposen pelasti hänen ystävänsä, joka tuppautui kylään puoliväkisin ja kauhisteli lääkemääriä ja totesi:
’Tiedätsä Jyri, että sä näytät ihan hirveältä?’
Lipponen on tyytyväinen ystävänsä suoraan puheeseen ja kannustaa siihen muitakin: ”Ei mitään tsemppaamista, että jee, hyvin menee, näytät hyvältä, jos niin ei kerran ole.”
Kun lääkkeet ajettiin alas, hän palasi tähän maailmaan ja alkoi taas hymyillä, aistia ja tuntea. Lääkityksen haittavaikutukset (tai vieroitusoireet) kestivät yli vuoden lääkkeiden lopettamisen jälkeen. Sairasvuoden jälkeen hän palasi takaisin töihin, ensin markkinointitehtäviin ja firmansa taloudellisten murheiden paljastuttua takaisin toimitusjohtajaksi. Hän kertoi voimaantuneensa – ja vaikka se saattaa kuulostaa kliseiseltä, möllöttävään ihmisen kuoreen verrattuna, voimaantuminen on ehkä hyvin pitkälti oikea sana näissä tilanteissa.
Nyt Lipponen toteaa Hesarin haastattelun jälkeisessä viestissään, että:
”Jäi ehkä sanomatta, että viimeiset vuodet ovat olleet ehdottomasti elämäni parasta aikaa. Kaikki on enemmän kuin hyvin. Elämä on juhla.”
Tämä on monien kokemus lääkkeiden vähentämisen ja lopettamisen jälkeen, eikä ole kovin paljoa syytä epäillä, etteikö näin voisi kokea kuka tahansa, joka Lipposen tilanteesta itseensä tunnistaa. (Vähentäminen on kuitenkin usein tehtävä riittävän hitaasti, ja usein on myös syytä hidastaa entisestään pienempiä annoksia kohti mennessä. Yhtäkkinen lopettaminen aiheuttaa usein hyvin haastavia vieroitusoireita, eikä kaikelta välty hitaasti vähennettäessäkään. Vähennettäessä saattaa myös nousta pintaan asioita, jotka alunperin johtivat haasteisiin, joten niiden tarkastelu voi olla tarpeen).
Kaikilla ei toki ole omaa firmaa, ja osaamista sen pyörittämisestä, tai muuta vastaavaa mielekästä ja vaativaakin tekemistä, johon tarttua. Mutta mielekäs tekeminen olisi tosiaan hyvä tuki. Samoin kuin edes yksi läheinen tai ystävä, joka toimii kärsivällisenä tukena, hyväksyy, ottaa mukaan, antaa aikaa, ja ymmärtää, tai edes yrittää ymmärtää.
”Kun nuori tarvitsee mielenterveysongelmiin hoitoa, sitä pitää olla riittävästi saatavilla ja sen on oltava vaikuttavaa.”
Nuorten haasteista on kirjoitettu useaan otteeseen. Annika Saarikko nosti mielestäni oikein hyviä näkökulmia esiin artikkelissa, jonka otsikointi ei ehkä kuitenkaan ole ihan osuva: ”He hyväksyivät sen” – Annika Saarikko osoittaa vanhempia, ruuduilla kasvoi ahdistunut sukupolvi” (4.9.2026)
Artikkelissa todetaan, että nuorten opiskelijoiden ahdistuneisuusdiagnoosit ovat kasvaneet 40% vuodesta 2023, mutta suurin osa tästä ei johdu siitä, että nuoret olisivat mitenkään erityisen häiriintyneitä mieleltään. Vaan syitä löytyy useita ympäröivästä maailmasta. Ja Saarikko toteaa: ”Ja jos me jatkamme näin, mikään resurssi ei tule riittämään.”
”Terapiatakuuta kannattivat aivan kaikki.
”Minä itsekin kannatin, ja siis kannatan edelleen sitä, että se takuu tuli. Mutta samalla unohtui, että terapian avulla ei hoideta ongelmien syitä, vaan seurauksia.”
Yhdeksi ongelmaksi Saarikko nimeää korkeakoulujen etäopetuksen ja itsenäisen opiskelun määrän. Olen tämä samaa ihmetellyt, kuunnellessani joitain opiskelijoita (ja omissa opinnoissanikin). Opinnoista, oppimisesta ja opiskelijaelämästä puuttuu jokin todella keskeinen ja tärkeä elementti, kun sitä tehdään yksin ja etänä. Saarikko toteaakin, että lähiopetuksen lisääminen on paljon tehokkaampaa kuin terapiapalveluiden lisääminen.
Vaikka otsikko osoittaa vain vanhempiin, jutussa osoitetaan monia muitakin vastuullisia. Sen sijaan että etsitään syyllisiä, voisimme vain ehkä myöntää, että syyllisiä löytyy vähän joka puolelta, eikä ehkä toimittajat itsekään ja media ole vastuista vapaita.
Saarikon haastattelu on kirvoittanut lisää keskustelua. Marjo Kurjen ja Katri Vatajan mielipidekirjoituksessa ollaan osin samaa mieltä: nuorten pahoinvoinnin kasvua ei ratkaista vain terapialla ja terveydenhuollossa. He peräänkuuluttavat myös yhteisöllisyystakuuta ennaltaehkäisevänä toimena, mikä kuulostaa ihan hyvältä minustakin. Samaan aikaan he toteavat myös, että
”kun nuori tarvitsee mielenterveysongelmiin hoitoa, sitä pitää olla riittävästi saatavilla ja sen on oltava vaikuttavaa. Hoitoa tarvitsevaa nuorta ei auta, jos hänen ongelmansa selitetään vain yhteiskunnalla tai yhteisöjen puutteella.”
He peräänkuuluttavat perusterveydenhuoltoon moniammatillisia työryhmiä lasten ja nuorten mielenterveyshäiriöiden hoitoon, jotka vastaisivat lievien ja keskivaikeiden ongelmien tutkimuksesta, varhaisesta tuesta, hoidosta ja seurannasta.
Minua nämä suunnitelmat vähän mietityttävät. Ajattelisin, että yksi varsin hyvä ja tehokas keino olisi lopettaa hyvin monenlaisten ongelmien kutsuminen mielenterveysongelmiksi, joihin tarvitsee hakea terveydenhuollon asiantuntijoilta apua. Vähän tätä teemaa olen käsitellyt muutama vuosi sitten blogissa ”Hyvää hoitoa pienimpäänkin mielen pulmaan?”
”Vaikka rakenteet on mitä on, ja niiden muuttamiseksi on tehtävä työtä, voimme silti tehdä paljon myös itse, yksilöinä, perheinä ja yhteisöinä, emmekä väistämättä ole pitkäaikaisesti voimattomia suurempien rakenteiden uhreja, ja meidän tulisi välttää tekemästä muistakaan sellaisia.
Paikoin jaellaan ajatusta, että ei pidä ruveta kaverin terapeutiksi, vaan ohjaathan kaverit ammattilaiselle. Mihin tämä johtaa? Kun kuulemme sanottavan näin ja olemme jo kaikesta psykoedukaatiosta johtuen oppineet tuntemaan pienimmätkin ”mielenhäiriön oireet”, emmekö enää ollenkaan kuuntele toistemme murheita? Ja kaadamme kaiken vastuun jo nyt ylikuormittuneelle hoitojärjestelmälle, joka huutaa lisäresursseja?
Eihän [terveydenhuollon] tehtävä ole tehdä perheistä, läheisistä ja ystävistä voimattomia auttamaan ja tukemaan toisiaan, kykenemättömiä olemaan heille vähän vaikeampinakin aikoina läsnä ilman diagnosointia?
Resurssipula on aivan todellinen, mutta jos suunta on se, että aina vaan useammat tarvitsevat aina vaan enemmän ammattilaisia tukemaan omaa selviytymistään vuosikymmenten ajan, aina vaan lisääntyvien häiriönimikkeiden takia, olemme väistämättä aivan parantumattomassa ja kroonisessa resurssipulassa. (Oikeisiin ongelmiin kohdistuvaa) tukea ja apua tietenkin tarvitaan, mutta että jo aivan pienimmästäkin pulmasta? Ja tarvitaanko yksilöllistä hoitoa ”mielenterveyden häiriöön”, kun todellinen ongelma voi olla köyhyys, kiusaaminen, väkivalta, yksinäisyys? Yksilöterapia kuulostaa ehkä vähän paremmalta, kun masentuneisuuden taustalla on esimerkiksi korkeakoulutettujen naisten parissa näyttäytyvä ylisuorittaminen ja ylitunnollisuus, mutta en tiedä onko se silloinkaan väistämättä paras vaihtoehto. Usein ystävä toisensa jälkeen päätyy yksilöterapiaan opettelemaan rajojaan ja sanomaan ei.”
Lääkeyhtiön asialla
Psykiatri Eila Sailaksen haastattelusta olin erityisen iloinen (Lääkeyhtiön asialla 1.9.2026). Vähän valitettavaa vaan on, että hänkin uskalsi puhua vasta eläköidyttyään.
”Suren, että olen ollut osallinen tässä muutoksessa. En osannut silloin ryhtyä pohtimaan, mitä masennus on ja mitä se ei ole”
Sailas luennoi työuransa aikana lääkäreille masennuksesta, koska lääkkeitä ei saanut suoraan markkinoida, mutta lääkeyhtiöt hänelle kuitenkin luennoista maksoivat hyvin. Silloin oli myös vallallaan lääkeyhtiöiden maksamat koulutukset, illalliset ja konferenssimatkat. Nykyisin sidonnaisuuksiin suhtaudutaan kriittisemmin, mutta niitä silti yhä on. Ja on myös niin, että viime vuosikymmeninä tehty työ mielenhäiriöiden tunnistamisen ja tunnettavuuden eteen on kantanut hyvin hedelmää, siitä on tullut ”perustietoa”, eikä vastaavaa työtä enää tarvitse siinä määrin tehdä…
Artikkelissa käsitellään myös hyvin masennuslääkkeiden ja lääketutkimuksen ongelmia:
”Ajan mittaan masennuslääkkeiden teho on myös osoittautunut vähäisemmäksi kuin alussa näytti.
Vuonna 2008 kävi ilmi, että melkein kaikki negatiivisen tuloksen tuottaneet tehotutkimukset oli jätetty julkaisematta tai tulos oli käännetty näyttämään myönteiseltä.
Myöhempien tutkimuskatsausten mukaan lumelääkkeen teho on ollut kokeissa lähes yhtä hyvä kuin masennuslääkkeen. Noin 40 prosenttia masennuspotilaista saa hoitovasteen, jos heille annetaan pelkkää plaseboa. Niistä, jotka saavat ssri-lääkettä, 50 prosenttia kohenee vastaavasti.
Arvostetussa British Medical Journalissa vuonna 2020 julkaistun katsauksen mukaan ero plaseboon on niin pieni, ettei keskivertopotilas tunne sitä voinnissaan.
Lisäksi monien on vaikea vieroittautua ssri-lääkkeistä, ja niillä on haittavaikutuksia: pahoinvointia, seksuaalisen halun katoamista ja tunteiden latistumista.”
Ja näitäkin aiheita on käsitelty Hesarissa. Aiemmin mainittu psykiatrian professori Karlsson pääsi ääneen myös artikkelissa: ”Määrätäänkö masennuslääkkeitä liian helposti? Kyllä, sanoo psykiatrian professori” (4.9.2026). Karlsson ja Jan-Henry Stenberg kertovat ongelman ytimeksi sen, että aiemmin masennuksen ajateltiin olevan lähes samanlaista kaikilla. Siihen avuksi tarjolla oli lääkitystä tai pitkää terapiaa niille, joille terapian katsottiin sopivan. Karsson tunnistaa myös toisen ongelman:
”lääkitystä jatketaan siitä huolimatta, ettei siitä ole hyötyä.
”…osa syö lääkkeitä pitkään, kokeilee ensin yhtä ja sitten toista, vaikkeivät ne hänellä muuttaisi masennusta mitenkään.”
”Nyt ollaan täysin sen varassa, että kartoitetaan oireita, lasketaan ne yhteen ja sen perusteella päätetään, kuinka vakavasta masennuksesta on kysymys ja aloitetaan ehkä lääkitys tai joku muu hoito, joka ehkä toimii tai sitten ei. Mennään yrityksen ja erehdyksen kautta”,
Näillä yrityksillä ja erehdyksillä on vaan sitten merkittävä vaikutus kyseessä olevan ihmisen tilanteeseen ja tulevaisuuteen. Eikä koskaan voida tietää, missä oltaisiin, jos lääkekokeiluihin ei olisi lähdetty ollenkaan, jos haasteita olisi lähestytty erilaisen ymmärryksen turvin.
Tärkeä teema on toki myös tämä, mitä käsitteli sekä Helsingin sanomat (Lääkkeen jälkeen 9.6.2026) että Jussi Valtonen (Kokemuksia tunnottomuudesta, Lääkärilehti 11.5.2026).
”Aluksi lääke helpotti Noahin oloa, mutta sitten seksuaalinen halu hiipui, orgasmit latistuivat ja kehollinen tunto muuttui. Lääkkeen lopettamisen jälkeenkään seksuaalinen kiinnostus ei ole palautunut” (HS)
Karlsson on taas äänessä:
”Karlssonin mukaan potilaille pitäisi kertoa masennuslääkkeiden hyödyistä ja haitoista realistisesti, mutta pysyvien haittojen kohdalla rajanveto on hänestä vaikeampi.
Lääkkeen lopettamisen jälkeen jatkuvien haittojen yleisyys on yhä epäselvä ja todennäköisesti pieni. Usein siteerattu tutkimus arvioi riskiksi noin 0,46 prosenttia, eli noin yksi tapaus 216 potilaasta.
”Niitä ei pidä vähätellä, mutta kaikkia potilaita ei pitäisi pelotella äärimmäisen harvinaisilla riskeillä.”
Äärimmäisen harvinainen riski, tässä tapauksessa siis 1 tapaus 216 potilaasta on kuitenkin aika suhteellinen juttu. Suhteessa masennuslääkkeiden yleisyyteen tällainen riski, joka voi myös olla tutkimuksessa aliarvioitu, toteutuu kohtalaisen monella, vaikka aina säilyy kysymys siitä, milloin voimme olla varmoja, että haitta on pysyvä. Valtonen kirjoittaa:
”Lääketieteen professori Peggy Kleinplatz kertoo Timesissa kysyneensä kerran salilliselta perhelääkäreitä, kuinka moni on tietoinen SSRI-lääkkeiden seksuaalisista sivuvaikutuksista. Viidestäkymmenestä lääkäristä neljäkymmentä nosti kätensä.
Entä kuinka moni kertoo niistä potilailleen?
Vain yksi käsi nousi.
Kleinplatz kysyi, miksi.
Koska silloin potilaat eivät ehkä haluaisi lääkitystä, lääkärit vastasivat.”
Lääkkeiden vaikutus seksuaalisuuteen on tärkeä ja ihmisten elämään syvästi vaikuttava aihe. Uskon, että tapamme hoitaa ja lääkitä mielen haasteita rikkoo niin monia elämiä.
Olen kuitenkin vähän huolissani joistain asioista aiheeseen liittyen. Mietin, miten osattaisiin PSSD-tiedouden jakamisessa välttää samat virheet, joita on nähdäkseni tehty aika paljon tietoa jaettaessa monista muista oirekuvista? Ja nyt puhutaan seksuaalisuudesta (vaikka muitakin oireita PSSD:hen lukeutuu), joka on kovin moniulotteinen ja herkkä asia. Lääkkeet vaikuttavat tuntemuksiin ilmeisen selvän dramaattisesti, ja tunteiden latistuminen niiden vaikutuksesta on usein hyvin totta (tunteet voivat kuitenkin latistua myös monilla muilla tavoin), samoin kuin monet muutkin lääkkeiden negatiiviset vaikutukset, joista ehdottomasti pitäisi kertoa. Lääkkeistä voi jäädä pysyviä haittoja, mutta milloin voimme aivan varmaksi tietää, että joku todella on pysyvää? Seksuaalisen halu ei kuitenkaan ole pelkästään fyysistä. Tai vaikka se olisikin aiemmin ollut enemmän fyysistä tai fyysiseen vetovoimaan perustuvaa, se voinee muuttua kohti jotain muuta, sellaista, mikä herätäkseen vaatii myös syvemmän henkisen yhteyden.
”Mielen virukset leviävät verkossa”
Iloinen olin myös tästä Hesarin jutusta: Jotkut haluavat diagnoosin kiihkeästi, vaikka siitä voi olla paljon haittaa (23.6.2026). Jutussa kerrotaan Child Psychiatry & Human Development -lehdessä 2020 julkaistusta tutkimuksessa, jossa verrattiin adhd-diagnoosin saaneita lapsia yhtä lailla oireileviin lapsiin, joilla diagnoosia ei ollut. Tutkimuksen mukaan diagnoosin saaneilla oli heikompi itseluottamus ja enemmän ongelmia tunne-elämässä ja kaverisuhteissa, ja sen syyksi epäiltiin itseään toteuttavaa ennustetta.
”Tomi Bergström sanoo, että diagnoosiin liittyvä stigma voi vaikuttaa kahteen suuntaan: ihminen samaistuu diagnoosiin liittyvään stereotypiaan, ja toisaalta muut alkavat kohdella häntä stereotypian mukaisella tavalla.
Joskus ihmisestä tulee ikään kuin diagnoosinsa, vaikka todellisuudessa hänessä on paljon muitakin puolia.
”Aiemmin ihmiset hakivat ideologioista ja uskonnosta aineksia omaan identiteettiin – sellaista kokonaisvaltaista itsensä oivaltamisen tunnetta ja ahaa-elämystä. Nyt tätä samaa haetaan psykiatrisista ja neuropsykiatrisista diagnooseista”, Bergström sanoo.”
Tähän artikkeliin liittyvää jälkipuintia käytiin paljon somessa – ja HS:n kommenttikentässä, siellä joku osuvasti toteaakin myös nousussa olevan, aika haastavan ilmiön: ”Jos sinulla ei ole diagnoosia niin et kuulu joukkoon.”
Monet kommentoivat, että on väärin vähätellä ihmisten kokemuksia ja syyttää heitä siitä, että ”kiihkeästi halutaan” diagnoosi, mutta onko kyse vähättelystä ja syyttämisestä? Ehkä tosiaan trendidiagnoosista puhuttaessa syyttämisen tunteelta ei voi välttyä, eikä trendidiagnoosista puhuminen taida olla kovin hyödyllistä. Mutta mielestäni diagnoosien kritiikissä on kyse siitä, että ne ovat erinäisten tahojen kesken sovittuja ja kaukana luonnollisesta olevia luokituksia, eivätkä ne aidosti voi toimia selityksenä millekään. Diagnooseista apua ja vastauksia hakevia ei varsinaisesti voi syyttää siitä. Diagnoosien yleistymiseksi on tehty valtavasti vastaavaa työtä, kuin mistä psykiatri Eila Sailas haastattelussaan kertoi.
Mikään tästä ei tarkoita sitä, etteikö haasteet olisi todellisia. Joihinkin haasteisiin tarvitaan ulkopuolista tukea, mutta minusta sitä tulisi saada antaa ilman diagnoosia ja raskasta ja resursseja kuluttavaa, eikä juuri ketään (ainakaan hyvin haastavassa tilanteessa olevaa) aidosti auttavaa diagnosointiprosessia. Tai jos diagnosointi on tarpeen, prosessi voi olla huomattavasti kevyempi ja diagnoosi väliaikainen.
