Osastolla seisotaan usein jonossa: ruokajonossa, ulosmenojonossa, kanttiinijonossa, lääkejonossa. Monta kertaa päivässä näissä kaikissa eri jonossa. Aluksi en mene niistä mihinkään. En pääse ulos enkä ruokalaan, eikä minulla ole lääkkeitä. Kolmesti päivässä hoitaja tuo lääketarjottimen päiväsalin pöydälle ja jono on siinä heti. Vessaan mennessä katson jonoa ja sanon itselleni, etten menisi siihen, etten varmasti menisi tuohon resuiseen ja kammottavaan jonoon, mutta se on naiivi ajatus, tietenkin on mentävä, vain parin päivän päästä on mentävä jonoon ja otettava lääkekippo. Lääkkeet on otettava niin, että hoitaja näkee niiden ottamisen, koko muu jono siinä samalla.
On pistettävä lääkkeet suuhun ja parasta olla sanomatta mitään, ei kannata näyttää epäilystä tai vastustusta, tai edes esittää kysymystä siitä, mitä nämä lääkkeet minulle tekevät, koska vaarana on, että tulisi epäilyksenalaiseksi tai sairaudentunnottomaksi tai hankalaksi potilaaksi. Olen oppinut jo parissa päivässä, miten täällä on syytä olla. Täällä jäisi kyllä alakynteen, täällä ei voisi puolustautua mitenkään, sillä näillä toisilla on kyllä keinonsa, heillä on määrittelyvaltansa ja käsitteensä ja ylilääkärin päätöksensä ja lääkkeensä ja avaimensa ja injektionsa ja eristyshuoneensa ja lepositeensä, heillä on se kaikki, joten kannattaa todellakin muistaa, millaista vaikutelmaa antaa. On syytä olla olevinaan mukana kaikessa, jonossa hiljakseen ja pistää lääkkeet suuhunsa kuin ei tässä olisi yhtään mitään, ja vasta huoneessa sylkäistä ne pois, vasta yöllä hävittää ne lopullisesti.
Mutta miten he katsovatkaan, miten haukkana he juuri tässä asiassa ovatkaan, ehkäpä he näkevät sen siitä, että olen hereillä jo aamusta, en nuku suurinta osaa päivästä kuten muut, siitäkö epäilys herää ja sanotaan, jos et itse halua auttaa itseäsi, on meidän autettava sinua, se tarkoittaa, jos et itse ota lääkettä, se pistetään, ja sitä en kestäisi, eikä ole mitään pakotietä. On seisottava lääkejonossa. Millaista siinä onkaan seisoa. Otettava lääkkeet, nyt ne ovat nesteinä, on nielaistava niin, että hoitaja näkee. Millaista onkaan olla siinä jonossa ilta toisensa jälkeen. Ja sen jälkeen, tietenkin, nukkua pitkälle päivään.
Ruokajonossa ei välttämättä tarvitse seisoa, koska ruokailun saa kyllä jättää välistä, ainakin välillä. Ulkoilujonossa en ole ainakaan kuukauteen, koska menee yli kaksi viikkoa ennen kuin pääsen hoitajankaan kanssa ulos. Vähän myöhemmin pääsen ryhmäkävelyyn, se tarkoittaa: kävelemään muiden potilaiden kanssa rinkiä sairaalan pihassa hoitajan johdolla kuin päiväkotilapset, ja niin hirveää kuin se onkin, monissa päivissä ei ole sitäkään, eikä ilman ulkoilua vain voi olla montaa päivää tuntematta, että nyt todellakin hajoan tänne, viimeinenkin järjen pisara kaikkoaa, olen menettänyt kaiken, on päästävä edes hetkeksi pois.
Osastolla huudetaan. Siellä virtsataan lattioille. Siellä on huoneiden ovissa ikkunat. Siellä on ihmisiä, jotka kävelevät käytävää edestakaisin, edestakaisin, tuntikausia. Siellä haisee. Siellä ei saa missään ikkunaa auki. On siis lähdettävä ryhmäkävelylle, että edes hetken on jotain muuta ja että voi ylipäätään muistaa, että oikea maailma on vielä olemassa. Kun myöhemmin saan vapaakävelyoikeuden, ovi avataan vain tasatunnein ja ulkona saa olla joko vartin tai puoli tuntia, mutta vaikka tämä oikeus olisikin, sitäkin voidaan yllättäen muuttaa, koska oikeudet riippuvat yhteistyökyvystä ja vaikutelmasta, joten vaikka ovi avautuisikin tasatunnilta, joku jonosta voi huomata jääneensä sisälle.
Jos ulos pääsee yksin, ei sairaala-alueelta saa poistua. Missään tapauksessa sairaala-alueelta ei saa poistua, vaan on kierrettävä samaa rinkiä sairaalan pihalla kuin kaikki muutkin, näin on opastettu. Mutta en halua enkä kestä sitä rinkiä, vaan lähden metsään tai peräti keskustaan päin, vaikka onkin vaarana, että olen tästä syystä taas heidän mielestään yhteistyökyvytön ja omaehtoinen. Ne ovat vaarallisia termejä, koska ne voivat olla merkkejä sairaudesta, joiden vuoksi lääkkeitä voitaisiin lisätä eikä pakkohoitopäätöksiä voitaisi purkaa, mutta otan sen riskin, se on pakko ottaa, sillä on kuin pääsisin hetkeksi pois jonkin kuvun alta, rautaristikon takaa, kun käyn itkemässä hetken yksin metsässä tai hengittämässä kadulla jotain muuta ilmaa kuin sitä sairaalaa, aina sitä samaa sairaalaa. Enkö minä voisi hetken ajan olla olemassa jossain muualla kuin siellä sairaalassa.
Eikä kukaan koskaan sano, miksi sairaala-alueelta ei saisi poistua tai ulkona olla yli puolta tuntia, se on pääteltävä itse. Vastauksena on, ettei meitä haluta muiden ihmisten sekaan, ties mitä me siellä tekisimme, hylkiöt ja paariat, pysykööt siellä sairaalan pihalla vaan, eipä ainakaan kukaan lapsi ole näkemässä heitä, ties mitä nämä pakkohoitopotilaat kunnollisille ihmisille tekisivätkään, ei heille ole tämä kaupunki eikä metsä tarkoitettu.
Kun ei seisota jonossa, odotetaan muilla tavoin. Suurimmaksi osaksi osastolla olo on odottamista: hoitajan, lääkärin, ruoka-ajan, ulkoilun, hoitokokouksen, laitoskirjaston avautumisen, sauna-ajan, minkä tahansa, että tapahtuisi mitä tahansa, mikä katkaisisi tympeän yksitoikkoisuuden, pitkät tunkkaiset päivät, joiden aikana ei liikahda mikään, joista ei jää jäljelle mitään, ei niitä meinaa kestää eikä erottaa toisistaan. Odottamisella ei ole muuta tarkoitusta kuin saada aika kulumaan. Jos minä nyt istun tässä sängyllä tunnin, niin sitten on enää tunti lounasaikaan. Jos pääsen iltapäivällä vartiksi ulos niin sitten päivä on jo pitkällä. Jos ylihuomenna on keskusteluaika niin siksi yritän jaksaa tämän päivän.
Sauna-aika ei riitä päivän sisällöksi, mutta sitten on sellaisiakin päiviä, ettei ole sitäkään. Ettei ole mitään muuta kuin ruokajonot ja lääkejonot. Saisi tapahtua mitä tahansa, että olisi jotain muuta. Monet istuvat tupakkakopissa tunnista toiseen. Haju on hirvittävä jo kopin ovella. Useat ovat koko päivän sängyssä. Minun lääkeannokseni eivät ole niin suuria, onneksi. Jos joku joskus onkin istumassa päiväsalissa, en halua mennä sinne. En halua olla siellä, en voi ajatella olevani suljetulla osastolla istuva potilas muiden seurassa, haluan ulkoistaa itseni, olla joku toinen kuin nämä täällä.
Mutta ei päiväsalissakaan mitään tapahdu, siellä istutaan sohvalla ja katsotaan televisiota ja joskus pelataan korttia ja kerran viikossa musiikkiterapeutti laulaa ja soittaa kitaraa ja siinä se. Niin olen huoneessani ja odotan tuntien kulumista ja ulospääsyä ja sauna-aikaa ja kahden päivän päästä olevaa keskusteluaikaa, vaikka samalla pelkään, että sen saman kahden päivän päästä keskustelu olisi jo ohi ja sitten pitää odottaa neljä päivää ennen seuraavaa, miten oikein voin siitä odotuksesta selvitä! Viiltelen, on edes jotain. Hoitaja sanoo ”mitä pelleilyä taas” ja ”luuletko sä olevas joku erityistapaus”, sanoopa edes jotain, koska on päiviä, ettei kukaan sano mitään.
Aikaa on kulunut paljon. Kuinka erilaista osastolla tänä päivänä on, en ole varma. Selvää on, että pelkkä ”osastohoidossa olo” ei ole itsessään sen hoitavampaa kuin noinakaan päivinä. On katsottava, mitä osastoilla tapahtuu, miten siellä ihmisiä kohdellaan ja mitä hoidon sisällöksi määritellään. Helppo on laittaa ihminen laitokseen ja sanoa, miten hyvää hoitoa tämä nyt on. Antaa ruokaa ja lääkkeitä ja sanoa milloin on mentävä pesulle. Tätä Suomeen tarvittaisiin joidenkin mielestä lisää, koska vaikeasti sairaista on pidettävä huolta eikä heitteille saa jättää. Hoitopäivä toki maksaa monta sataa euroa, mutta kyllä ennen oli varaa ja sairaalapaikkoja riittävästi ja pitkiä hoitoja sairaaloissa maaseudulla, oi niitä aikoja, eikä tällaisissa asioissa pitäisi ajatella rahaa. Helppoa on tällainen hoito. Helppoa on kroonistaa ihminen tällaiseen. Kuinka moni ihminen siellä kävelikään samaa ulkoilurinkiä vuodesta toiseen päivien kulkua odotellen, elämänsä tarkoitusta etsien.
Helppoa on tehdä ihminen hulluksi.
Ota häneltä pois kaikki.
Katso kuinka kummallisesti
hän käyttäytyy. (Claes Andersson)
Kyllä tuli niin oma kuusi viikkoa suljetulla osastolla vuonna 2012 mieleen että huh huh… Hyvin kirjoitettu ja kerrottu. En halua alkaa edes kuvittelemaan, että miltä olisi tuntunut olla siellä kuusi _kuukautta_ kuuden viikon sijaan. Omaan kokemukseeni liittyen, pääsääntöisesti sain kyllä hyvää hoitoa – joka tosin tarkoitti omassa tapauksessani lähinnä vain rauhallista toipumispaikkaa, monipuolista ja maittavaa ruokaa sekä paljon lepoa. Mutta kuten kirjoitit, niin mm. lääkityksen suhteen oltiin niin ”fanaattisia”, että siinä olisi jäänyt varmaan useimmat väkivaltaan taipuvaiset öö.. ryhmittymätkin kakkosiksi.
Opin itsekin nopeasti hullujenhuoneen epäpelin säännöttömät ”säännöt”: eli pidä matalaa profiilia, älä ole ”hankala” potilas, yritä jotenkin päästä mahdollisimman pian sieltä pois – vaikka tilanteesi onkin kuin Catch-22. Tämä kuulostaa sinänsä toki hieman pöhköltä, mutta siltikin, missä muussa paikassa ihmisoikeutesi/oma päätösvaltasi voivat olla niin olemattomat?
Kaiken kaikkiaan, itselleni ei jäänyt ”kokemuksestani” sinänsä mitään hampaankoloon – tai tullut traumoja. Mutta kyllä yksi kerta riitti.
Thank you for writing this. I came across this article from the Mad in the World newsletter. I wish I could add this comment in the Finnish language. I hope when viewing this there is an option to translate it to Finnish.
Reading this, I thought of the ”crimes against humanity” that are committed in the so-called ”care” at such places. I am a fan of understanding the basic concepts of polyvagal theory, which is gaining momentum in the United States. One key element of polyvagal theory is the concept of co-regulation — where people’s nervous systems ”talk” in a sense between each other and regulate by feeling safe. The concept of feeling safe is also related to polyvagal theory as it relates to the states of the nervous system — ventral, sympathetic and dorsal. Ventral is the optimal operating state, where a person feels safe, healthy, systems such as digestion and sleep are working great. Sympathetic ties with the fight and flight responses. Dorsal is related to the freeze state of the nervous system.
How can anyone not be in a state of dorsal, complete shut down, in such an environment? It’s tragic.