En ole pitkään aikaan julkaissut itse kirjoittamiani juttuja, muutaman käännöksen vain, eikä kirjoittaminen tauon jälkeen tunnukaan ihan helpolta.
Kuluneen vuoden aikana en julkaissut juuri mitään. Kokopäivätyö varhaiskasvatuksen opettajana 3-5 -vuotiaiden kanssa täytti päivät ja muussa arjessakin paljon monenlaisia velvollisuuksia, omiin lapsiin ja lasten harrastuksiin liittyen, joten energiaa ei jäänyt oikein muulle. Joskin toki ihanaa on, kun on ollut elämässä niin paljon lapsia ja nuoria!
Ajattelin nyt kokeilla ja kirjoittaa ensimmäisen tekstin, pienen katsauksen liittyen viimeaikaisiin mielenterveysteemaisiin artikkeleihin, joita on muualla mediassa julkaistu, tällä kertaa pitkälti Helsingin Sanomiin keskittyen.
11.9.2025 julkaistiin Helsingin Sanomissa juttu ”Ihmisiltä menevät jo terapiabuumissa eri hoitomuodot sekaisin, pelkää asiantuntija”. Siinä oli kysytty hyvinvointialueilta mielenterveyspalvelujen tilasta ja siitä, kuinka helposti hoitoon pääsee.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ylilääkäri Outi Linnanranta sanoo, että palveluihin pääsy on nopeutunut viiden vuoden takaiseen nähden, mutta samalla kun panokset on pantu ensikontaktiin, on unohdettu seurata, tuleeko asiakas autetuksi. Ja tosiaan, palveluiden sujuvuudessa ja vaikuttavuudessa ei hänen mukaansa ole edistytty kymmenen vuoden aikana.
Tämän pitäisi olla aika merkittävä huomio.
Psykiatrisen erikoissairaanhoidon jonot ovat myös kasvaneet ja venyneet artikkelin mukaan. Tavallaan voisin nähdä tämän hyvänäkin asiana, kun on varsin epävarmaa, olisiko siitä apua kuitenkaan… Kolmen kuukauden jonottamisen aikana voisi jo tapahtua paljon hyvää, jos ei vain odotettaisi ja ajateltaisi, että ainoa ja välttämätön apu odottaa siellä jonon päässä. Jos päästäisimme irti masennuksen yms. sairausmalleista ja katsoisimme elämäntilannetta laajemmin, voisimme ehkä löytää ilman ammattilaisapuakin asioita, jotka voisivat olla avuksi. Joku ulkopuolinen keskustelukumppani, ystävä, on kuitenkin hyvä olla.
Linnanranta pitää Terapiat etulinjaan -hankkeen myötä lisääntyneitä lyhytterapiainterventioita hyvinä siinä missä Psykologiliiton puheenjohtaja Jari Lipsanen on niistä vähän huolissaan:
”Syntyy tunnelma, että parissa viikossa voidaan kouluttaa mielenterveyden asiantuntijoita. Esimerkiksi lääkäri- ja psykologitaustaisilla psykoterapeuteilla on kuitenkin takanaan useiden vuosien yliopistokoulutus”.
En aina ole ihan vakuuttunut, että toistemme auttamiseen näissä asioissa tarvitaan vuosien yliopistokoulutusta, ennemminkin siitä voi olla myös haittaa… Toisaalta siinä missä nopea apu ja muutamien käyntien lyhytterapia kuulostaa ihan hyvältä, terapianavigaattorin ja porrastetun hoitomallin toimivuus herättää kysymyksiä erityisesti niiden oirekeskeisyyden vuoksi.
No, kyllä pidemmällekin psykoterapialle on oma paikkansa, mutta minusta siinäkin yksilökeskeisestä työskentelystä pitäisi ehdottomasti siirtyä perhekeskeiseen. Läheisten pitäisi olla terapiassa mukana jossain määrin ainakin, ja myös heille tarjota omia käyntejä. Ei pelkästään siitä syystä, että osaisivat olla parempana tukena sairastuneelle, eikä siksi, että ”kun yksi sairastuu, niin monen elämä muuttuu”, vaan myös siksi, että terapia on heille ihan yhtä tarpeellinen kuin näkyvämmin oireilevalle.
Joka tapauksessa siis, tärkein tähtäin ei ehkä pitäisi olla terapeutin ja yksilöasiakkaan välinen hyvä suhde, vaikka siitä toki on myös paljon apua, vaan läheisten välisen suhteen kehittyminen, joka voi jatkua myös terapiasuhteen päättymisen jälkeen.
9.9.2025 julkaistiin (HS) artikkeli otsikolla: ” Epävarmalla pohjalla”. Siinä kyseenalaistetaan hyvällä tavalla diagnoosiluokitus.
”Mielenterveyden diagnoosi ei kuitenkaan selitä, mistä pahoinvointi ja toimintakyvyn ongelmat johtuvat. Se lähinnä kuvailee tilan, jonka syytä ei usein tunneta. Tämä ristiriita ajaa psykiatriaa kriisiin”.
Aiheesta väitellyt, psykiatrian historian tutkija Mia Pohtolan mukaan tautiluokitusten laatijat eivät osanneet aavistaa, millaisen aseman luokitukset saisivat, paitsi lääkäreiden, vakuutusyhtiöiden, lääkeyritysten ja tuomioistuinten piirissä, myös suuren yleisön parissa.
”Terveysjärjestelmät ovat kuitenkin sementoituneet diagnoosien ympärille niin, että luokitusten uudistaminen on käynyt yhä vaikeammaksi. Psykiatrian sisällä on 10–15 vuotta ymmärretty, että malli on tiensä päässä.”
Jos se onkin ymmärretty jo 10-15 vuotta, niin ihan siltä näytä. Tai ainakin sen pitäisi kuulua myös suljettujen ovien ulkopuolelle. Ymmärrän toki, että se on vaikeaa, mutta muuttuukohan se helpommaksi ajan myötä?
28.8.2025 julkaistiin (HS) artikkeli ”Masennus on kokovartalotila”. Sinänsä otsikko kuulostaa hyvältä ja todeltakin. Masentuneisuus ei tapahdu pelkästään mielessä ja monet keholliset seikat vaikuttavat mieleen myös. Yhteys lienee lisäksi molemminpuolinen ja toinen toistaan ruokkiva. Mutta jo tiivistelmässä todetaan, että geenit ovat tärkein masennukselle altistava tekijä, ja tähän olisi syytä suhtautua varauksella, kuten artikkelissakin todetaan:
”Emme kuitenkaan ole kokonaan geeniemme armoilla. Vaikka perimässä olisi alttius, se ei tarkoita, että ihmiselle vääjäämättä kehittyisi masennus.”
Vaan monet muut elämän riskitekijät vaikuttavat myös, kertoo juttuun haastateltu psykiatrian professori Jyrki Korkeila. Hänen mukaansa masennuksen puhkeaminen riippuu elämän riskitekijöiden määrästä, jotka eivät siis kuitenkaan selitä yksin masennusta vaan hänen mukaansa aina tarvitaan geneettinen alttius.
Minusta voisimme unohtaa geenit ja nostaa esiin muiden tekijöiden, mukaan lukien ympäröivien ihmisten vaikutuksen. Se, että joku selviää kohuista ilman häiriöitä ja toisella samat vastoinkäymiset aiheuttavat masennuksen, saattaisi selittyä myös katsomalla millaista tukea ja mallia henkilö on lähiympäristöstä saanut. Ja millaiset ovat muut elintavat. Tästä on kirjoitettu laajemmin Mad in American sivuilla, esim. Heritability Explains Less About Mental Disorders Than You Think.
Joka tapauksessa on miltei yhdentekevää, vaikka geeneillä olisikin jokin rooli, koska ihmiset myös toipuvat jos jonkinlaisista ongelmista – ei geenejä muokkaamalla, vaan ympäristön tuella ja muilla elämänmuutoksilla.
Korkeila puhuukin hyvin elintapamuutoksen puolesta, ja siitä, että tarvitaan pieniä askelia, koska täysi remontti on monille mahdoton, ainakin lyhyellä aikavälillä tehtynä. Kuitenkin hän taas tuo esiin tutun argumentin:
”Elintapamuutoksen lisäksi moni hyötyy psykoterapiasta sekä lääkityksestä. Ne toimivat tehokkaammin yhdessä kuin erikseen.”
Vaikka hän myöhemmin toteaakin, että toisille lääkkeet aiheuttavat vain haittoja ja toisilla lääkkeiden hyöty perustuu lähinnä lumevaikutukseen. Lisäksi väite siitä, että psykoterapia ja lääkitys toimivat tehokkaammin yhdessä kuin erikseen on hyvin kyseenalainen, jonka haastaa myös tuore tutkimusnäyttö (esim. Psychotherapy Without Antidepressants Shows Best Results for Depression, Use of antidepressant medication is associated with slower response to open-ended psychotherapy for depressed patients).
Artikkelin loppukaneetti saa mietteliääksi: ”Toistaiseksi emme tarkasti tiedä, mikä millekin potilaalle olisi parasta hoitoa. Lisää tietoa tarvitaan.”
Jokaisen elämän tarina on erilainen. Voisimmeko ehkä jo huomata, että parhaiten sitä lisätietoa saadaan tutustumalla kuhunkin ainutlaatuiseen apua hakevaan ihmiseen ja auttamalla häntä, hänen tarvitsemallaan tavalla. Mikään täsmällinenkään tutkimustieto ei voi sitä kertoa. Tietyt periaatteet toki pätevät, ja niihin pitäisi kuulua mm. kaiken voimakkaasti kehoon ja mieleen kemiallisesti vaikuttavien ja potentiaalisesti haittavaikutuksia aiheuttavien aineiden välttäminen.
Eikä hyvää tee myöskään oman voinnin suhteen ylimmän auktoriteetin antaminen ammattilaisille.
Vielä nostan esiin tämän kansanedustajan surullisen kohtalon ja hänen puolisonsa antaman haastattelun: ”Hoito aiheutti Eemelin kuoleman”.
Kansanedustaja Peltosta hoidettiin haastattelun perusteella merkittäviä haittavaikutuksia aiheuttaneen kortisonihoidon lisäksi vähintään 3-4 rauhoittavalla-, uni- ja mielialalääkkeellä, jotka nekin aiheuttavat ikäviä haittavaikutuksia. Ja viimeisimmänkin hoitokäynnin aiheeksi oli mainittu mielialalääkkeiden vaikutuksista keskusteleminen, minkä voin kuvitella olevan varsin epätoivoa nostattava.
Kun lääkkeitä on kuitenkin jo useampia, ei parhaimmillakaan omien tunteiden tunnistamistaidoilla varustettu ihminen voi realistisesti eritellä miten jokin tietty lääke on vaikuttanut. Ja suunnilleen sitä sinulta tosiasiassa ystävällisesti kysytään. Ja hyvä potilas tämän pyrkii sanoiksi saamaan. Siinä tilassa kaivatut ja hyvää tekevät onnistumisen ja yhteyden kokemukset eivät ole taattuja.
Vaikka tällaisia vastaavia kohtaloita on Suomessa ja maailmalla aivan liikaa, saakohan nyt tämäkään tapaus aikaan lisää keskustelua ja muutoksia hoitokäytännöissämme. Kyse ei ole pelkästään resursseista. Ehkä kyse ei ole ihan pelkästään huonosta hoidosta ja lääkkeiden haittavaikutuksistakaan, vaikka niillä onkin suuri rooli, vaan jossain määrin myös siitä, miten me kaikki voisimme suhtautua näihin haastaviin tilanteisiin, miten voisimme luottaa myös siihen, että läheiset ja muutkin ihmiset kuin ammattilaiset voivat aidosti auttaa, joskin parempi hoito usein olisi aivan välttämätön tuki.
Psykoterapeutti Emilia Kujala nostaa kolumnissaan esiin kiinnostavan ilmiön:
”Kasvava joukko ihmisiä on totaalisen kyllästynyt höttöiseen työssäjaksamispuheeseen ja asiantuntijoiden vinkkivitosiin stressin kesyttämisestä.”
Hän nostaa esiin toki hyvin tiedossa olevan, mutta huonosti käytännössä näkyvän ongelman, että psykologiassa tutkitut mielet edustavat hyväosaista länsimaista vähemmistöä.
”Tätä joukkoa siis tutkitaan ja heistä tehdyistä havannoista ammennetaan resilienssivalmennusta, palautumisvinkkejä ja inspiroivia puheenvuoroja työn merkityksellisyydestä.”
Seuraava hyvin kuvaava lainaus on jutussa haastatellun väitöskirjatutkija Ari-Pekka Jääskeläisen:
”Kaikki kulminoituu siihen, että tarvitsemme kipeästi realistisempaa työelämäkeskustelua sekä keskustelua siitä, kuinka voimme yhdessä rakentaa taloudellisesti, ekologisesti ja inhimillisesti kestävämpiä työyhteisöjä – ja sitä kautta kestävämpää työelämää.”
Yksi hyvä avaus aiheeseen liittyen on myös historioitsija Rutger Bregmanin Moraalinen kunnianhimo, jonka luin juuri. Hän toteaa mm.:
”Deloitten tai Accenturen kaltaista yritystä ei aja mikään yksittäinen missio, sillä sen työntekijät siirtyvät asiakkaasta toiseen. Tai tylysti sanottuna: suuret konsulttiyritykset ovat täynnä huippulahjakkuuksia, jotka eivät tiedä mitä lahjoillaan tekisivät, ja siksi heistä on tullut vain konsultteja.”
Hän peräänkuuluttaa tällaisen lahjojen haaskauksen lopettamista ja siirtymistä aikamme suurempien ongelmien ratkaisemiseen.
Kuva congerdesign Pixabaystä
