En kuvittelekaan pystyväni kuvaamaan tai ymmärtämään, mitä kaikkea psykiatrian paradigman muutoksen pitäisi olla ja miltä uudenlaisen mielenterveystyön todellisuuden tulisi kokonaisuudessaan näyttää. Tuollainen tavoite olisi mahdoton yhden ihmisen ja kirjoituksen osalle. Yritän pohtia nyt sitä, millaisille periaatteille mielenterveystyön ja paremman psykiatrisen hoidon tulisi rakentua, jotta se olisi humaanimpaa ja tuloksellisempaa. Aiemmissa kirjoituksissani psykiatrian paradigman muutokseen liittyen olen pohtinut, kuka tämän muutoksen voisi tehdä ja milloin se voisi tapahtua.
Pois hoitopolkujen oireidenmukaisesta hoidosta
Nykyinen mielenterveystyö korostaa oireidenmukaista hoitoa, jonka tulee tapahtua niin sanottujen hoitopolkujen mukaisesti. Esimerkiksi Keski-Suomen Hyvinvointialueen psykiatrian erikoisala on kuvannut tällaisia polkuja eri häiriöille. Oireenmukaiseen ”tehokkaaseen” hoitoon ohjaa tietenkin myös Terapiat etulinjaan- malli. Tällainen lähtökohta kuulostaa loogiselta ja pätevältä: nimetään ihmisen mielenterveyshäiriö ja hoidetaan se alta pois. Oireenmukaisen hoidon suurin ongelma on siinä, että oireet ovat vain pintaa. Varsinainen asia on oireiden alla, eikä ”oireen hoito” vaikuta mitenkään itse asiaan, joka kärsimystä aiheuttaa. Oikeiden ihmisten käytännön elämässä koettu kärsimys ja asiat, joihin apua toivotaan, eivät myöskään tavallisesti ole selkeitä paketteja.
Oireenmukaiset hoitomallit pohjautuvat kaiken kaikkiaan aivan väärään ajatusmalliin: että ”psykiatriset häiriöt” ylipäätään olisivat jaettavissa selkeiksi ja aidoiksi kategorioiksi, joita voisi yksi kerrallaan ”hoitaa pois” (esim. ensin masennus, sitten syömisongelmat, seuraavana traumaperäiset oireet). Tämä on yhtä absurdi ajatus kuin esimerkiksi se, että ihmisen psyykkis-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus jätettäisiin sivuun vaikkapa lihavuudesta aiheutuneiden liitännäissairauksien kohdalla ja näitä yritettäisiin hoitaa erillisinä palasina ja yksi kerrallaan. Psykiatrian paradigman muutoksen jälkeen hoito ei enää lähtisi siitä, mihin häiriöön potilaan oireet kuuluvat ja millä hoitopolulla tätä häiriöitä hoidetaan, vaan siitä, mikä on ihmisen vaikeus, millaiset asiat sen taustalla ovat, mikä on oireiden merkitys ja mitä ihminen tarvitsee.
Pois pysyvistä häiriöistä: hoito tarjoaa toipumista ja toivoa
Nykyinen psykiatrinen hoito näyttäytyy tilastojen valossa hyvin tehottomana. Useimpien vakavammiksi nähtyjen psykiatristen sairauksien käypä hoito-suositukset ja viralliset potilasohjeet painottavat lähinnä pitkäaikaiseen hoitoon sitoutumisen tärkeyttä. Varsinkaan psykoosin kokeneelle ihmiselle ei paljon toivoa heru: potilasta painotetaan käyttämään lääkitystään ”ohjeen mukaisesti”, ja muistutetaan armollisesti siitä, että ”sairauden kanssa voi elää ihan hyvää elämää” (esimerkiksi osallistumalla potilasjärjestöjen toimintaan sekä rakentamalla elämänsä rauhalliseksi ja tasapaksuksi). Paranemista ei juuri suosituksissa tavoitella. Varsinkaan ei todeta, että sitä todennäköisempää toipuminen takaisin täysivaltaiseksi yhteiskunnan jäseneksi on, mitä vähemmän ja lyhemmäksi aikaa ihminen virallisiin (lääke)hoitosuosituksiin sitoutuu. Toipumista edesauttaisi esimerkiksi ihmisen kokonaisvaltainen ymmärtäminen ja lämmin kohtelu, elämäntilanteen ja sosiaalisen verkoston huomiointi sekä toimijuuden, itseilmaisun, toivon ja tunteiden käsittelyn vahvistaminen hoidossa ja ihmisen elämässä.
Kerran pysyväksi asetettua psykiatrista diagnoosia ei yleensä ole mahdollista potilastiedoistaan poistaa. Lähtökohta on, että vain se hoitopaikka, jossa diagnoosi on asetettu, voi poistaa diagnoosin. Sen lisäksi, että tämä on harvinaista, ei ihmisen yleensä ole edes mahdollista päästä arvioon tällaisen syyn vuoksi. Jos ihminen voi suunnilleen hyvin, hän ei täytä hoidon tarpeen arvioinnin kriteereitä eikä pääse julkisen sektorin psykiatrian palveluihin uudelleen arvioitavaksi. Mahdottomaksi asia tulee, jos ihmisellä ei enää edes ole asuinpaikkansa tai ikänsä vuoksi oikeutta päästä siihen hoitopaikkaan, jossa diagnoosi on asetettu.
On lähtökohtaisesti absurdi ajatus, että esimerkiksi masennus vaikeusastemäärittelyineen pysyy vuodesta toiseen ihmisen diagnoositiedoissa (ja usein myös ihmisen omassa identiteettitulkinnassa), vaikka oireiden määrä ja sitä myöten vaikeusastemäärittely on aivan tilannesidoinnainen asia ja voi vaihtua ihmisellä lyhyenkin ajan sisällä suuresti (oli hoitoa tai ei). Asetetut diagnoosit pysyvät, ja nousevat esille yhä uudelleen määritellen ja leimaten ihmistä läpi kaikkien vuosien. Vaikka diagnoosin mukaisia oireita tai hoitoja ei olisi ollut vuosikausiin, nähdään sairauden olevan olemassa. Ihmisellä ei tietenkään ole mitään keinoja tai mahdollisuuksia todistaa tätä vastaan. Ei voi otattaa yhtäkään koetta tai kuvaa tai testiä, joista paranemisen voisi näyttää.
Mitään ongelmaa ei tietenkään ole asettaa yhä uusia diagnooseja. Jos vain kriteerit täyttyvät, on uusi psykiatrinen häiriö ilman ongelmia ihan oikein diagnosoitu. Mitään ylämäärää diagnoosien määrällä ei ole. Ja jos uuden sairauden kriteeristö täyttyy, se on aina ”oikea diagnoosi” muista diagnooseista riippumatta.
Psykiatrian pardigman muutoksen suurin ja tärkein mullistus olisikin se, että oletus ”pysyvistä ja oikeista häiriöistä” heitetään romukoppaan ja ihmisen vaikeuksista huolimatta lähdetään toteuttamaan hoitoa sillä ajatuksella, että tästä voidaan päästä yli. Mitä tahansa ihminen olisikin kokenut ja millaisia tahansa oireet olisivatkin, niistä voi päästä yli. Jo nykyinen skitosofrenian käypä hoito-suositus toteaa, että kolmasosa potilaista todellakin ”on remissiossa” (ei toki parantuneita, koska sehän nyt ei lähtökohtaisesti ole mahdollista, mutta sitä remissio kuitenkin on – oireita ei ole), eikä etukäteen voi tietää, kuka toipuu ja kuka ei. Toivon merkitys on aivan oleellinen minkä tahansa vaikeuden edessä. Sen tietoinen varjelu ja vahvistaminen olisi todella tärkeää läpi kaikkien vaikeiden kokemusten ja hoitojen.
Pois pakottamisesta ja toisen puolesta tietämisestä
Psykiatria ei voi enää paradigman muutoksen jälkeen käyttää sellaisia pakkovallan keinoja kuin nykyään. Varsinkaan pakkolääkintää tai vastoin tahtoa annettuja shokkihoitoja ei voi enää toteuttaa: ne ovat yksinkertaisesti liian julmia ja vastoin sitä, miten toisia ihmisiä voi kohdella. Osastohoidon aikaiset vaikeat tilanteet on pystyttävä hoitamaan muilla keinoin, koska paradigman muutoksen tulee perustua inhimillisyyteen ja nykyistä parempiin hoitotuloksiin. Brutaaleja pakkotoimia hoidollisempia ratkaisuja on etsittävä ja löydettävä yhteistyössä eri toimijoiden kesken.
Potilaan arvostaminen ja kunnioittaminen on toki kaikkien psykiatrian hoitotyötä toteuttavien yksikköjen suosikkimantroja, mutta käytännössä usein korulause. Varsinkin psykiatrian osastoilla voi potilaan kohtelu olla karua. Olen itsekin kokenut todella vastenmielistä kielenkäyttöä, provosointia ja mielivaltaisia rajoitteita. Puolestani on tiedetty, mikä minulle olisi parhaaksi ja mitä kannattaisi tavoitella. Opinkin pian piilottamaan todelliset ajatukseni, toiveeni ja tunteeni, etten tulisi niiden kanssa haavoitetuksi. Asioita piti salata myös siksi, ettei olisi joutunut pakkotoimien tai erilaisten rajoitusten kohteeksi. Tällaisesta ei tietenkään ole ihmiselle apua. Hoitojärjestelmän tulisi olla potilaan apuna hänen asioissaan ja hoidon tulisi mukautua potilaan tarpeisiin. Nyt on usein toisinpäin. Potilaan tehtävänä ei pitäisi olla oikeaan hoitolokeroon sopeutuminen, hoitohenkilökunnan tyytyväisenä pitäminen ja ja näennäinen myöntyminen hoitojärjestelmän näkemyksiin.
