Teen kohtaavaa asiakastyötä ammatillisen keskusteluavun ja arjen tuen parissa paikassa, minne kaikenlaisten ihmisten on helppo tupsahtaa. Kuluneen syksyn aikana tunnelmallisessa työhuoneessani keskustelut alkoivat saada toisiaan muistuttavia sävyjä. Tunsin jo syksyllä haluavani kirjoittaa tästä. Viikot ja päivät, säätilat, sateiden eri muodot; katseet, kohtaamiset, hymyt, itkut, naurut, halaukset.
Yhä useammin olen palannut ajattelemaan sitä, miten olemme lopulta kaikki samaa ja yhteydessä toisiimme ja maailmaan. Metsäkävelyillä seuranani toisessa korvassani usein psykologi Roger McFillin. Roger puhuu yhdessä jaksossaan asiakastapaamisesta, mikä muutti kaiken sen, mitä hän on tottunut ajattelemaan toipumisesta (Radically Genuine, jakso 202: The Session That Made Me Question Everything I Know About Healing). Roger on ottanut kantaa henkisiin ja hengellisiin teemoihin myös muissa jaksoissaan. Niin, myös omassa työssäni nämä teemat ja asiakaskohtaamisissa jaettu yhteinen pyhä tila (kyllä, haluan käyttää näitä sanoja) ovat saaneet minut miettimään hengellisyyttä ja henkisyyttä uudella tavalla. On nimittäin niin, että yhä useammat asiakkaat ovat ottaneet puheeksi kokemuksiaan tai sanallistaneet sitä, miten kylmät väreet ravistelevat koko kehoa koska sanon tietyt sanat ja ne resonoivat heissä juuri oikealla hetkellä vahvasti. Moni on sanonut, että “ei ole sattumaa, että tulin tapaamaan sinua”. Monen kanssa olemme vain lopuksi katsoneet silmiin, katseissamme ainoastaan hymyn häive, kiitollisuus ja aavistus kyyneleitä. Tästä haluan sanoa jotakin, koska kuten Roger, minäkin tunnen, että on teemoja, joita ei oteta puheeksi tietyissä tapaamisissa ollenkaan ja silti ne saattavat olla tärkeimpiä ja elämässä eniten kiinni pitäviä kokemuksia sillä hetkellä. Keskustelut ovat olleet usein filosofisia, liikkuneet runouden ja muun kirjallisuuden esimerkeissä ja sitaateissa taustoittamassa elämäntarinoita ja kokemuksia. Monen kanssa olen keskustellut elokuvista ja elokuvien teemojen kautta on voitu käsitellä monitasoisesti aiheita, joista asiakas on halunnut kanssani puhua. Usein asiakkaat ovat ihmetelleet keskustelua, minkä kävimme ja pohtineet avoimesti sitä, miten näin ei voisi käydä “muissa palveluissa”. Koska tämä asia on toistunut usein, olen jäänyt miettimään, miksi näin on.
Arjessani runoilija ja näkijä Mirkka Rekola on ollut voimakkaasti läsnä syksyn mittaan, etenkin joulukuun hämärässä, kun kävelin pimeitä metsäpolkuja otsalampun valossa, tunsin askelissani hänen sanojensa rytmin ja läsnäolon. Kun sitten asiakaskohtaamisissa ihmiset ottivat puheeksi tiettyjä teemoja, joita olin pohtinut tai joista olin lukenut, eivätkä he voineet mitenkään tietää siitä, tunsin syvää kiitollisuutta ja onnea työstäni, ihmisistä ja elämästä. Synkronia. Arjen taianomaisuus. Kylmät väreet. Kyyneleet.
Eilen sain käsiini vihdoin kirjan, mitä olin odottanut kiltisti kirjaston varausjonossa jo tovin. Jukka Packalénin teos Monimuotoinen traumaperäinen stressi: Hyvä elämä traumoista huolimatta (2024) kutsui minut lukemaan vaikka minun piti lukea aivan toista kirjaa illalla. Ensimmäisellä sivulla hän ottaa puheeksi henkisen heräämisen ja sen merkityksellisyyden toipumisen prosessissa. Packalén kertoo, miten päätyi Viktor Franklin äärelle. Musiikkia korvilleni tämä: on ymmärrettävä ihminen kokonaisvaltaisesti, siis myös filosofisesti. Ihmiskäsitys taustoittaa aina auttamistyötä vaikka sitä ei missään auki kirjoitettaisikaan. Psykiatriaa on myös kritisoitu siitä, että siinä ei oikeastaan olla koskaan tehty kunnollista tieteenfilosofista käsitteiden määrittelyä. On pulmallista, kun ihmisen mieleen ja yksilöllisiin kokemuksiin liittyviä monimuotoisia ja tilanteisia ilmiöitä tarkastellaan tiukan luonnontieteellisen järjestelmän kautta. (Aiheesta puhuneet esim. traumapsykiatri Anssi Leikola ja filosofi Soili Takkala).
Laiva on lastattu hulluilla
Joululomalla olen lukenut monenlaisia tekstejä. Mirkka Rekolan essee “Hulluuden laiva” (teoksessa Muistinavaruus, 2000) pohjautuu Hieronymus Boschin renessanssiajan samannimiseen maalaukseen. Rekola kertoo esseensä alussa, että 1400-luvulla Saksan jokivesistöissä saattoi nähdä lipuvan das Narrenschiffin, Hullujen laivan. Mieleltään sairaiksi leimatut oli lastattu samaan laivaan, se oli helppo ratkaisu hulluuden hoitamiseen. Maalaukseen on kuvattu kaksitoista hullua, “joen opetuslapset”, joiden joukossa on uskonnollisia hahmoja (nunna ja munkki) ja muuta sakkia. Kukaan ei ohjaa laivaa ja vaikuttaa siltä ettei kukaan myöskään kuuntele ketään. Kaikki ovat keskittyneitä omiin puuhiinsa. Rekolan mukaan Boschin maalaus on kuva maailmasta, tällä maapallolla ajelehtivista ihmisistä: “Ja hulluus on maailmantauti [- -] Ja he tähtäsivät kunnianhimoisesti tulevaisuuteen, edistykseen. Kaiken piti kasvaa, erityisesti talouden. Kauppa, joka oli ollut palvelija, oli nyt isäntä. Ja vain hyvät kuluttajat olivat kunnon kansalaisia. Narsismiin kehotettiin, kuolevaisuutta ei saanut ajatella. Yhä hienompia koneita keksittiin, jätevuoret kasvoivat, ihmisiä joutui työttömiksi. Heitä varten perustettiin tarhoja ja kerhoja. Ne joilla oli työtä, olivat nääntyä siihen. [- -] Ajatteleminen väsytti. Humanismin loppu, joku sanoi, ja siltä vaikutti. Ne jotka vielä pitivät sen puolta, eivät tienneet kuinka tarpeen joskus olisivat. Ihmiset eivät enää välittäneet toisistaan, he olivat toisilleen vain puhelinnumeroita.” Tätä kelpaa lukea vaikka montakin kertaa; niin totta tämä on. Liisa Keltinkangas-Järvinen on puhunut nykyisyydestä “itsekkyyden aikana” (HS 4.3.2025). Erillisyys ja näennäinen sosiaalisuus uuvuttavat ihmisiä. Luontoyhteys, mikä on ihmiselle yksi hyvinvoinnin edellytys, on yhä useammin heiveröinen tai mitätön. Ikkunoista ei näy juuri mitään, aina ei edes päivänvalo pääse sisälle asuntoon (tiivis rakentaminen ja arkkitehtuuri…), ja sitten me hämmästelemme, kun ihmiset voivat huonosti. On kaikenlaiset keinot piirittää oireita ja laatia niiden pohjalta diagnooseja, kun tulisi pikemminkin ajatella, mitä ajastamme kertoo se, että tällaista ilmenee nykyään tässä määrin. Ja ei, kyse ei ole siitä, että nyt meillä on käsitteet ja keinoja “tunnistaa paremmin”. On sääli, että mielenterveyspalveluissa moni kokee tarvetta jättää tietyt teemat mainitsematta sen pelossa, että heitä aletaan pitää sairaampina. Varsinainen Hulluuden laiva tämä maailma todella onkin!
Boschin maalausta katsoessa ei voi olla miettimättä sitä, että kukaan ei pidä näitä hulluiksi leimattuja tässä laivassa. He jäävät laivaan itse. Laivasta voisi hyvin hypätä pois, ei ole mitään estämässä. Ajatus siitä, että kukaan ei ole kapteeni, sisältää oivalluksen idun siitä, että kaikissa on kapteeniuden mahdollisuus. Jokainen Boschin maalauksen hahmo voisi olla kapteeni, mutta koska heidät on lastattu hulluuden laivaan, he eivät voi ajatella tätä. Heissä on hulluuden leima ja hullu ei voi muuta kuin ajelehtia. Ajelehtijoiksi (drifters) kutsutaan muuten Napoleon Hillin kirjassa Outwitting the Devil (1938) heitä, jotka eivät herää ja ala ajatella itse vaan jotka tyytyvät annettuun tietoon sitä kritisoimatta ja jotka eivät löydä syvempää merkitystä tekemisilleen ja elämälleen. Hillin teoksessa sanotaan, että 98 prosenttia ihmisistä on Ajelehtijoita. Boschin maalauksen tematiikkaa vasten tämä kaikki tuntuu hykerryttävältä. Rekolan esseessä nimittäin otetaan kantaa myös siihen, mitä “hulluus” oikeastaan on. Se on veteen piirretty viiva (lue: “maalattu laiva” ja hymähdä vähän). Hulluus on yhteinen sopimus siitä, mikä on tai ei ole hyväksyttävää käytöstä, ajattelemisen tapaa. Rekola kirjoittaa: “Vielä vuosisadan puolivälissä liian suuri erilaisuus riitti siihen että joutui sairaalahoitoon. Riitti kun nauroi väärässä kohdassa ja liian paljon.” Esseensä lopussa Rekola kirjoittaa mielettömyydestä, mikä tähän kaikkeen liittyy. Rekola kuvaa tätä tekstiesimerkin avulla:
Joku yritti mielisairaalaan. Jotakin hänestä vielä oli jäljellä.
Ei tänne kukaan täysissä järjissään tule, hoitaja sanoi.
Minä en ole, tulija huomautti.
Mutta te sanotte sen itse. Siihen tarvitaan jonkun toisen lausunto.
Mutta tehän annoitte sen juuri äsken, tulija sanoi.
“Turha tätä hulluutta oli pyörtää. Hän tuli sieltä, hän ei päässyt sinne. [- -] Kaikki oli juuri niin tavallista kuin kaikki on. Ja tyhmyys kukoisti, ja kaikki jatkui.” Olen joskus tullut ajatelleeksi, että stigmojen vähentämisen kampanjoita tarvitaan vain silloin kun hyväksytään stigman olemassaolo. He, joille stigmaa ei ole, ei ole mitä vähentää. Voimmeko kohdata toisiamme miettimättä leimoja, ennakkotietoja, diagnooseja? “Ei kukaan tänne täysissä järjissään tule”. Mitä edes on “täysi järki”? Vaikuttaa vastenmieliseltä. Jos jokin on täysi tai täytetty se ei voi enää muovautua, kehittyä, edistyä ja ainoa varmuus täällä on epävarmuus, virtaavuus, liike.
Merkityksen merkityksestä
“Siinä me sit taas istutaan, mä oon tiiätkö niin kyllästynyt istumaan niissä kokouksissa! Siellä on lääkäri ja hoitaja ja minä ja siinä ne sit puhuu että mites tän ihmisen elämä. Kun se on aina samanlaista. Ei oo mitään merkitystä mun arjessa. Kaikki päivät on samanlaisia”, kertoi eräs asiakas. Hän ei ole ainoa, joka on sanallistanut kokemustaan mielenterveyspalveluiden asiakkaana näin. Franz Kafka kirjoitti päiväkirjaansa: “Nukuin, heräsin, nukuin, heräsin, kurja elämä”. Tämä kiteyttää hyvin. Moni nukkuu kemiallisesti (Ketipinor) eikä koe unenlaatuaan hyväksi. Moni pelkää, jos ei nuku kahtatoista tuntia putkeen, koska se “altistaa psykoosille ja voi puhkaista skitsofrenian”. Kemiallinen, pakotettu uni, painajaisia. Ne kuulostavat häkiltä ja ovat kaukana siitä, mitä unen tulisi ihmiselle tarjota ja olla. Usein huomasin syksyn aikana tuntevani surua ja myös vähän kiukkua siitä, millainen arki niin monelle on. Lääkityksiä ei voi kyseenalaistaa, koska se on merkki siitä, että jokin on hullusti (maniaa vaikka). Yksi asiakas sanoi, että jos päätyy osastolle “niillä on neljä vuorokautta aikaa sekoittaa minut ja sitten ne sanovat, että pitää olla vielä osastolla, koska nyt et ole ollenkaan hyväkuntoinen”. Asiakas viittaa lääkityksiin, mitkä ovat saaneet hänet pidätyskyvyttömäksi samaan aikaan kun on huimannut niin paljon että ei ole päässyt itse vessaan. Jokainen tätä lukeva voi miettiä, tekeekö mieli hakeutua osastohoitoon tällaisten kokemuksien jälkeen etenkään kun asiakkaalle on perusteltu osastohoidon jatkamista sillä, että hän ei kykene huolehtimaan itsestään.
Packalén kirjoittaa: “Vaikka esimerkiksi psykiatriassa ihmisten esineellistämisen pitäisi itsestään selvästi olla poissuljettua, lyhyissä psykiatrien kohtaamisissa asiakkaiden kanssa he saattavat nähdä autettavassa vain oireita ja lääkityksen tarpeita. On surullista, että psykiatrialle on peräänkuulutettu holistisempaa tapaa ymmärtää ihmistä jo vuosikymmeniä alan itsensä sisältä, ilman että siitä olisi tullut ilmeistä valtavirtaa.” Suomessa filosofi ja psykologi Lauri Rauhala edisti mittavalla urallaan sitä, että Heideggerin ja Husserlin ajattelun mukaisesti tieteenfilosofiseksi viitekehykseksi asettuisi eksistentiaalis-fenomenologinen holistinen ihmiskäsitys. Se sulkee sisäänsä kehollisuuden, tilanteen ja tajunnan, mikä sisältää niin henkisen kuin psyykkisenkin ulottuvuuden.
Packalén kirjoittaa, että terapiatyötä tekevien ammattilaisten tulisi kyetä tukemaan asiakkaitaan heidän henkisen kasvunsa polulla. Miten tärkeää tämä olisikaan ja miten kaukana tästä olemme jos ihmiset eivät uskalla ottaa puheeksi henkisiä teemoja sen pelossa, että näistä teemoista keskusteleminen saisi heidät vaikuttamaan sairaammilta (vaarana esimerkiksi psykoosin, kaksisuuntaiseen mielialahäiriön tai epävakaaseen mielialahäiriön oirekuvastojen äärellä liikuskellessa). Henkinen kasvu voidaan nähdä jopa hoitovastaisuutena tai sairaudentunnottomuutena. Kohtaamani asiakkaat antavat ymmärtää, että eivät pysty keskustelemaan merkityksestä ja syvemmistä, henkisistä ja hengellisistä teemoista mielenterveyspalveluissa vapaasti.
Minun kanssani keskustelut ovat virranneet ja pulppuilleet rikkaina. Moni on havahtunut huomaamaan, miten kykeneväinen onkin siitä huolimatta, että elämään on mahtunut paljon raskaita ja rankkojakin asioita ja kokemuksia, joiden vaikutus mielenterveyteen on ollut suuri. Moni haluaa keskustella siitä, mitä merkitystä milläkin on ja onko millään mitään merkitystä. Usein löydämme huumoria tilanteissa, joista hyvin harva ulkopuolelta asiaa katsova löytäisi huumoria. Viktor Frankl on kirjoittanut huumorin tärkeydestä yhtenä selviytymisen keinona. Hänen muistoissaan oli esimerkiksi keskitysleirillä viljelty musta huumori. Huumori vaatii riittävän turvan tunteen keskustelutilanteessa ja niiden ihmisten välillä, jotka yhdessä tilanteessa ovat. Usein ihmiset haluavat keskustella ihmisen kanssa ihmisyydestä ja pohtia sitä, miksi me olemme täällä ja miksi tämä maailma on nykyään tällainen kuin sattuu olemaan. Niin. En tiedä. “Täällä ollaan vaan”, kirjoittaa Aleksis Kivi. Maailman ja sen ilmiöiden ihmetteleminen yhdessä tarjoaa jotakin, mihin tarttua ja mistä pitää kiinni. Jotakin muuttuvaa ja samalla muuttumatonta. Usein muistelen töistä kotiin palatessa kohtaamieni ihmisten viisautta, rohkeutta ja sinnikkyyttä.
Lopuksi
Tänä aamuna kävelin puuterilumen peittämää metsäpolkua, ympärilläni lauantaiaamun hiljainen harmaus. Rekolan runot helmeilivät askeliini, puhelimeni näytölle putosi täydellisen muotoinen epätäydellinen lumihiutale. Pyydystin sen sormenpäällä, söin männyn neulastupsusta lunta ohi kulkiessani. Makumuisto lapsuudesta ja nenään heti kuuman sekamehun tuoksu, hiihtoladut. Kuutamot. Kimallus pihalampun valossa, kinosten huiput! Olen huomannut, että henkiset ja hengelliset kokemukset ja niiden ääneen kertominen on vavahduttavaa. Työhuoneeseeni on usein laskeutunut tunnelma, mitä Roger McFillin kuvaa podcastissaan rakkauden taajuudeksi. Se on yhteys johonkin suurempaan, läsnäolon voimaa ja vapautta, katseeseen pilkahtavaa valoa ja hyväntahtoisuutta. Emme tunne toisiamme, mutta jaamme ihmisyyden osan tällä planeetalla. Jaamme hetken. Se riittää, se kantaa.
