Tartuin kirjaan, josta sivuillammekin aiemmin kirjoitettiin: Äänien kuuleminen- ilmiö ja kokemus. Kirja on helppolukuinen ja sisältää paljon hyvää asiaa ja näkökulmia aiheeseen, vaikka vähän jäänkin miettimään jo ensisivuille kirjoitettua ja ajoittain muuallakin esiintyvää ajatusta siitä, että äänet voivat esiintyä stressin, unenpuutteen tai joidenkin lääkkeiden vaikutuksesta tai ne voivat liittyä erilaisiin psykologisiin tai neurologisiin tiloihin kuten skitsofreniaan.
Äänet tosiaan voivat esiintyä ilman muita psykoosin oireina pidettyjä kokemuksia, stressin ja unenpuutteen tms. seurauksena ja niillä on vähän erilainen luonne kuin näillä muilla kokemuksilla. Mutta ajattelen silti, että monet kirjan vinkit pätevät vähän sovellettuna näihin muihinkin kokemuksiin ja että, skitsofreniaksi, eli pitkittyneeksi psykoosiksi, tulkittu tila, on pitkälti tulos näiden kokemusten väärinymmärryksestä, huonosta kohtaamisesta ja hoidosta.
Kirjassa on kappale äänien kuulemisesta lapsilla ja nuorilla. Siinä tuodaan esiin Hollantilaisen Groningenin yliopiston tutkijoiden tekemä selvitys vuodelta 2018, jonka mukaan 5-17 -vuotiaista lapsista ja nuorista 12-13 % kuulee ääniä. Pienet lapset eivät usein pidä äänien kuulemista epätavallisena tai leimaavana ainakaan ennen teini-ikää, jolloin he sitten alkavat kuitenkin ymmärtää, että toisilla ei ole samaa kokemusta, mikä taas aiheuttaa ahdistusta ja pelkoa. Ongelma ei siis ole äänet itsessään vaan suhtautumistapa ja vaikeus puhua niistä.
Halusin nostaa tähän juttuun kirjassa olevan listan siitä, mitä voi tehdä, jos lapsesi kertoo kuulevansa ääniä. Se on julkaistu alun perin Paul Bakerin kirjoittamassa äänien kuulemista käsittelevässä käytännön oppaassa. Olen sitä mieltä, että lista pätee pitkälti vähän sovellettuna muihinkin kummiin kokemuksiin tai huolestuttavalta tuntuvaan käytökseen, myös aikuisilla:
- Yritä olla ylireagoimatta, vaikka olet ymmärrettävästi huolestunut. Älä välitä ahdistuneisuuttasi lapselle.
- Hyväksy, että lapsesi äänikokemus on todellinen. Kysele häneltä äänistä, kuinka kauan hän on kuullut niitä, keitä tai mitä ne ovat, onko niillä nimet, mitä ne sanovat, ynnä muuta sellaista.
- Kerro lapselle, että monet lapset kuulevat ääniä ja että äänet useimmiten poistuvat jonkin ajan kuluttua.
- Vaikka äänet eivät katoaisi, lapsi voi oppia elämään sopusoinnussa ääniensä kanssa.
- (Tämän kohdan poistin, katso omat lisäykseni alta)
- Selvitä, onko lapsella ongelmia, joiden kanssa hänen on vaikea selviytyä, ja auta niiden korjaamisessa. Palaa ajassa taaksepäin ja muistele, mitä lapsen elämässä tapahtui, kun äänet alkoivat. Tapahtuiko jotain epätavallista tai stressaavaa?
- Jos tuntuu, että tarvitse ulkopuolista apua, etsi terapeutti, joka hyväksyy lapsen kokemuksen ja on valmis työskentelemään äänten ymmärtämiseksi ja niiden kanssa selviytymiseksi.
- Ole valmis kuuntelemaan lasta, jos hän haluaa puhua äänistään. Ehdota häntä käyttämään apuna piirtämistä, maalaamista, näyttelemistä ja muista luovia tapoja, joilla hän voi kuvata, mitä hänelle tapahtuu.
- Jatkakaa elämäänne. Pyri siihen, että äänikokemuksesta ei tulisi lapsen elämän ja sinun elämäsi keskeinen sisältö. Useimmilla lapsilla, jotka elävät hyvin äänikokemuksensa kanssa, on perhe, joka tukee ja hyväksyy äänten kuulemisen kokemuksen osana lapsen kokemusmaailmaa. Myös sinä pystyt siihen.
Teen vielä muutaman oman tarkennuksen:
1. Jos olet ahdistunut, niin on usein hankalaa olla välittämättä sitä lapselle, se välittyy, vaikka yrittäisit olla välittämättä. Silloin voi olla tärkeää koittaa sitä sanoittaa. Asia on sinullekin uusi, eikä lapsen ehkä ole vaikea ymmärtää, että se aiheuttaa vanhemmalle erilaisia tunteita, mutta sanoittaminen, voi auttaa lasta olemaan ahdistumatta siitä syystä, että vanhempaa ahdistaa. Olisi hyvä, että lapsi voi luottaa siihen, että vanhempi löytää keinon käsitellä omat tunteensa, eikä lapsi ja lapsen kokemukset jatkuvasti aiheuta vanhemmalle lisää ahdistusta. Tämän myötä aiheesta keskustelu myös helpottuu.
5. Poistin tämän kohdan: ”On tärkeää sanoa lapselle, ettei hän ole erilainen tai epänormaali. Lapsi on erityinen, ehkä epätavallinen, mutta normaali.” On kovin yksilöllistä, mitä on tärkeää sanoa, tai miten asia on hyvä tuoda esiin. Toisen mielestä voi olla ristiriitaista sanoa, ettei ole erilainen tai epänormaali, vaan erityinen, ehkä epätavallinen, mutta normaali. Kaikki eivät kai edes halua olla normaaleja, tai eivät koe olevansa normaaleja, eikä se haittaa mitään. Tärkeää voisi olla ilmaista, ettei kyse ole mistään vakavasta asiasta.
6. Tärkeä kohta! Mutta ei välttämättä mikään akuutti tehtävä. Usein näyttää, että toimitaan siten, että ensin pitää saada selville, mikä ongelmat aiheuttaa ja vasta sitten vanhempien on mahdollista löytää jonkinlaista rauhaa. Rauhallisuuden löytäminen ja epävarmuuden sietäminen on kuitenkin tärkeää jo ennen. Vaikka tapahtumat, jotka ovat laukaisseet äänien kuulemisen, voivat joskus löytyä helpostikin, se ei ole mitenkään taattua, ja jatkuva huoli ja selvittely voivat sitä vaikeuttaakin.
7. Ulkopuolinen apu, terapeutti voi olla tarpeen, mutta ehkä aina ei tarvita edes terapeuttia, vaan avuksi voi olla joku muukin ihminen. Erityisesti myös kohtaan 1 viitaten, jos vanhempaa ahdistaa, avuksi voi olla joku ihminen, joka osaa tuoda näitä näkökulmia tilanteeseen ja jonka kanssa keskustelu auttaa sekä vanhemman, että lapsen mahdolliseen ahdistukseen.
9. Tärkeitä juttuja myös. Jatkakaa elämäänne siten, että äänet, tai mikä nyt milloinkin on kyseessä, eivät muodostu elämän keskikohdaksi, ainakaan negatiivisessa mielessä ja pitkäaikaisesti. Mutta tarpeen voi olla antaa niille silti sopivasti tilaa, kiinnostua ja tutkia, vähän sitä, mistä ne kertovat.
Älä siis etsi kiireesti syitä äänille (tai muihin oudon tuntuisiin kokemuksiin) lääketieteestä ja diagnooseista, vaan hyväksy ja etsi hyvä ja tämän kirjankin opastama suhtaumistapa niihin.
Photo by Nick Fewings on Unsplash
