Muisto 1990-luvulta. Auton takapenkki, ehkä aurinkoa penkin samettiverhoilulla, jäätelötahroja, mansikanmakuinen huulirasva ja radiosta laulu, minkä sanoituksista sain kuin sainkin selvää vaikka olin melko nuori. Laulu oli Phil Collinsin ”Another Day In Paradise”. Muistan ajatelleeni, että onpa surullinen laulu. Miksi mies ei auttanut naista, joka pyysi apua ja käveli ilman kenkiä rakot jalkapohjissaan kadulla, minkä mies vain vihellellen ylitti ja yritti teeskennellä ettei huomaa apua pyytävää naista?
Suora leikkaus tästä työni arkeen, missä yhä useammalla on nälkä ja yhä useampi on vailla omaa asuntoa. Yhä useampi kertoo, että pelkää joutuvansa häädetyksi. Yhä useampi on ahdistunut taloudellisesta niukkuudesta. Hävikkiruokaa jakavan naapuriyhdistyksen väki kertoo samaa, mitä muutkin ruokajakelua järjestävät toimijat: hakijoita ja avun tarvitsijoita on enemmän kuin annettavaa. Tapaan erään syksyltä tutun asunnottoman henkilön, jolle lämmitin makaronilaatikkoa pienessä keittiötilassamme. Täytekakkuakin oli, lahjoituksena saamaamme. Siitäkin sai ottaa. Nyt hän kertoo, että asiat ovat vähän paremmin mutta nälkä on. “Milloin sä oot viimeks syöny jotain”, kysyn. “Ehkä kolme päivää sitte.” Minulla ei ole muuta annettavaa kuin diakonin yhteystiedot (puhelin sentään ihmisellä jo on) ja pähkinöitä, suklaata, jotakin, nopeasti. He eivät puolison kanssa ehdi jäädä, on kiire päihteitä käyttäville tarkoitetun kohtaamispaikan ilmaiselle aterialle. Sentään jossain saa lämmintä ruokaa, ajattelen. Saan halauksen ja samalla ihminen kuiskaa: “Mä en oo sua unohtanut, sä olit mulle tosi hyvä sillon. Kiitos.” Niin, se lokakuinen päivä on minullakin muistissa. Oli rauhallista toimistossani ja tämä henkilö sai nukkua lämpimässä, nojatuolissani, monta tuntia. Olla turvassa. Hän oli viettänyt edeltävän yön ulkona valvoen ja vähän torkkuen. Selvitin asioita hänen nukkuessaan hänen luvallaan, ja kävi ilmi monia aukkoja systeemissämme kuten se, että bussilippuja saisi ilmaiseksi kaupungin toiselta laidalta, minne tässä kunnossa olevan henkilön pitäisi hankkiutua bussilla (jos ei ole syönyt ja on päihtynyt, on mahdotonta kävellä tuollainen matka). Samaisessa paikassa olisi ollut kuivaruoka-aineita, mutta totesimme päivystäjän kanssa tämän mielettömyyden. Jos ei ole kotia, missäs näitä hyödyntää? Ihminen jäi mieleeni, ja onneksi näin hänet ja selvisi, että asuntoasia on jotenkin hoitunut.
Helmikuun alku. Iltapäivä. Ennen ajan varannutta asiakasta ehdin ottaa vastaan kriisitilanteessa olevan henkilön. Hänelle on tapahtunut kamalia ja nyt on olo hieman heilahtanut. Tästä alkaa tutustuminen ja luottamuksen rakentaminen. Hitsaudumme hyvin toimivaksi yksiköksi ja hoidamme yhdessä asioita monta viikkoa lähes päivittäin. On kaikenlaista murhetta ja ahdinkoa. Ihminen on ollut pitkään SSRI-lääkityksellä ja alkaa kysellä minulta, mitä järkeä siinä on kun eihän hän voi tällaisissa olosuhteissa voida mitenkään eikä ainakaan hyvin ja aikaisemmin kun hänelle on lääkitys määrätty, on ollut vielä hirveämpää. Annan tietoa aiheesta, luemme Käypä hoito -sivustoa, Duodecimin artikkeleita ja tältä sivustolta kaivelen hänelle tietoa SSRI-lääkkeisiin liittyen. Hän haluaa lopettaa ne seinään ja vaikka kuinka kerron, että voi tulla huono olo, hän tekee niin silti. Tulee huono olo. Mietin, että tämä on aivan sietämätöntä. Ihminen ei voisi hakeutua lääkäriin, koska oireet johtuvat vieroittautumisesta, mutta ne saatettaisiin tulkita joksikin muuksi. Onneksi alkaa helpottaa niiden suhteen. Muuten asiat ovatkin monin tavoin pielessä. Eräänä päivänä käy ilmi, että hän nukkuu paljaalla lattialla. Hänelläkin on nälkä. Joskus vien töihin ruokaa, minkä annan hänelle. Diakoni auttaa myös. Kaikkien päätösten suhteen kaikessa kestää. Kela ei ainakaan tue päihteetöntä elämää tai auta rikoksettomuutta, se käy selväksi. Onneksi meillä on hyvä keskusteluyhteys ja voimme tätä pohtia. Moni olisi kyllä jo näiden asioiden suhteen luovuttanut ja siirtynyt rahoittamaan elämäänsä toisin. Ihailen tämän ihmisen sinnikkyyttä. Sanon sen hänelle.
Järjestelmämme on kankea. Monella ei ole puhelinta. Monilta puuttuu pankkitunnukset ja henkilöllisyystodistus. Jos näitä ei ole, turha toivo hoitaa mitään asioita tai jos niitä aikoo hoitaa, on oltava toimintakykyä ja jaksamista. Selvittelen maksusitoumuksia henkkareihin, passikuviin, selvittelen pankkiasioiden hoitamista. Turhauttaa. Aina ei ole ihmisen omaa syytä se, ettei hänellä näitä ole. Monia ryöstetään ja pahoinpidellään.
Kaiken tämän keskellä kuulen eri ihmisten psykiatrisista diagnooseista, lääkityksistä ja muista kuvioista. Moni pelkää hoitojärjestelmää ja haluaa pysyä siitä kaukana. Ymmärrän hyvin kuultuani kertomuksia siitä, mitä siellä on sattunut. Eräs henkilö saa puhelun poliisipartiolta ja heti perään lääkäriltä, joka kertoo ”ilmaisseensa huolensa”, ja partio käy häntä tapaamassa. Syy lienee tämä: Hän ei ole suostunut aloittamaan psykoosilääkitystä. Henkilö oli joutunut asioimaan terveydenhuollossa aivan muista syistä, mutta tiedoista oli löytynyt vanha ja silloin väärin perustein asetettu diagnoosi. Nyt poliisit halusivat käydä tapaamassa ihmistä ikään kuin varmistaakseen jotakin. Henkilöllä ei ole hoitosuhdetta eikä lääkitystä, koska hän on ajanut haittavaikutuksia aiheuttaneen lääkityksen alas vuosia sitten psykiatrin avustuksella. Luulisi tämän merkitsevän jotakin, mutta ei! Takaisin lääkitykselle kulkematta lähtöruudun kautta, mitäs tulit terveydenhuoltoon asioimaan. Moni kärsii erilaisista sivuvaikutuksista saamatta niihin minkäänlaista apua. Pohdin usein, kenen vastuulla on ihmisen tilanteen huononeminen ja toimintakyvyn selkeä heikentyminen? Jos ihminen perustelee lähteisiin vedoten ja haittavaikutuslistan kanssa kokemiaan oireita, millä oikeudella tätä vähätellään tai sanotaan, ettei se voi pitää paikkaansa? Entä jos ihmisille koituu näistä pysyviä haittoja?
Tutkimustenkin mukaan luottamus sote-palveluita kohtaan on heikentynyt Suomessa. Se, mitä tästä itse tiedän, saa minut arvelemaan, että palveluitamme vaivaa kohtaamattomuustauti. Se eristää potilaan omaan lokeroonsa ja asiantuntijan omaansa. On kiire. Jännittää. Ahdistaa. Hyvinvointialueiden säästövaatimukset vaikeuttavat työtä. Tulee eettistä stressiä. Kohtaaminen on mahdotonta jos pelottaa. Kohtaaminen ei onnistu jos emme voi tavata toisiamme tasavertaisina. Tämä on usein mahdotonta, huomaan. Näköjään varon sanojani tätä kirjoittaessani etten vaan suututtaisi ketään. Sekin jo kertoo siitä, että elämme pulmallista aikaa. Avoimen keskustelun pitäisi olla mahdollista ja tavoiteltavaa. Minun ei pitäisi joutua miettimään, mitä sanon, koska tavoitteeni ei ole loukata tai arvostella. Haluan ainoastaan nostaa esiin epäkohtia, joille pitäisi tehdä jotakin.
Lähes kaikilla hankalassa tilanteessa olevalla on jokin mielenterveysdiagnoosi. Usein se on epävakaa tai kaksisuuntainen, myös adhd vilahtelee ihmisten puheissa. He kertovat lapsuuksista, missä on ollut väkivaltaa ja turvattomuutta, taloudellista ahdinkoa ja monenlaista sellaista olosuhdetta, että mietin, miten kukaan voi sieltä selviytyä kolhuitta tai toimimatta jotenkin hankalasti, mikä usein johtaa sitten näihin diagnooseihin ja päihdeongelmiin myös. “Hoito” on lääkeresepti ja sen uusimiseen liittyvä yhteydenotto. Liian monella on raskaat lääkitykset esimerkiksi uniongelmiin, kun taustalla on väkivaltaa ja pitkittynyttä traumatisoivaa olosuhdetta. Olen mykistynyt välillä siitä määrästä erilaisia valmisteita, mitä ihmisillä on ja oireilun ytimessä on traumat ja turvattomuus. Siivouspäivänä kerran kuuntelin Tiedeykkösen keskustelun Ehkäisevätkö rangaistukset rikoksia? Ohjelman esittelytekstissä lukee, että lähes kaikilla vangeilla on persoonallisuushäiriö ja päihdeongelma. Sonja Saarikosken Naisvangit-kirjassa on kuvailtu hyvin olosuhteiden vaikutusta rikollisuuden taustalla ja kuvailtu tätä aihepiiriä erinomaisesti. Tuon kirjan luettuaan tuskin kukaan voi enää ajatella, että niin sitä vaan jotkut valitsevat ne rikokset, päihteet ja niin edelleen. Jos ei ole mitään muuta saanut kuin turvattomuutta, sillä on kauaskantoisia seurauksia. Kyseenalaistaisin myös sen, mitkä näistä “persoonallisuushäiriöistä” ovat oikeastaan hioutuneita ja pakollisia selviytymisen keinoja haitallisissa olosuhteissa, ja ovatko päihdeongelmatkin vain seurausta siitä, että sietokyvyn rajat ovat tulleet vastaan. Joku voisi sanoa ajatteluani yksinkertaiseksi, että en vaan tiedä tarpeeksi esimerkiksi adhd-asioiden kytkeytymisestä päihdeongelmien kehittymiseen ja häiriökäyttäytymiseen ja niin edelleen. Ajattelen, että jos katsomme ihmisiä leimaten, ne saattavat myös toimia itsensä toteuttavina ennustuksina. Juuri Helsingin Sanomissa oli artikkeli diagnoosien haitallisuudesta.
Minulle kerrotaan joskus niin järkyttäviä asioita, että en voi muuta kuin liikuttua ihmisten kanssa. He haluavat halata ja minä myös. Joskus mikään muu ei auta niin hyvin. Moni häpeää olemistaan ja virheitään, vaikka minä ymmärrän, että virheitä ja vääriä valintoja on tehty olosuhteissa, mitkä eivät mahdollista helposti mitään muuta. “Ihminen pyrkii toimimaan aina jotenkin itselleen oikein eri tilanteissa”, sanon. Helpottunut tunnelma huoneessa. Moni haluaisi selvitellä mielenterveyden oireilujaan mielenterveyspalveluissa, mutta toteaa sitten, että sinne ei pääse koska on päihdeongelmaa ja että itse asiassa päihteistä on koitunut niitä mielenterveysongelmia. Usein nauramme tälle kaikelle. “Activating clown vision”, pellelasit nenälle. Maailma näyttää täysin samalta. Mitä järkeä tässä on? Missään?
You can tell from the lines on her face
You can see that she’s been there
Probably been moved on from every place
’Cause she didn’t fit in there
Kävelen töihin. Phil Collins laulaa. Ripottaa vettä. Aamu on kalpean valon kujeilua. Monella kohtaamallani henkilöllä on se kokemus, että he eivät kuulu mihinkään. Aina pitää olla valmis lähtemään, mikään ei ole pysyvää, mihinkään ei voi luottaa. “Enhän mä edes tiedä kuka mä itse olen”, yksi ihminen puuskahti kerran. Keskustelu jatkui hyvien pohdintojen avulla eteenpäin. “Päihteet on saanu mut kadottamaan itseni. Miten mä saisin itseni takaisin?” Suuria kysymyksiä.
Kasvoja. Erilaisia. Arvokkaita. Hymyt ovat monenlaisia ja naurut vasta ovatkin. Hetki ennen itkua on tiheä, suolantuoksuinen. Kuumotus luomien alla, myös minun. Ihmisyys on yhteyttä. Meiltä yritetään viedä sitä, on viety sitä. Useat kohtaamani ihmiset ovat järjestelmässämme näkymättömiä tai sitten joku voi rumasti ajatella, että kulueriä ja mitäs eivät osaa järjestää elämäänsä paremmin. Sisälläni kuohahtaa puhdas viha: Kenelläkään ei ole oikeutta sanoa noin. Tilanteet ovat hankalia, solmussa, monisyisiä ja vaativat paljon voimaa selvitellä. Jos ei ole yhtään mitään, jäljelle ei jää usein hirveästi voimiakaan. Meillä pitäisi olla turvapaikkoja elämän kolhimille. Paikkoja, joissa ei tarvitsisi hävetä itseään tai joutua leimatuksi millään tavalla. Paikkoja, joissa voisi kerryttää voimiaan ja jaksamistaan. Turvaa, rakkautta, turvaa. On kauheaa, että juuri tätä ei ole tarjolla etenkään heille, joita on jo rikottu paljon. “Missään ei voi levätä, mihinkään ei voi pysähtyä”, sanoi yksi. Ymmärrän hyvin. Jatkuva turvattomuus vaikuttaa mielen hyvinvointiin ja verottaa sitä. Jatkuva taloudellinen stressi hankaloittaa arkea ja jaksamista ja lopulta vaikuttaa arjen- ja elämänhallintaan. Meidän pitäisi pystyä parempaan, mietin kun jälleen kerran kuulen, miten yleistukiuudistuksen myötä vankeustuomion suorittanut joutuu odottamaan viikon ennen kuin voi hakea etuutta. “Meillä on nyt tullut tää muutos niin nyt on tämä omavastuuaika mut hyvää päivänjatkoa vaan!” Erään asiakkaan kanssa soitamme sosiaalipalveluiden opastukseen. Hänellä ei ole asuntoa. Huoli-ilmoitus on tehty, mutta käsittelyssä saattaa kestää, koska lomatkin kohta alkavat pyöriä.
Mielenterveyden oireilu kytkeytyy aina huonoon tilanteeseen ja olosuhteisiin. Toisinaan käy niin, että jo pelkkä keskustelu asioista helpottaa valtavasti ja asioita on taas voimaa edistää. Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että meidän olisi tarkasteltava rehellisemmin sitä, auttaako järjestelmämme ketään vai syventääkö se puhetta ongelmista ja saako se aikaan eristäytymistä yhteisöllisyyden ja yhteyksien luomisen sijaan. Olen aiemminkin tästä kirjoittanut.
Jälleen yksi päivä paratiisissa, ajattelen, kun suljen työhuoneeni oven. “Voi luoja, eikö kukaan voi tehdä mitään, pitäisi olla edes jotakin sanottavaa”. Sanottavaa minulla kyllä riittää enkä vuosilomalle lähtiessäni pääse edes kahtasataa metriä kohti kotia, kun pelokas nuori pyytää, että saisi kävellä hetken kanssani. Aurinko loimottaa kadut kuumiksi, on hiostava iltapäivä. Valo on jotenkin raakaa. Nuorella on valkoinen paita ja naarmuiset, mustelmaiset käsivarret. Hän kertoo, että puukostakin on tullut edellisiltana. Saan nähdä haavan. Se on onneksi siisti. Kävelemme hetken yhtä matkaa. “Mua ahdistaa tosi paljon”, hän sanoo. Saan kuulla, että nuori on jälkihuollon piirissä mutta oma työntekijä lomailee eikä hän halua asioida muiden kanssa. Kerron, että työkaverini on tavattavissa kohtaamispaikassa maanantaina taas ja kerron, minne voi soittaa jos tulee huonompi olo ennen sitä. Puhelin onneksi on. “Joo mutta ei siitä ole mitään apua niinku tästä. Kiitos kun sain olla sun kanssa vähän aikaa.” Hän halaa minua. En päästä irti ennen kuin hän irrottaa otteensa. “Kiitos oikeesti. Tää pelasti.” Kiipeän ylämäkeen kivistä polkua kohti kesälomaa ja kaunista kotiani. Nuoren pelko ja ahdistus jäävät olkapäihini. En halua niitä karistaa. Elämän painoa.
