Olen hukannut koko kallisarvoisen elämäni ja terveyteni biomedikaaliseen psykiatriaan, eikä kummastakaan tunnu olevan enää paljoakaan jäljellä. En voikaan tällä hetkellä sietää itseäni, elämääni enkä myöskään biomedikaalista psykiatriaa, jonka kuitenkin tiedän porskuttavan koneistona ja hoitojärjestelmänä eteenpäin vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Se jatkaa elämien ja ihmisten tuhoamista siitä huolimatta, että psykiatrian ja lääketieteenkin parissa ollaan jo pitkään tiedetty paremmin.
Lukiessani Mad in Finlandin sivuilta psykiatri ja psykoterapeutti Janne Kurjen blogitekstiä ”Psykiatria, valta ja tiede – Psykiatrisen vallankäytön ideologinen tuki” (https://madinfinland.org/psykiatria-valta-ja-tiede-psykiatrisen-vallankayton-ideologinen-tuki/) ymmärrän, ettei minulla ja elämälläni tainnut lopulta olla paljoakaan mahdollisuuksia. Tipuinhan käytännössä jo teini-ikäisenä syvälle biomedikaalisen psykiatrian syövereihin.
Kurki toteaakin kirjoituksessaan muun muassa: ”Biopsykiatristen teorioiden ennustevoima on käytännössä negatiivinen, kun arvioidaan psykiatristen hoitojen tehoa: on todennäköisempää, ettei potilas parane, kuin se, että hän paranisi teorian mukaisesti”. Kurki tunnustaa tekstissään myös avoimesti psykiatristen potilaiden monin tavoin toivottomankin alisteisen aseman suhteessa nykypsykiatristen hoitokäytäntöjen luomaan ”avuttomuuden” tilaan ja tapaan käyttää valtaa.
Tällä vallankäytöllä ei ole Kurjen mukaan lopulta mitään tekemistä järjen taikka tieteellisen tiedon kanssa. Hän toteaakin kirjoituksessaan: ”Psykiatrian halu tai velvoite olla tiede ei tee siitä tiedettä. Itse asiassa tarkemmassa tarkastelussa käy ilmeiseksi, ettei psykiatrinen tieto täytä mitään tieteellisen tiedon tieteenfilosofisia kriteereitä. Psykiatrisia teorioita on esimerkiksi mahdotonta osoittaa vääräksi, esimerkkinä tästä jatkuvasti muotoaan muuttavat aivojen tai välittäjäaineiden epätasapainoa mielenterveyden häiriöiden selityksenä esittelevät teoriat.”
Psykiatrisen potilaan on myös oman pitkän potilaskokemukseni mukaan pitkälti mahdotonta saada nykyisin vallalla olevassa psykiatrisessa hoitojärjestelmässä aikaan minkäänlaista todellista älyllistä diskurssia tai ajatusten vaihtoa. Sen lisäksi, ettei biomedikaaliselta psykiatrialta nimittäin löydy mitään todellista tieteellistä pohjaa, se myös suhtautuu kohtaamiinsa potilaisiin monin tavoin alisteisesti ja jopa avoimen syyllistävästi.
Kurki kirjoittaa: ”Tästä kaikesta seuraa, että psykiatriassa medikalisoiva ratkaisu avuttomuuden ongelmaan on tuhoon tuomittu. Psykiatriassa näyttöön perustuva ideologia on kuin sarjakuvan hahmo, joka maan loputtua jalkojensa alla jatkaa juoksuaan ilmassa, kunnes tajuaa, että se juokseekin tyhjän päällä. Psykiatrisista syistä johtuvan työkyvyttömyyden globaali epidemia on seurausta tästä ainakin osittain. Potilaat eivät vain ymmärrä parantua, vaikka pseudotieteellisen teorian mukaan heidän pitäisi parantua: potilaiden täytyy olla ”sairaudentunnottomia”, ja varmastikin he ”pinnaavat” lääkkeistään, eivätkä he tee kunnolla altistumisharjoituksiaan ja käyttäytymistieteellisen nettiterapiansa kotitehtäviä.”
Minutkin kirjoitettiin lopulta ulos psykiatrisesta erikoissairaanhoidosta ja käytännössä koko julkisesta terveydenhuollosta toivottomana ja parantumattomana tapauksena. Myös paljon ennen uloskirjoitusta minun annettiin monella tapaa sekä suoraan että epäsuoraankin ymmärtää, että vointini kroonistuminen ei johtunut niinkään saamastani ”hoidosta” vaan enemmänkin omista motivaatio- ja asenneongelmistani. Näin biomedikaalinen psykiatria teki minusta syntipukin siihen ongelmaan, jonka se alun alkaen itse loi ja sai aikaan.
Janne Kurki kritisoi kirjoituksessaan myös voimakkaasti psyykenlääkkeitä piakkoin ilmestyvään kirjaansakin viitaten. Psyykenlääkkeiden voidaan katsoa olevan yksi biomedikaalisen psykiatrian pahimpia ja kroonistavimpia vitsauksia muun muassa aikanaan lääketieteen Nobelinkin voittaneen lobotomian ohella. Puu tunnetaan lopulta tuottamistaan hedelmistä. Oman kokemukseni ja valitettavan monen muunkin valtapsykiatrian uhriksi joutuneen psykiatrisen potilaan kokemuksen mukaan biomedikaalisen psykiatrian hedelmät ovatkin lopulta sisältä täysin mätiä.
Psyykenlääkitys onkin kuluneiden vuosien ja vuosikymmenien aikana paitsi kroonistanut psyykkistä oireiluani, myös lamannut yleistä toimintakykyäni. Se on tehnyt minusta pitkäaikaisesti työkyvyttömän ja vaikuttanut vahingollisesti fyysiseen terveyteeni. Kurki toteaakin kirjoituksessaan:
”Kun pseudotieteellinen ratkaisu ei tuota tulosta, vallankäyttö alkaa ”paikkailla” seurauksia. Kun psykoottinen ei parane, hänet lääkitään jalattomaksi tai zombieksi niin, että hänen sairautensa ei haittaisi niin paljon muita ihmisiä. Kun masennus ei ota helpottaakseen, Kela lakkaa maksamasta sairauspäivärahaa, niin eiköhän se työkyky sieltä taas löydy, kun pakko ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi. Kun lapsen käyttäytyminen ei ART-terapialla muutu, lisätään riittävä määrä neuroleptia ruokalistalle, ja ilman sitä ei ole kouluun tulemista, pystyi sen kanssa oppimaan tai ei.
Näin metafyysisen avuttomuuden kutsuma vallankäyttö ujuttautuu hoitoon mukaan ”lääketieteellisinä” tai hallinnollisina käytäntöinä. Tässä vaiheessa ”näytölläkään” ei ole enää väliä, sillä jotenkinhan näistä tilanteista on vain päästävä eteenpäin. Kaikki masentuneet eivät voi olla työkyvyttömyyseläkkeellä, sillä eläkerahat loppuisivat silloin alta aikayksikön. Eikä psykoottisena voi kaduillakaan vaellella, eikä koulussa heiluttaa nyrkkiä. Näin se, mistä yritettiin päästä eroon – avuttomaan kohdistuva mielivalta – kukoistaakin viranomaiskäytänteissä, joiden edessä valvova viranomainen on kumileimasin. Parantumisen korvaa hallinta.”
Koen tämän parantumisen korvanneen hallinnan rikkoneen minua ihmisenä ja potilaana kaikista eniten. Olen halunnut aina potilaana kovasti toipua ja voida hyvin. Ajattelin, että parantuminen on todennäköisintä jos olen kiltti ja kuuliainen potilas. Nielin siten paremman olon ja voinnin toivossa lähes kaikki minulle määrätyt tabletit ja pillerit. Ne eivät kuitenkaan lopulta parantaneet vointiani vaan tekivät minusta juuri ”jalattoman zombin”. Tämän seurauksena sain osastohoidossa ollessani käytännössä jatkuvasti kuulla hoitohenkilökunnan taholta toruja ja suoraa syyllistämistäkin siitä, etten meinannut millään päästä sairaalasängystä ylös.
Ja nyt vietettyäni yli kaksikymmentä vuotta biomedikaalisen psykiatrisen hoidon parissa huomaan seisovani oman menetetyn elämäni raunioilla. Tunnen itseni psykiatrisena potilaana ja ihmisenä petetyksi, vihaiseksi ja hyväksikäytetyksi. En voi lakata pohtimasta sitä, miksei minun elämälläni tai kokonaisterveydelläni ollut psykiatrisen hoidon osalta lopulta yhtään mitään väliä? Mitä tein ansaitakseni sen kohtelun, jota osakseni sain? Miksi minua ei voitu potilaana missään vaiheessa todella kuunnella ja ottaa todesta?
Mietin myös, miksi biomedikaalisen psykiatrian on vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen mahdollista jatkaa voittokulkuaan suomalaisessa terveydenhuollossa, vaikka se on lääketieteen osa-alueena lopulta täysin vailla tieteellistä tai kovin inhimillistäkään pohjaa? Psykiatri Janne Kurki vastaa tähän pohdintaani kirjoituksessaan seuraavasti:
”Vuosisatojen saatossa siellä täällä joku tai jotkut ovat heränneet ja vastustaneet tällaista pseudotieteen nimissä toteutettua vallankäyttöä. Tällaisen vastaliikkeen selkäranka on aina eettinen, ei tieteellinen. Eettinen selkäranka on voinut löytyä vaikkapa Ranskan suuren vallankumouksen arvoista (Pinel) tai syvästä uskonnallisesta vakaumuksesta (kveekarit). Myös Suomessa on syntynyt tällaisia eettisiä vastaliikkeitä, esimerkkinä avoin dialogi ja siihen perustunut Keroputaan hoitomalli. Nämä liikkeet syntyvät, elävät aikansa, ja kuihtuvat pikku hiljaa, kun uudelleen ja uudelleen tieteenä esittäytyvä psykiatria tukahduttaa ne keinoja kaihtamatta. Tässä ei ole kyse tieteellisistä erimielisyyksistä, eikä rationaalisilla argumenteilla ole merkitystä näissä kamppailuissa. Kyse on puhtaasti vallasta ja valtaa ylläpitävistä ideologioista. Siten valtaapitävän argumentin epäloogisuuden tai virheellisyyden osoittaminen on merkityksetöntä: valtaa pitävä on oikeassa, koska hän on valtaa pitävä, ei, koska hän olisi oikeassa.”
Nämä psykiatri Janne Kurjen sanat herättävät minussa toimimattomassa ja hyvin monin tavoin terveydelle vahingollisessa psykiatrisessa hoitojärjestelmässä vuosikymmenet asioineena potilaana kaiken kaikkiaan suurta lohduttomuutta ja järkytystäkin. Huomaan sekä sen ja että kaiken psykiatrisen hoidon piirissä kokemani ja läpielämäni jäljiltä kyynistyväni ja katkeroituvanikin ihmisenä. Uskoni länsimaiseen lääketieteeseen on biomedikaalisen psykiatrian osalta särkynyt aivan kokonaan.
Tämä pistää minut käytännön tasolla vaikeatasoisesti oireilevana mielenterveyspotilaana hyvin pelottavaan, turvattomaan ja itseinhoiseenkin tilanteeseen. Joudun nimittäin yhä asioimaan psykiatrian piirissä muun muassa Kelan kuntoutusterapioideni tiimoilta ja myös syömään terveydelleni monin tavoin vahingollisia psyykenlääkkeitä. Tiedän myös, että psyykkinen vointini ei saa nykyhoitojärjestelmässä huonontua tai kriisiytyä enää ikinä siten, etten pärjäisi sen kanssa avohoidossa.
Kokemukseni mukaan lyhytkin sairaalahoitojakso tai muu akuuttipsykiatrinen hoitointerventio voi nimittäin hetkessä tehdä tyhjäksi edistykseni muun muassa itselleni vahingollisten ja toimimattomienkin psyykenlääkitysten purkamisen suhteen. Tämän realiteetin tiedostaminen tekee aidosta toipumisesta hyvin haasteellista ja ehkä jopa mahdotonta. Tunteita lamaavan lääkityksen purkamiseen ja onnistuneeseen terapiatyöskentelyyn nimittäin usein kuuluu hyvinkin olennaisesti psyykkisen voinnin huomattavakin huonontuminen ja jopa romahtaminen.
Vaikka olenkin tänä päivänä onnistunut viime vuosien kuluessa vähentämään ja ajamaan pikkuhiljaa alas psyykenlääkitystäni, sitä on yhä kokonaisterveyteni ja elämänlaatunikin kannalta aivan liikaa jäljellä. En myöskään hyödy terapioistani lainkaan samassa määrin kuin mitä tekisin ilman liian runsasta psyykenlääkitystäni. Osakseni saamani psykiatrisen hoidon seurauksena en ole myöskään voinut toteuttaa lainkaan unelmiani liittyen esimerkiksi perheen perustamiseen tai työkykyisyyteen.
Biomedikaalinen psykiatria on vienyt parhaat vuodet elämästäni ja nyt aika on jo ehtinyt ajaa minun ja unelmieni ohi. Biomedikaalinen psykiatria onkin kaikessa epätieteellisyydessään, vallanhalussaan ja myös törkeässä arroganttiudessaan onnistunut lopulta jyräämään ja tuhoamaan minut ihmisenä. En voi siitä kaikesta johtuen elää tänä päivänä käytännön tasolla omien arvojeni mukaista mielekästä elämää tai oikein edes sietää itseäni.
Tiedän, että elämän erilaisista hankaluuksista ja vastoinkäymisistä tulisi aina pyrkiä löytämään jonkinlainen opetus ja hopeareunus. Minä en tätä hopeareunusta onnistu kuitenkaan juuri nyt löytämään. Itselleni kun ei riitä hopeareunukseksi se, että voin jakaa omia kokemuksiani psykiatrisen hoidon piiristä kirjoittamalla niistä julkisesti ja auttamalla siten mahdollisesti jotakuta muuta samantapaisten ongelmien ja haasteiden kanssa kamppailevaa ihmistä.
Se ei riitä läheskään korvaamaan kaikkia niitä vahinkoja ja menetyksiä, joita olen nykypsykiatristen hoitokäytäntöjen osalta menneisyydessäni ja nykyisyydessänikin kokenut. Tunnen menettäneeni tulevaisuuteni ja ihmisyyteni värikkäine tunne-elämineen biomedikaaliselle psykiatrialle, joka näyttää jauhava sen luokse ajautuneen ihmisen usein täysin palasiksi omassa mekanistisessa ja monin tavoin inhimillisyydelle vieraassa koneistossaan.
Minulla ei tainnut todella olla ihmisenä paljoakaan mahdollisuuksia.
