Ajatukset ovat kuin lauma huskykoiria; haluavat lähteä moneen suuntaan. Viime aikoina mediassa on ollut esillä varoittelua traumojen kanssa “huseeraamisesta” ja viisaita sanoja kouluttajapsykoterapeutti Maaret Kalliolta (HS 28.3.2026) siitä, että aikamme on kääntynyt suuntaan, mikä ei ole hyväksi meille ihmisille. Kallio viittaa kolumnissaan myös psykologian emeritaprofessori Liisa Keltinkangas-Järvisen ajatuksiin siitä, että kulttuuriimme on hiipinyt yksilökeskeisyys ja itsekkyyden arvostaminen yhteisöllisyyden ja yhteyksien kustannuksella.
Tulinpa tuon Itsekkyyden ajan (2026) lukeneeksi. En voisi olla enempää samaa mieltä tästä: “Elämän mielekkyys tai sen puute on viime aikona noussut yhä useammin pohdinnan kohteeksi, kun on etsitty länsimaisen ahdistuksen syitä. On mietitty, lisääkö vai vähentääkö yksilöllisyys elämän mielekkyyttä.” Keltinkangas-Järvinen esittelee persoonallisuusteoreetikko Cloningerin kolmijakoisen persoonallisuuskäsityksen. Ensimmäinen taso on suhde itseen, toinen suhde muihin ihmisiin ja kolmas ihmisen suhde ympäröivään maailmaan, koko universumiin: “Suhdetta ympäröivään maailmaan voidaan nimittää yksinkertaisesti vain henkisyydeksi, kyvyksi nousta arjen yläpuolelle ja ymmärtää elämän laajempia kokonaisuuksia, muutakin kuin omat halut ja tarpeet.” Näiden kolmen välinen tasapaino on hyvän elämän edellytys. “Tämän teorian mukaan ihmisellä on synnynnäinen henkisyyden tarve.”
Parantava yhteys
Maaret Kallion kolumnissa pohditaan sitä, että aikaamme kuuluu tapa ajatella kaikki siltä kantilta, että miten sitä voidaan hoitaa eri palveluissa. Kärjistettynä esimerkkinä vaikkapa sellainen, että uskaltaako läheisensä menettänyttä kohdata kun ei ole kriisiosaamista. Kallio kirjoittaa, että mielenterveyteen liittyvät asiat eivät aina tarvitse ammattilaisia niitä ratkomaan ja että mielenterveyden ongelmia nähdään sielläkin, missä niitä ei ole. Ihmisyyteen kuuluu Kallion mukaan vaikeitakin aikoja ilman että näiden aikojen aiheuttamat olot olisivat oireita jostakin mielen sairaudesta. Suruun auttaa esimerkiksi se, että toinen ihminen halaa, on läsnä ja kantaa hetken eteenpäin omalla turvallisella olemuksellaan. Meissä on kaikissa sisäsyntyinen kyky huolehtia ja lohduttaa, mutta vaikuttaa hieman siltä, että jotakin kummaa on tapahtunut ja olemme vieraantuneet näistä taidoista.
Itsekkyyden, erillisyyden ja yhteydettömyyden kulttuurissa näivetymme. Saan toistuvasti työssäni palautetta läsnäolosta ja inhimillisyydestä – siis siitä, että olen paikalla jakamassa hetkiä. Siitä, että olen tavattavissa omana itsenäni enkä suojamuurin takana lymyilevänä hahmona. Ihmiset tuntuvat arvostavan aitoutta. Kirjoitin myös aiemmin merkityksellisyydestä ja henkisyydestä: teemoista, mitkä yhä useammat halusivat ottaa kanssani keskusteluissa esille tai mihin päädyimme lopulta. Perusasioita nämä: Tarve peilata ja jakaa ajatuksia toisen ihmisen kanssa liittyen olemassaolon ja merkityksellisyyden kysymyksiin, tarve nauraa tai itkeä, liikuttua yhdessä. Tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi sellaisena kuin on.
“The mind and the soul operate with the same capacity. Given safety, genuine connection, the experience of being seen and heard without judgment, the nervous system shifts from its emergency posture into the restorative state in which healing, insight, and transformation become possible. This is not wishful thinking. It is basic neurobiology. The parasympathetic response, the reduction of cortisol, the restoration of immune function, these are measurable, documented processes that occur when a person feels safe, trusted, and met by another human being.” (Psykologi Roger McFillinin blogiteksti 15.2.2026.) Sieluni soi kun luen tätä. Roger summaa tässä toipumista edesauttavia tärkeitä seikkoja: kohtaamisen, turvan ja luottamuksen, toisen ihmisen läsnäolon. Roger puhuu mielellään sielusta. Minne, oi minne, olemme palvelujärjestelmässämme sielun kadottaneet? Se on vaarallinen teema ja voi johtaa jopa psykoottisiin mietteisiin. Näin kauaksi olemme tulleet. Voi meitä.
Onko ihmekään, että pahoinvointia on niin paljon? Yksilöä syyllistetään siitä, että hän sairastuu sairaassa systeemissä (kiitos, Erich Fromm, jälleen kerran) ja sitten on yksilön vastuulla hankkia itselleen erilaista hoitoa ja palveluita, pyrkiä toipumaan yksin ja noudattamaan kiltisti erilaisia vaatimuksia toipumiselle. Siis tämä kaikki yksin. Entä jos kaikki täällä tehdään vähän vaan vinoon? Saako siitä puhua? Uskallammeko me kantaa toisiamme hankalien aikojen ja hetkien läpi vai suosittelemmeko ystävälle yhteydenottoa mielenterveyspalveluihin?
Peter Levine kirjoittaa, että traumoihin auttaa rakkaus. Se on totta. Roger McFillin on puhunut paljon rakkaudesta ja asiakastyöstä. Läsnäolosta, missä hyväksyntä ja ehdoton rakkaus taittavat pelon, jännityksen ja ahdistuksen. Se, että auttamistyöstä tekemällä tehdään monimutkaisempaa kuin se onkaan tai varoitellaan julkisuudessa ihmisiä milloin mistäkin, on mielestäni huolestuttavaa. Se, että ajallemme tyypillistä on pyrkiä lokeroimaan asioita ja rajaamaan ilmiöitä, rakentelemaan aitoja, on keinotekoista ja aiheuttaa mittavasti pahoinvointia ja erilaisia kustannuksia, inhimillistä hintaa on turha edes tässä määritellä. Monesti mietin, edistääkö järjestelmämme lopulta sitä, että jokaisen pitäisi käpertyä itsensä ympärille ja nähdä itsensä vain kimppuna erilaisia oireita ja ongelmia? Jos nopeasti vilkaisee, mistä mediassa kirjoitetaan näinä aikoina, voi hyvin huomata, että tällaista on ilmassa. Mitä jos käymme läpi asioita, joita joku muukin on käynyt läpi ja mitä jos meidät olisikin tarkoitettu jakamaan kokemuksiamme ja auttamaan toisiamme? Elämä on toisinaan vain surkeiden sattumusten sarja, kärsimyksen kudelma, ilmat pihalle lyövä ilkiö. Se on sitä välillä kaikille.
Joinakin aamuina kevättalvella alkaa kuulla ne. Mustarastaat. Niillä on läpi talven kehrättyjä sävelmiä höyhenissään, ja ne laulavat kuin olisi ainoa aamu laulaa, joka ainoa aamu. Kävelee töihin ja muistaa matkalla taiteilija Marina Abramovićin taideteoksen MoMassa. The Artist is Present -teos käsitti 736 tuntia hiljaisuutta, minkä aikana hän vain katsoi eteensä istahtavia ihmisiä silmiin. Moni alkoi itkeä. Siinä on läsnäolon ja ihmisyyden voima yksinkertaisessa muodossa. Meillä on kaikilla mahdollisuus hyödyntää tuota voimaa.
