Alhaisista ennakko-odotuksista johtuva asenteellisuus: kyvykkyyden vähättely psykiatriassa

Artikkeli on julkaistu alun perin Mad in America-sivustolla 27.8.2026. Alkuperäinen englanninkielinen kirjoitus on luettavissa täältä.

Kirjoittanut: Alexandra R. Martin

Kääntänyt: Miro Sulkumäki

Loisteputkivalot pitivät matalaa huminaa, kun kävelin edestakaisin pitkin suljetun osaston käytäviä Pohjois-Massachusettsissa. Monien muiden potilaiden kasvot heijastelivat samaa kaiken nielevää, kauheaa tyhjyyttä, jota itse tunsin. Oli joulukuun loppupuoli, ja joulu lähestyi nopeasti: jotkut potilaat olivat iloisia tulevasta joulun juhlinnasta, toiset sen sijaan reagoivat siihen katkerasti, luultavasti juhlaan liittyvien traumaattisten kokemustensa vuoksi. Raikas ilma – osaston sisälämpötila pidettiin osavaltion määräämän 20 °C:n vähimmäisrajan tasolla – tuntui kylmältä paljaita käsivarsiani vasten.

Vielä kylmempi oli sosiaalityöntekijä Sandra, joka oli muutama tunti aiemmin kehottanut minua alentamaan ennakko-odotuksiani elämässä menestymisen suhteen diagnoosini takia.

Hän oli keskustellut kanssani yhteensä korkeintaan kaksi tuntia kuluneiden neljän viikon aikana, mutta oli päätellyt nopeasti, että hänen tehtävänsä oli heikentää sitä, mitä elämänhalustani oli vielä jäljellä. Itseoppineena ohjelmistosuunnittelijana, jolla oli insinööritutkinto, en pitänyt unelmaani omasta teknologia-alan startup-yrityksestä mahtipontisena tai järjenvastaisena. Sandra oli kertonut minulle, että ”hänen vastaavanlaiset tapauksensa” päätyvät usein toistuvasti sairaalajaksoille, ja että minun pitäisi hyväksyä tämä rajoitteena menestymismahdollisuuksilleni. Hän ei pohtinut sitä, että voisinko lopulta toipua tai voisiko tilani vakiintua. Sen sijaan hän esitti sairaalajaksot väistämättömänä seurauksena siitä, että minulla oli epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosi, johon yhdistetään muun muassa äärimmäisen nopeat ja jyrkät mielialanvaihtelut sekä taipumus itsensä vahingoittamiseen.

Vuosia myöhemmin opin, että sekä hän että minua hoitanut psykiatri olivat kumpikin tulkinneet väärin ne traumareaktiot ja järjestelmän aiheuttavan ahdistuksen, jotka olivat kehittyneet minulle aiempien vuosien aikana nähtyäni ja koettuani väärinkäytöksiä pakkohoidon piirissä. Ehkä vaistomaisesta uhmakkuudesta johtuen päätin silloin, että näyttäisin vielä hänelle, että hän on väärässä, ja onnistuisin. Seuraavien vuosien aikana kaksinkertaistin toipumispyrkimykseni vieroittautuessani hallitusti ja asteittain psykiatrisista lääkkeistäni ammattilaisten valvonnassa, ja hakeuduin vapaaehtoisesti asukashoitoyksikköön Canterburyssa, New Hampshiressa, jossa vietin neljä kuukautta erossa puolisostani. Suoritettuani nyt ensimmäisen vuoteni oikeustieteellisessä tiedekunnassa, voin ylpeänä ja luottavaisesti sanoa, että olen reilusti ylittänyt Sandran alhaiset ennakko-odotukset.

Mietin usein kuinka sosiaalityöntekijä, joka luultavasti piti itseään empaattisena, saattoi päätyä sellaiseen johtopäätökseen minusta niin vähäisten havaintojen perusteella, jotka oli lisäksi tehty tilanteeni ollessa vaikeimmillaan. Sairaalasta pois päästyäni ja käytyäni vuosien ajan toisen terapeutin vastaanotolla, hän nimenomaisesti sulki pois epävakaan persoonallisuushäiriön mahdollisuuden ja asetti sen sijaan diagnoosiksi kompleksin posttraumaattisen stressihäiriön. Mutta miten edellä mainittu sosiaalityöntekijä ylipäänsä katsoi voivansa sanoa sillä tavalla kellekään asiakkaalleen, riippumatta siitä, täyttikö tämä hänelle annetun diagnoosin kriteerit vai ei?

Uskon, että vastaus löytyy median luomista mielikuvista, joissa ”mielisairaus” esitetään kaiken kattavana selityksenä henkilön koko olemukselle. Kun näemme mielenterveyshaasteista kärsiviä hahmoja TV-sarjoissa ja elokuvissa, ennemminkin ”sairaus” nousee pääosaan kuin sen kanssa elävä henkilö. Liian usein nämä kuvaukset ovat äärimmäisiä eivätkä ne edusta sitä, miten useimmat tapaukset ilmenevät. Monet väittäisivät, että mielenterveyshaasteisiin liittyvä stigma on alkanut hälvetä yhteiskunnassamme, mutta itse uskon, että se on yksinkertaisesti muuttunut avoimen leimaamisen sijasta alhaisiksi ennakko-odotuksiksi. Ennakkokäsitykset henkilön kyvykkyydestä ovat edelleen olemassa.

Muutama viikko sitten katsoin yhtä HBO:n The Pitt -sarjan jaksoista. Jakso keskittyy potilaaseen nimeltä Jackson Davis, joka on noin 25-vuotias oikeustieteen opiskelija ja jolla on psykoosin ja vainoharhaisuuden oireita. Jackson näytetään aluksi ambulanssin potilastilassa: hänet on otettu kiinni kampuksen turvahenkilöstön kanssa tapahtuneen yhteenoton jälkeen. Kun Jackson saapuu päivystykseen, hän huutelee järjettömiä viittauksia Yhdysvaltain lainsäädännön eri osiin. Uskollisena tälle stereotypialle, jaksossa näytetään Jackson raajojaan viuhtovana ja kiljuvana. Katsojille kerrotaan, että Jackson oli heittänyt tuolin vahtimestaria kohti ja lyönyt tätä kirjastossa tapahtuneen yhteenoton aikana, ja meille näytetään, kuinka Jacksonin niskassa on etälamauttimen väkästä. Jackson näytetään kiihtyneenä ja äänekkäänä, kuinka hän repii häneen kytkettyjä piuhoja irti samalla kun henkilökunta yrittää arvioida hänen tilaansa. Henkilökunta antaa hänelle lopulta rauhoittavia, vaikka hän oli lepositeissä eikä ollut kykenevä vahingoittamaan ketään fyysisesti. Yhteenvetona voisi sanoa, että jaksossa käytetään huomattavan paljon aikaa siihen, että Jackson esitetään uhkana muille.

Psykiatrisen arvioinnin jälkeen hoitohenkilökunta määrää Jacksonin pakkohoitoon tarkkailua varten, ja luonnollisesti hänen perheensä on hämmentynyt siitä, että miksi he eivät voi viedä häntä kotiin. Rauhoittaakseen heidän huoliaan ja kertoakseen jatkotoimenpiteistä vertaistukityöntekijä Nicole istahtaa juttelemaan perheen kanssa ja jakaa oman tarinansa. Hän kertoo Jacksonin perheelle, että hänellä itsellään on tytär, jolla oli samanlaisia oireita, kun hän opiskeli arkkitehtuuria Georgetownin yliopistossa ja että tämä joutui niiden takia keskeyttämään opintonsa. Hän korostaa, että perheen on alettava suhtautua Jacksoniin eri tavalla nyt kun oireet ovat puhjenneet. Lisäksi Nicole kertoo perheelle, että hänen tyttärensä työskentelee nykyisin ruokakaupassa, mutta voi silti hyvin.

Vaikka tämä viittaus on muotoiltu ystävällisyyden ja osallistavuuden hengessä, sillä on vaarallinen vaikutus ihmisten mielenterveyshaasteisiin liittyviin mielikuviin. Rivien välissä välittyvä viesti on, että mielenterveysdiagnoosi on tuhoisa erittäin kyvykkään henkilön, kuten Jacksonin, toiveille ja unelmille. Sarjassa valitaan esittää mielenterveysongelmat täydellisenä esteenä näin arvostetulle uralle ja kertoo katsojille varsin suorasukaisesti, että heidän tulisi kohdella mielenterveysongelmista kärsivää ystävää tai perheenjäsentä silkkihansikkain.

Nykymediassa kuvataan vakavien mielenterveyshaasteiden olevan yhtä kuin selkeä vaarallisuus, vaikka vain pienen osan rikoksista tekee sellaiset henkilöt, joilla on diagnosoitu mielenterveysongelma. ”Mielisairaat” hahmot elokuvissa ja sarjoissa esittävät oireet usein hyvin liioitellusti. Koska psykiatrian sisäinen toiminta on ulkopuolisille suurelta osin läpinäkymättömiä, ihmiset tietävät ymmärrettävästi vain vähän siitä kuinka järjestelmä toimii. Median kuvaukset ovat toisinaan ihmisten ainoa näkymä psykiatriseen järjestelmään. Näin ollen näillä äärimmäisillä kuvauksilla on merkittävä vaikutus yleiseen käsitykseen mielenterveyden haasteista.

Mielenterveyshaasteiden vahva yhdistäminen vaarallisuuteen perustuu kuluneisiin juonikuvioihin, kuten ääniin, jotka käskevät hahmoa tekemään murhan, arvaamattomaan ja väkivaltaiseen käyttäytymiseen, jotka edellyttävät pakkotoimenpiteitä, katatoniaan ja muihin äärimmäisiin ilmenemismuotoihin, joita ilmenee todellisuudessa vain harvoilla. Pahinta on, että näissä kuvauksissa on paternalistinen vivahde: potilaat esitetään kyvyttöminä huolehtimaan itsestään tai saamaan juuri mitään aikaiseksi. Näillä äärimmäisillä kuvauksilla on vahingoittava vaikutus yleiseen käsitykseen siitä, mihin ihmiset, joilla on mielenterveyshaasteita, voivat kyetä.

Asianajaja James B. Gottstein kertoo kokemuksistaan tästä järjestelmästä kirjassaan The Zyprexa Papers. Gottstein, Harvardin oikeustieteellisestä tiedekunnasta valmistunut, kokenut asianajaja, joutui itse kohtaamaan psykiatrisen pakkohoidon uhan. Kun hän kertoi Alaskan psykiatrisen instituutin henkilökunnalle pätevyyksistään ja saavutuksistaan, he joko eivät uskoneet häntä tai sanoivat, ettei hän todennäköisesti pystyisi jatkamaan uraansa. Hän itse asiassa puhui totuudenmukaisesti, ja jatkoi myöhemmin menestyksekkäästi useiden merkittävien oikeustapausten ajamista, muiden saavutustensa ohella. Sairaala piti Gottsteinia hoidossa kuukauden ajan ja laittoi hänet psykiatriselle lääkitykselle. Gottsteinin tarina osoittaa, että mielenterveyden haasteiden ja alhaisten ennakko-odotusten välisestä oletetusta yhteydestä on tullut niin vahva, että mielenterveysalan ammattilaisille nousee, ehkä heidän tiedostamattaan, tällaisia mielleyhtymiä diagnosoinnin ja hoidon aikana.

Myöhemmin kävi ilmi, että Gottsteinin oireet olivat johtuneet hänen työnsä aiheuttamasta unettomuudesta, eivätkä pitkään uinuneesta psykiatrisesta sairaudesta, kuten sairaalassa oli vakuuteltu. Myöhemmin hän perusti potilaiden oikeuksia ajavan järjestön, The Law Project for Psychiatric Rights, ja toimii tällä hetkellä sen puheenjohtajana. Alaskasta käsin toimiva järjestö tarjoaa oikeudellisia palveluja henkilöille, joille on määrätty tahdonvastaisesti esim. neuroleptilääkityksiä tai sähköshokkeja. Hän on tosielämän esimerkki erittäin kyvykkäästä henkilöstä, joka järjestelmän alhaisista ennakko-odotuksista huolimatta onnistui pakenemaan sen kynsistä ja saavutti sittemmin suurta menestystä.

Kirjoittaessani tätä toimin kesäharjoittelijana asioimistoimistossa, joka tarjoaa vähävaraisille asiakkaille oikeudellista apua ja neuvontaa heidän yrittäessään navigoida paternalistisessa psykiatrisessa järjestelmässä. Istuessani asiakkaitani vastapäätä näen heissä usein heijastuksia itsestäni vuosien takaa, jolloin minäkin olin jumissa toistuvien psykiatristen osastojaksojen kierteessä ja psykiatrisen monilääkityksen aiheuttamassa henkisessä sumussa.

Kuulen asiakkaiden usein kuvaavan järjestelmää epäoikeudenmukaiseksi. Olen seurannut oikeudenkäyntejä, joissa tuomarit antavat huomattavaa painoarvoa psykiatrin tai sairaanhoitajan ”asiantuntijalausunnoille”, ja vaikuttavat olevan taipuvaisempia sallimaan pakkohoidon ja pakkolääkitykseen kuin turvaamaan ihmisten perusoikeuksia. Kun potilaat kiistävät väitteet siitä, että heillä olisi mielisairaus, sairaalan oikeudellinen edustaja viittaa usein oikeuskäytäntöön, jonka mukaan se, että ihminen kieltäytyy tunnustamasta mielisairauttaan merkitsee sitä, että ihminen on kyvytön tekemään tietoisen hoitoaan koskevan valinnan. Tämä johtaa usein neuroleptilääkkeiden antamiseen tuomioistuimen hyväksynnällä, jopa fyysisen voiman ja pakkokeinojen avulla, jos potilas ei ota niitä vapaaehtoisesti.

Eräässä tällaisessa kuulemistilaisuudessa sairaalan asianajaja käytti potilasta ristikuulustellessaan korotettua äänensävyä, jota vanhemman voisi ajatella käyttävän puhuessaan taaperoikäiselle lapselle tai kenties koiralle. Tämä havainto sai aikaan mieleeni pysyvästi jääneen vaikutelman, että sairaalan henkilökunta näkee itsensä ikään kuin vanhempana ja kaikki potilaitaansa sekä lapsenomaisina että kyvyttöminä järkevään ajatteluun, mikä on epäilemättä seurausta yhteiskunnan yleisesti paternalistisesta suhtautumisesta mielenterveyshaasteisiin.

Vuonna 2000 Michael Gerson, presidentti George W. Bushin puheenkirjoittaja, loi ilmaisun ”alhaisista ennakko-odotuksista johtuva asenteellisuus.” NAACP:lle [tunnettu yhdysvaltalainen kansalaisoikeusliike, suom.huom.] pitämässään puheessa presidentti Bush esitti ajatuksen, että suvaitsemattomuus ja syrjintä eivät aina ole ilmeisiä; ne saatetaan toisinaan esittää ystävällisyytenä ja osallistavuutena. Vaikka hän puhui siitä, kuinka alhaisemmat koulutustasovaatimukset heikentävät oppimistuloksia, sama ajatus pätee myös mielenterveyteen. Kun alennamme odotuksiamme siitä, mitä psykiatrisen diagnoosin saanut henkilö voi saada aikaan, teemme suuren karhunpalveluksen, jota voidaan osuvasti kuvata vammaisuuteen perustuvaksi ennakkoluuloisuudeksi. Ihmiset, joilla on mielenterveyshaasteita, ovat kykeneviä vaikuttaviin tekoihin; riman alentaminen tukemisen verukkeella vain heikentää niiden motivaatiota, jotka – kuten minä ja lukemattomat muut – voivat kukoistaa, kun heille tarjotaan tukea ja kannustusta yltää parhaimpaansa.

Mitä tulee minuun, aloin kukoistaa vasta, kun jätin psykiatriset lääkitykset taakseni ja omaksuin toipumiseeni yhteisökeskeisen lähestymistavan. Kun minulla on ollut ympärilläni runsaasti kannustavia ihmisiä – mukaan lukien ymmärtäväinen terapeutti, rakastava perhe ja monet minulle tukea antavat ystäväni – olen pystynyt saavuttamaan paljon enemmän kuin mitä minulta odotettiin silloin, kun olin pakkotoimia käyttävän psykiatrian oikkujen armoilla.

Seitsemän vuotta psykiatrian sosiaalityöntekijän ennusteiden jälkeen koen olevani yksi niistä onnekkaista, jotka pääsivät ulos psykiatrian kierteestä. Pystyin siihen älykkyyteni ansiosta ja koska olin vakaasti päättänyt hitaasti ja asteittain vieroittautua lääkkeistäni, erinomaisen avohoidon ammattilaistiimin avustuksella. Minun tapauksessani kyvykkyyteni oli piilossa aivan oireideni pinnan alla. Uskon, että näin on myös monien niiden ihmisten kohdalla, jotka ovat tällä hetkellä loukussa järjestelmän sisällä. Olen vakuuttunut siitä, että lähes jokainen, joka on jäänyt psykiatrisen sairaalahoidon kierteeseen, on kykenevä tekemään valtavia muutoksia elämässään, mutta tällaisia muutoksia ei voi tapahtua, elleivät yhteiskunnan käsitykset mielenterveysongelmista muutu.

Kuinka monia muita erittäin kyvykkäitä ihmisiä yhteiskunta menettää tälle järjestelmälle? Kuinka monelle Jim Gottsteinin kaltaiselle ihmiselle sanotaan tällä hetkellä, että heidän todelliset saavutuksensa ovat harhaluuloja tai että se, kuinka he maailman vilpittömästi näkevät, on todiste vainoharhaisuudesta? Kuinka monta lääkäriä, asianajajaa, opettajaa, tutkijaa, yrittäjää, kirjailijaa, taiteilijaa, äitiä ja isää menetetään järjestelmälle, joka olettaa keskinkertaisuuden olevan mielenterveyshaasteiden väistämätön seuraus?

Valitettavasti emme voi saada vastauksia näihin kysymyksiin, ennen kuin yhteiskunta lakkaa pitämästä tätä järjestelmää kohtaan esitettyä kritiikkiä harhaoppisuutena. Vaikka nykyinen järjestelmä onkin selkeästi parannus verrattuna osavaltioiden hallinnoimien laitosten kukoistusaikaan, sen on suunnattava huomionsa uudelleen palvelemaan asiakkaitaan tavalla, joka antaa heille mahdollisuuden olla kaikkea sitä, mitä he voivat olla, sen sijaan että heille tyrkytetään hyväntahtoiselta vaikuttavalla tavalla alhaisia oletuksia siitä, mihin he ovat kykeneviä. Kuten presidentti Bush sanoi puheessaan, meidän ei tule sietää järjestelmää, joka luopuu uskostaan ihmisiin.

***

Mad in America julkaisee useanlaisten kirjoittajien blogeja. Niiden tarkoituksena on toimia julkisena foorumina keskustelulle – yleisesti ottaen – psykiatriasta ja sen hoitomuodoista. Esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien omia.