Monet lehdet ovat kirjoittaneet kaksisuuntaisesta ja psykiatri Minna Sadeniemen kokemuksista:
- Kodin kuvalehti: Psykiatri Minna sairastui itse mielen sairauteen: ”En pitkään kertonut sairaudestani töissä”,
- Kotiliesi: Minna Sadeniemi on psykiatri, jota on hoidettu suljetulla osastolla: ”En mieltänyt sairastuneeni psyykkisesti”,
- Suomen Kuvalehti: Kannattiko kertoa, Minna Sadeniemi? (maksumuuri),
- Apu: Psykiatri Minna Sadeniemestä tuli kaksisuuntaisen mielialahäiriön erityisasiantuntija – Kukaan ei tiennyt, että hän sairasti sitä itse.
Näiden lisäksi Sadeniemeltä ilmestyi syksyllä 2025 kirja ”Lääkärin sairaskertomus, jossa hän kertoo omista kokemuksistaan: ”Merkintöjä syövästä, mielialahäiriöstä ja rakkaudesta”.
Hänen kokemuksessaan on jotain samaa kuin omassani. Ja jotain erilaista.
Kotilieden haastattelussa todetaan, että ensin Sadeniemi luuli palaneensa loppuun, eikä ihme: Sadeniemen kuopus oli vasta vauva, hän itse viimeisteli erikoislääkärin opintojaan ja ennen äitiyslomaa päivysti ja opiskeli vielä kaiken muun ohella perheterapeutiksi ja ”Lisäksi olimme etsineet uutta kotia. Olin hirveän väsynyt, ja toisaalta kävin ylikierroksilla”. Mutta kyse ei ollutkaan loppuunpalamisesta vaan psykiatrisesta sairaudesta… Mutta onko todella niin? Voisiko sen nähdä toisinkin?
Aikanaan olin vähän vastaavassa tilanteessa ja sitä mieltä, että olin palanut loppuun. En tosin ollut ollut aivan yhtä monien projektien keskellä, kuin Sadeniemi, mutta pienten lasten äiti kuitenkin erinäisten kuormittavien tekijöiden ja muutosten keskellä. Sellainenkin eroavaisuus toki on, että olen yhä sitä mieltä, ettei kyseessä ollut psykiatrinen sairaus siinä mielessä, miten ne yleisesti ymmärretään, vaan paloin todella, melko perinpohjaisella tavalla loppuun. Tästä kuitenkin seurasi, ja se sisälsi kaikkien haasteiden keskellä myös paljon hyvää.
Näitä äitien kokemuksia on ollut mediassa muitakin.
- Yle: Kavala kaksisuuntainen mielialahäiriö: Kun Mari Laaksonen tuli äidiksi, uskoi hän pitkään kärsivänsä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, vaikka todellisuudessa taustalla oli kaksisuuntainen mielialahäiriö
- Kotiliesi: Eija joutui psykoosiin saatuaan lapsen eikä enää palannut työelämään – köyhyydestä huolimatta elämä on nyt hyvää
Mutta ei tämä asia tietysti pelkästään äitejä koske. Sovellettavissa se on muihinkin, jotka ovat vastaavan diagnoosin saaneet. Mutta äitien kohdalla sillä, miten nämä tilanteet tulkitaan, on suuri vaikutus myös lapsiin, siihen miten he näkevät ja ymmärtävät itseään, suhtautuvat tunteisiinsa, miten heidän haasteensa tulevat nähdyksi ja ymmärretyiksi…
Kävin selaamassa omia omakannan tietojani 10 vuoden takaa. Sieltä löytyy erinäisiä pohdintoja diagnooseista: ”Onko kyseessä ollut maaninen tila (F30) tai masennustila (F32) jää epäselväksi, vaikutelma, että tunnetilojen muutokset ja yksittäiset mielialaoireet ovat olleet ajoittain huomattavia.”, ” F30.20 Mania ja mielialan mukaisia psykoottisia oireita, DD: F23”
Huomattavia tunnetilojen muutokset ja mielialanvaihtelut todella olivat olleet. Mutta päätimme olla korostamatta sitä enää tuossa diagnosoinnin vaiheessa, kun ne aivan suurimmat vaihtelut olivat jo jääneet taakse, enkä halunnut pysyvää diagnoosia ja lopulta merkinnäksi jäi ”F23.8 Muu akuutti tai ohimenevä psykoottinen häiriö.” Eihän sitä tietenkään voinut varmaksi tietää oliko suurimmat mielialavaihtelut jääneet lopullisesti taakse – eikä sitä varmaksi tiedä vieläkään. Mutta kukaan muukaan ei voi varmaksi tietää mitä kenelläkin tulevaisuus tuo tullessaan. Ja minä olin joka tapauksessa varma, että opin vielä elämään niiden kanssa, ja käsittelemään niitä itse, ilman lääkkeitä ja ajatusta siitä, että kyseessä on sairaus.
Jos eri diagnoosia ei huomioida, se, mitä minulle tapahtui ei poikkea näissä lehtijutuissa kuvatuista juurikaan. Se poikkeaa jossain määrin, miten hoitoon ja mahdolliseen sairauteen suhtauduimme. Minä aloitin lääkkeen vähentämisen jo melkein ennen diagnoosin asettamista, käytin lääkettä enää satunnaisemmin 4 kk sairaalareissun jälkeen ja pian lopetin sen kokonaan, irtisanouduin hoidosta ja palasin töihin. Tilanne olisi voinut olla toinen, jos minunkin olisi pitänyt hyväksyä sairaus, olisin nähnyt mielialanvaihtelut ja erinäiset muut oireet, vaikkapa oudot ajatukset, sairauden oireena, ja huolestunut aina niistä lisää. (Huom.! Lääkkeiden liian nopea vähentäminen aiheuttaa usein suuria haasteita, eikä niiltä usein välty hitaammassakaan vähentämisessä.)
Kuulluksi tuleminen voi muuttaa paljon
Entä jos Sadeniemen ajatukset, ennen kuin hän hyväksyi psykiatrisen sairauden, olivatkin lähempänä totuutta: hän uskoi menneensä väsymyksestä sekaisin? Tässä vaiheessa hän myös kääntyi miestään vastaan ja oli sitä mieltä, että loppuunpalaminen oli hänen syynsä.
“Meillä oli kamalia riitoja aiheesta. Olin maanisen kiihtynyt, ja mieheni yritti puolustautua. Hän myös yritti sanoa minulle, että olin sairastunut psyykkisesti. Mikään ei olisi voinut loukata minua pahemmin.”
Minäkin loukkaannuin, jos minua pidettiin sairaana. Olin hyvin kiihtynyt. Ja monet sanani, joita olen muutamiin suuntiin osoittanut, mukaan lukien äitini ja mieheni, ovat kuulostaneet syytöksiltä. Mutta ehkä suuri onneni oli, että he pystyivät ne kuulemaan, eikä niitä laitettu lopullisesti sairauden syyksi. Siinä mahdollisesti auttoi se, että pystyin kuitenkin näkemään myös oman osuuteni vastuusta, ymmärsin myös oman toimintani vaikutuksen, enkä aivan kaikkea heidän niskoilleen laittanut. Mutta aika paljon mieleni päällä kaikkea oli, mikä minua näissä läheisissä suhteissa painoi. Menneitä asioita, ja sen hetkisiä asioita.
Se, että he kuulivat, kuuntelivat, ja jossain määrin onnistuivat muuttamaan toimintaansa (usein sekin vain riitti, että tuli kuulluksi), oli valtavan tärkeää, vaikkakin varmasti raskasta. Se olisi ollut aivan väärin, jos kaikki nämä purkaukseni olisi laitettu sairauden piikkiin. Sadeniemi kirjoittaa tähän liittyen:
”Emme pystyneet puhumaan mieheni kanssa tapahtuneesta. Hän oli sitä mieltä, että minä olin sairastunut psyykkisesti, ja minä pidin kiinni omasta selitysmallistani. Ajattelin että hän raukkamaisesti mieluummin leimasi minut hulluksi kuin kantoi oman vastuunsa. ”
Sadeniemi kuvaa, kuinka hän vielä uskoi ”hataraan selitykseensä” siitä, että oli vain sekaisin väsymyksestä, kunnes lopulta uskoi ylilääkäriä, vaikkei ollut uskonut ketään muuta sitä ennen. Ja tämän myötä oma selitysmalli romahti ja hän hyväksyi vakavan psykiatrisen pitkäaikaissairautensa. Riidat miehen kanssa loppuivat, kun he lopulta olivat samalla puolella, mutta Sadeniemellä alkoi syvä sairastumiskriisi, pitkä uupumuksen ja alakulon jakso.
Minä epäilen, että olisin joutunut samanlaiseen sairastumiskriisiin, pitkään uupumuksen ja alakulon jaksoon, jos minua ei olisi kuultu ja olisin joutunut hyväksymään sairastumisen. Näin elämäni ja ihmissuhteideni haasteet olisivat tulleet haudatuiksi sairauden alle, samoin monet oivallukset ja toiveet alanvaihdosta, joita kriisi oli tuonut mukanaan. Sen sijaan sain olla ahdistunut, tai inspiroitunut ja energinen, aina silloin kun sellainen fiilis oli, ja katsella maailmaa ikään kuin uusin lasein samalla kun opettelin elämään vähän uudenlaisen itseni kanssa.
Sairaustulkinnan merkityksestä
Toki Sadeniemi on (työ)elämässä menestynyt paljon minua paremmin. Hän kuntoutui työkuntoon ja palasi psykiatrin työhön. Hän ei kertonut työkavereilleen diagnoosistaan ennen kuin nyt. Hän ei ole tarvinnut enää muuta hoitoa kuin lääkkeensä. Hän käytti koko oman osaamisensa kuntoutuakseen, piti tarkkaa huolta unesta, säännöllisestä vuorokausirytmistä, muista elämän rytmeistä, teki mukavia asioita, vältti stressiä, otti lääkkeensä, seurasi mielialaa…Hän kuvaa olevansa nykyisin valpas pienillekin muutoksille mielialoissaan, ja ottavan heti isomman annoksen lääkettä, jos tulee mitään ylikierroksilla käymisen merkkejä.
Tätä minä en joudu tekemään, ja iloisempaan muuttuva mieliala on pelkästään iloinen asia. Pelot mielialan muutoksista ja erityinen valppaus niiden suhteen tekee niistä hallitsemattomampia. Joudut epäilemään, pelkäämään jokaista erityistä onnen hetkeä? Lääkitsemään niitä?
Kerron tässä omista kokemuksistani, kerron tehneeni toisin, kerron että koin paljon samaa, mutta etten pidä sitä sairastumisena. Mutta en ole mikään malliesimerkki. Voisin itse asiassa ottaa paljon oppia Sadeniemeltä, sen suhteen miten itsestä pidetään parempaa huolta. Mutta ehkä silti ajattelen, että totuus on jossain puolivälissä. En ole tarkka säännöllisyydestä tai unestakaan, mutta vähän tarkempi voisin olla. Toisaalta on aivan hyvä ja ihana asia, ettei tarvitse huolestua, jos joskus nukkuu huonosti, tai vaikka ei nukkuisi ollenkaan jonain satunnaisena yönä. Tai jos joskus stressaa enemmän tai käy ylikierroksilla. Ennen näitä haasteitani stressasin ja kävin ylikierroksilla eikä minulla ollut keinoja sen huomaamiseen ja kierrosten ja stressin helpottamiseen. Sadeniemelle, monille muille, ja minullekin tarjottu keino tähän oli vahva lääkitys. Monet käyttävät sitä yhä vuosien tai vuosikymmenten jälkeen, mutta muitakin keinoja on.
Sadeniemen asiat vaikuttavat olevan hyvin. Mutta on niin monia muita, jotka eivät ole kyenneet palaamaan töihin tai opintoihin, joiden elämä sairaustulkinnan vuoksi rajautuu merkittävästi ja jotka eivät siksi voi luottaa itseensä. Usein heille tarjotaan ratkaisuiksi aina vaan lisää diagnooseja ja lääkkeitä.
Työelämän raameista ja paremmasta tulevaisuudesta
En ole malliesimerkki myöskään siksi, että ehdottomasti käyn itsekin puolitehoilla ja elämäni on jollain tavalla rajautunutta. Mutta ehkä eri syistä. Syitä on mm. Se, että koen suurta stigmaa, kannan jotain taakkaa – en sairauden, vaan näiden näkemysteni vuoksi. Se, että en ole löytänyt omaa paikkaani, en päässyt tekemään sitä, minkä koen tärkeäksi, ja mitä haluaisin tehdä. Käyn tekemässä keikkoja päiväkodeissa, ja minut otetaan mielellään uudestaankin. Saisin varmasti pidemmäksikin aikaa töitä. Mutta suuret lapsiryhmät ja työn puitteet ovat minulle liikaa pitkällä tähtäimellä (monille muillekin), ja muitakin haasteita… Enkä silti ajattele, että olisin sairas. Vaan, että sen työn raamit eivät ole oikein inhimillisiä. Niin on myös monien muiden töiden laita.
Eikä oma alani, toimintaterapia juuri tee poikkeusta. Minä toimisin varmastikin parhaiten toimintaterapeuttina maailmassa, jossa ihmiset ja perheet tulevat haasteineen (myös ”vakavampien” kanssa) ensin toimintaterapeutille. Maailmassa, jossa eletään jo siinä ymmärryksessä, että haasteilla on tiivis yhteys elettyyn elämään, ja ympäristön, vuorovaikutuksen ja toiminnan muutoksilla autetaan niissä parhaiten.
Mielenterveys- ja neurokirjon diagnoosit ”kirjoitetaan lyijykynällä” ilman perusteellista yksilön tutkimusta, ja niitä käytetään vain palveluiden saamiseksi, mutta niiden perusteella ei päätetä edes siitä, mihin palveluun ohjataan. Diagnooseja pidetään vain sen hetkisinä tilanteen kuvauksina. Lääkkeitä käytetään hyvin rajatusti ja harkitusti vain erittäin lyhytaikaisesti, ei automaationa mihinkään tilanteeseen.
Ehkä tässä maailmassa yksilön diagnoosit olisi muutettu jonkinlaisiksi systeemisiksi diagnooseiksi.
Otan mielelläni ehdotuksia yhteistyöstä vastaan tai vinkkejä siitä, mistä tällainen paikka voisi löytyä, tai missä sellaista voisi lähteä rakentamaan ([email protected]).
