Toistuvaa ulossulkemista

7
2933

Olen Ville Venesmäki, koulutettu kokemusasiantuntija. Minulla on 14 vuoden kokemus psykiatrisesta hoidosta. Lisää blogissani https://www.kokeville.net

Lukiessani kirjaa huono-osaisuudesta[1] mieleeni jäi pyörimään yksi lause: ”Toistuva ulossulkeminen on yhteydessä psykologiseen tilaan, jolle on tavanomaista yksinäisyyteen johtava vieraantuminen, masennus, opittu avuttomuus ja arvottomuuden kokemus.” Lause esiintyi huono-osaisuuden yhteydessä, mutta se sopii myös kokemukseeni potilaana psykiatrisessa hoidossa ja asiakkaana sosiaalipalveluissa. Selvennän ensin, millaisena lauseen käsitteet näen.

Toistuva ulossulkeminen tarkoittaa minulle hylkäämistä, josta seuraa usein arvottomuuden eli häpeän tunne. Hylkäämisen vaihtoehto on hyväksytyksi tuleminen ja kiinnittyminen.

Psykologisen tilan ymmärrän mielentilaksi, joka on tilannesidonnainen. Esimerkiksi ennen vastaanottoa saatan olla iloinen, mutta vastaanotolle päästessä katse kääntyy kohti lattiaa ja ahdistus iskee päälle. Mielialan ymmärrän yleisemmäksi ja pysyvämmäksi, ei ole yhtä vahvasti tilanteeseen liittyvä kuin mielentila.

Mielentilan ja mielialan lisäksi olen oppinut, että tärkeää on arki, jolla tarkoitan laajaa, isolla pensselillä maalattua kokonaiskuvaa omasta elämäntilanteesta elinolot mukaan lukien (everyday life[2]).

Polkuni potilaana ja asiakkaan.

Alakoulussa olin ollut opettajien suosiossa. Suhde opettajiin oli perustunut tukeen, koin olevani hyväksytty ja sain kiitosta koulumenestyksestä. Yläkoulussa koin turvattomuutta. En halunnut viettää välituntiani yksin. Ajauduin tarkasti silmällä pidettyyn tupakoitsijaporukkaan.

Minulle oli uutta, että minua pidettiin koulussa negatiivisella tavalla silmällä. Mitä enemmän opin kaveriporukan toimintatapoja, sitä suuremmaksi kasvoi kontrolli. Opettajat eivät enää kannustaneet tekemään jotain, vaan kielsivät tekemästä jotain muuta.

Yläkoulussa ei ollut aikuista kenen puoleen olisin huolissani voinut kääntyä, eikä oikeastaan muuallakaan. Koin tulleeni hylätyksi paikassa, jossa aiemmin olin pidetty. Kiinnityin kouluyhteisen sijasta kaveriporukkaan. En kuitenkaan päässyt eroon hylkäämisen kokemuksesta, enkä voinut sitä käsitellä oman pääni ulkopuolella.

Tänään ajattelen, että polkuni psykiatrisena potilaana alkoi yläkoulussa kokemastani turvattomuudesta ja hylkäämisestä. Aluksi kävin kertomassa huonovointisuudestani psykologille. En kokenut saavani apua siihen. Olin kaveriltani kuullut ’ilopillereistä’. Jatkoin vastaanotoilla käymistä saadakseni masennuslääkkeitä. Samalla sain myös oikeuden luvalliseen lintsaamiseen, kun käynnit sijoittuivat kouluaikaan. Siitä alkoi noin 14 vuotta kestänyt potilaan ja asiakkaan polku.

Arkeni sijaishuollon ja osastohoidon ulkopuolella oli hajanaista. Nukuin silloin kun väsytti, heräsin milloin sattui. Herättyä kuppikaupalla kahvia ja lääkkeet, ei aamiaista. Päivän edetessä söin mitä jääkaapissa sattui olemaan. Vähitellen nälän tunne katosi kokonaan. Ei ollut arkipäiviä ja viikonloppuja, vaan pelkkiä päiviä ja öitä. Arjessani ei ollut säännöllistä mielekästä sisältöä. Päivittäin piti keksiä yhä uudelleen millä ajan saa kulumaan.

Kodin ulkopuolella minulla ei ollut juuri muuta, kuin huonovointisuuteen keskittyvät vastaanotot ja kavereiden kanssa juhliminen. Käytän sanaa juhlia, jotta ero arkiseen kohtaamiseen korostuu. Liikuntaa en myöskään harrastanut. Kaikki tavalliset hyvinvoinnin rakenteet olivat arjessani hajalla.

Kiinnittyminen hoitoon 

Psykiatrinen diagnoosi ja säännöllinen hoitokontakti, osastohoito ja sijaishuolto etäännyttivät koulusta ja kavereista. Vaihtoehdoksi tuli kiinnittyminen psykiatrian palveluihin. Sosiaalipalvelut koin välttämättömänä pahana. Niihin en missään vaiheessa kiinnittynyt muuten kuin hyötyä saadakseni.

Vuosien kuluessa psykiatrinen hoito alkoi hallita elämääni. Ajelehdin vastaanotosta ja osastojaksosta toiseen. Tulevaisuudennäkymänä oli seuraavaa vastaanotto. Kävin jälleen kerran kuulemassa samat kysymykset ja kertomassa samat asiat uudestaan.

Psykiatrisessa hoidossa hyväksynnän ehtona oli huonovointisuus. Kun kerroin voivani paremmin, käyntejä vähennettiin. Kun kerroin voivani huonommin, tapaamisia oli tiheämmin. Paraneminen tarkoitti minulle turvallisuutta tuottavien kohtaamisten vähenemistä. Koin tämän niin, että psykiatrian ammattihenkilöt hylkäsivät minut, kun voin paremmin. Heidän hyväksyntänsä oli haettava takaisin romahduksella.

Vastaanotoilla ja osastojaksoilla minua kuunneltiin, mutta en koe, että kanssani olisi keskusteltu. Psykiatrian ammattihenkilöt toistivat samoja kysymyksiä, jotka nostivat huonovointisuuden keskiöön. Kuinka voit? Kuinka kipeä olet ollut? Kuinka ahdistunut olet ollut? Miten olet nukkunut? Oletko käyttänyt lääkkeitä enemmän kuin ohjeistettiin? ”Oikeat vastaukset” näihin kysymyksiin opin nopeasti. Asiat täytyi oppia kuvaamaan ammattilaisen kannalta kiinnostavalla ja ymmärrettävällä tavalla.

Aito keskustelu mielentilastani, mielialastani ja arjestani puuttui. Kysymys-vastaus vuorovaikutusta hallitsivat oireet, diagnoosit, lääkkeet ja muu diagnooseista määräytyvä hoito. Ammattikielen oppiminen romutti aidon keskustelun mahdollisuuden. Se myös vieraannutti ajatteluani omasta arjestani. Minun oli keskityttävä kuvaamaan vointiani ja erityisesti huonovointisuuttani ammattikielellä ja näin ansaitsemaan psykiatrisen hoidon hyväksyntä.

Seurauksena oli huonovointisuuden lisääntyminen vastaanotoille mennessä. Takaraivossa piili ajatus hylkäämisestä, jos tilanne ei ole riittävän huono. Usein myös vastaanotot ja erityisesti hoitoneuvottelut olivat todella ahdistavia. Olen nähnyt saman ulkopuolisena, mistä kirjoitin blogissani 03.02.2020[3].

Vähitellen kodin ulkopuolella arkiset sosiaaliset suhteet rajoittuivat ammattihenkilöihin, joiden hyväksynnän ehto oli huonovointisuus. Hyväksyntää oli haettava ja ylläpidettävä samalla tavalla kuin kaveriporukassa yläasteaikana. Pitää omaksua toimintatapoja ja ilmaisuja, jotka vahvistavat hyväksyntää, muuten tulee hylätyksi.

Yksinäisyys on monelle nuorelle tuttu juttu. Ollakseen yksinäinen, ei tarvitse olla kokonaan yksin. Riittää, että kodin ulkopuoliset sosiaaliset suhteet ovat osa jotain muuta kuin arkielämää. Minulla oli muutamia kavereita kaiken aikaa, mutta heidän tapaamisensa olivat ennemminkin viikonloppuun tai juhlaan verrattavissa, kuin normaaliin arkeen. Ammattihenkilöiden vastaanotot eivät vähentäneet yksinäisyyden tunnetta.

Avuttomaksi oppiminen

Psykiatrinen osastohoito ennen peruskoulun päättymistä siirsi elämäni poikkeavalle raiteelle. Sijaishuollon päättyessä jälkihuolto opetti, ettei tarvitse tehdä mitään saadakseen rahaa ja elääkseen omassa asunnossa. Minulla jälkihuollon tärkein osa oli toimeentulotukihakemusten täyttö. Sittemmin psykiatrinen diagnoosi mahdollisti säännöllisen toimeentulon sairauspäivärahalla ja edelleen kuntoutustuella.

Tapaamiset sosiaalityöntekijän kanssa keskittyivät raha-asioiden hoitamiseen toimeentulotukihakemusten muodossa. En koe saaneeni tukea päästäkseni takaisin keskeytyneelle koulutuspolulle. En saanut tukea mielekkään arjen rakentamiseen. Sosiaalisesta kuntoutuksesta kuulin ensimmäisen kerran vasta kolme vuotta sitten, kun tukihenkilöni puhui siitä.

Menneisyys, joka sisälsi psykiatrisen hoitohistorian ja lastensuojeluasiakkuuden, oikeutti elämään toimeentulotuella tekemättä työtä. Ensin pitää olla työkykyinen, jotta voi palata edes työttömäksi, puhumattakaan työllistymisestä.

Osastojaksot ja kuntoutustuki vieraannuttivat yhä kauemmas työelämästä. Olisi pitänyt jatkaa opiskelua. Ei kovin houkutteleva tai turvallisen tuntuinen vaihtoehto jo murrosiässä potilaaksi ja asiakkaaksi oppineelle. Sairaana oleminen oli turvallisempi vaihtoehto kuin toipuminen, kun ei ollut valmiina mitään, minne palata.

Potilaaksi oppiminen vahvisti kokemusta, että en pärjää ilman palveluita. Opin selittämään elämääni diagnooseilla. Saatoin mennä nukkumaan klo 05:00. Kun herätyskello soi 07:00, en jaksanut nousta sängystä ylös. Selitin itselleni: ”Minulla on nukahtamisvaikeuksia, jotka johtuvat masennuksesta.” En ajatellut, että lopulta kyse oli lähinnä unirytmistä, ja levon ja rasituksen epäsuhteesta. Nämä tulkinnat kertovat omasta arjesta vieraantumista, opitusta avuttomuudesta, joka usein tarkoittaa sitä, ettei kannata edes yrittää. Siirsin vastuun arjestani palvelujen ammattihenkilöille.

Joka kerta kun menin vastaanotolle, voin keskimääräistä huonommin. Vastaanottojen ja hoitoneuvottelujen edetessä ahdistus yleensä lisääntyi. Usein jopa romahdin niin, että vastaanoton päätyttyä meni pitkään ennen kuin edes jaksoi puhua. Tänään ajattelen, että tästä seurasi toimintakykyni jatkuvaa aliarviointia. Ehkä se oli myös harkittua. Eräs sosiaalityöntekijä selitti minulle, että on parempi aliarvioida omaa vointiaan, ettei tule pettymyksiä. Tämä kuitenkin johtaa pitkässä juoksussa omassa kokemuksessa riman laskemiseen lopulta maan tasolle. Senkään yli ei kannata edes yrittää, ettei tule pettymyksiä.

Olen jättänyt lukemattomia asioita kokeilematta, koska en uskonut niihin kykeneväni. Kolme vuotta sitten opin vähitellen oman arkeni rakentamista. Puolitoista vuotta sitten pääsin kuntoutustuelta työkokeiluun. Ei tuottanut ongelmaa. Olin työkokeilun jatkeeksi vuoden palkkatuetussa kokopäivätyössä samassa paikassa. Olen alkanut kyseenalaistamaan yhä enemmän ammattihenkilöiden arvioita toimintakyvystäni. Ei se ehkä ole ollutkaan niin huono kuin heidän arvioissaan esitettiin.

Omasta arjesta vieraantuminen

Tänään ajattelen, että ’masennus’ tarkoittaa oirekyselyn avulla luotua psykiatrista tulkintaa mielialasta, joka on seurausta arjen hajoamisesta ja epämielekkyydestä. Arvottomuuden kokemus oli yksinkertaisesti häpeää, jota opin kuvaamaan sanalla ahdistus.

Summaan vielä tämän kokonaisuuden alussa esittämääni lainausta mukaillen. Koin yläkoulussa turvattomuutta, hain hyväksyntää ja kiinnityin kaveripiiriin. Kun tuki muuttui kontrolliksi, en enää nähnyt koulua ihanteena tai työllistymisen mahdollistajana. Yhteishaun aikaan en tiennyt ”mitä haluan isona tehdä”. Hain ammattikouluun tuttujen kavereiden mukana. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt tutkinnon olevan edellytys töille, joita haluaisin ”isona tehdä”. Koulussa syntyneet hylkäämisen kokemukset siirsivät minut pois koulutuspolulta.

Kiinnityin koulujärjestelmän sijaan hoitojärjestelmään. Psykiatrinen hoito veti minut kauemmas koulutuksesta ja työelämästä. Opin että minun pitää ensin saada pääni kuntoon, jotta voisin tehdä jotain. Jatkuva aliarviointi ja pärjäämisen kyseenalaistaminen horjuttivat uskoa omaan itseeni. Opin tukeutumaan palveluihin yhä pienemmissä asioissa, koska koin, etten itse pärjäisi.

Kun 25-vuotiaana katsoin elämääni, olin pettynyt. Minulla ei ollut koulutusta, eikä työtä. Työkokemukseni oli minimaalinen, lähinnä puhelinmyyntiä. Minulla ei ollut juuri muuta kerrottavaa kuin psykiatrinen hoitohistoria. Häpeä ja arvottomuuden kokemus olivat luonnollisia tunteita tuossa tilanteessa. Omia valintojani on ohjannut hylkäämisen kokemus ja turvattomuuden tunne.

Mitä voisi tehdä paremmin?

Kuinka monella on elämä ajautunut syrjäpoluille samanlaisista kokemuksista kuin minulla? Kun koulu hylkää, mihin kiinnittyä? Huonolla tuurilla tiettyyn kaveriporukkaan kiinnittyminen voi johtaa jopa vankilaan tai sitten pitkään psykiatrisen potilaan ja sosiaalipalvelujen asiakkaan uraan. Molemmissa tapauksissa varsin tyypillistä on arjen hajoaminen. Ilman mielekästä arkea on vaikea voida hyvin.

Normaali aikuisen ihmisen arki ja vastuu omasta itsestä olivat asioita, jotka jäivät minulta nuoruusvuosina oppimatta. Jälkihuolto opetti aikuisen arkea, jossa ei tehdä töitä, vaan täytetään hakemuksia. Psykiatrinen hoito opetti minulle, etten ole vastuussa omasta elämästäni. Syyt omalle toiminnalleni löytyivät diagnooseista. Minulle maalautui kuva, että asia korjaantuisi oikeanlaisella lääkityksellä. On osannut käsitellä turvattomuutta, hylkäämisen kokemuksia enkä häpeää. Ne olivat siis asioita, joille en itse kokenut voivani tehdä mitään.

Olen kolmen viime vuoden aikana käynyt sairaskertomuksiani varsin perusteellisesti läpi. En ole löytänyt suunnitelmia seuraavaa vastaanottoa pidemmälle. Sairauskertomuksiin ei ole kirjoitettu tavoitteita, jotka olisivat tulleet omasta suustani. Jos olen jotain esittänyt, niin ne on kuultu ja ehkä kirjattu, mutta niihin ei ole sen jälkeen palattu, saatikka tuettu. Hyvänä esimerkkinä Kanta.fi-kirjauksistani löytyvä kohta: ”Aloittanut kirjoittamaan omaelämänkertaa”. Tästä ei ole mainintaa sen jälkeen. Kyseessä oli kokemusasiantuntijakoulutukseen liittyvä tehtävä, jonka kirjoittamisen olin aloittanut tukihenkilöni opastamana jo ennen koulutuksen alkua.

Tavoitteet ovat yksi merkittävä osa elämää, ja vaikeuksiin ajautumassa oleva nuori tarvitsee apua oppiakseen puhumaan tavoitteista, luomaan niitä ja rakentamaan omaa polkuaan tulevaisuuteen. Kokonaisvaltainen tuki – normaalin arjen ja elämänkulun vahvistaminen – on erityisen tärkeää murrosiässä.

Olisin yläkoulussa tarvinnut tukea turvattomuuden kokemukseen ja arjen rakentamiseen. Apua tulevaisuuden suunnitelmalliseen poluttamiseen kohti omia tavoitteitani. Myöhemmin olisin potilaana ja asiakkaana tarvinnut oman toimijuuteni vahvistamista, suunnitelmia ja tavoitteita, jotka olisin kokenut omakseni ja joiden hyödyn olisin osannut itsekin nähdä, mitata ja kokea. Keskittymistä pahoinvoinnin diagnostiikan ja hoidon sijasta tai ainakin rinnalla enemmän ihmisen kokemukseen omasta arjestaan (koettu elämäntilanne). Huomion suuntaamista arjen hyviin asioihin, pienempiinkin onnistumisen. kokemuksiin.

Noin neljätoista vuotta kestäneellä psykiatrisen potilaan ja sosiaalipalvelujen asiakkaan polullani tulevaisuuden suunnitelmien tekeminen tuntui vieraalta. Elämä kulki vain viikko kerrallaan seuraavaan vastaanottoon. En osannut realistisia suunnitelmia itse luoda, enkä saanut siihen tukea. Nämä vuodet eivät vähentäneet vaan yllä pitivät ja lisäsivät häpeää ja arvottomuuden tunnetta. Tänään ajattelen, että ne estivät minua oppimasta rakentamaan sitä tavallista arkea, jonka varassa ihmiset yleensä pärjäävät ja oppivat kohtaamaan tavanomaisia vaikeuksia. Opin elämään asiakkaana ja potilaana, en elämään ja pärjäämään arjessani.

Koin noin neljätoista vuotta toistuvaa ulossulkemista tai ainakin sen uhkaa, kunnes aloin saada tukea oman arkeni rakentamiseen ja hallintaan. Tuskin kukaan olisi maaliskuussa 2017 uskonut, jos olisin sanonut, että kesällä 2020 aion osallistua kumppanini kanssa golfkurssille saadaksemme green cardin. Olen vasta alussa pitkällä matkalla, mutta jo liikkeellä kohti parempaa tulevaisuutta.

 

[1] Juho Saari (2015), Huono-osaiset, Elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla. Gaudeamus. (s. 106)

[2] Unohtuuko arjen rakentaminen? Arkiohjaus mukaan mielenterveystyön palvelulupaukseen. Perheterapia -lehti 2019;35/4:42-46.

[3] KokeVille-blogi (03.02.2020). https://kokeville.net/pystytko-siihen/

 

Kuva Drajt Pixabaystä

7 KOMMENTIT

  1. Artikkeli kertoo paljon mielenterveysjärjestelmän toimivuudesta nyky-Suomessa.

    Vaikuttaa siltä, kuin huonovointisena pysyminen olisi avunsaannin ehto, ja koska apu, vaikka tehotonkin, on kuitenkin niin tarpeen, voi ”potilaana” pysymisestä muodostua monelle melkeinpä ura? Järjestelmän edustajat eivät kuuntele aidosti, ja heihin muodostuu esineellistäviä ja perustaltaan valheellisia ihmissuhteita.

    Onneksi kirjoittaja on selviytynyt ja jatkanut eteenpäin.

    Mietin, olisiko yksilöllisiin tarpeisiin sovitetusta psykoterapiasuhteesta voinut tilanteessasi olla hyötyä? Onnistuessaan se olisi voinut voimaannuttaa ja parantaa turvallisuudentunnetta, eikä keinotekoista kiintymyssuhdetta vaihtuviin ja mahdollisesti kiireisiin ja pinnallisesti suhtautuviin lääkäreihin ja hoitajiin olisi tarvinnut pitää yllä.

    • Moi.

      Kiitos kommentista. Periaatteessa tuollainen terapiasuhde ei yksinään auta. Tarvitaan normaalin arjen rakentamista pala palalta. Normaaliin arkeen kuuluvat työ, rutiinit, säännöllisyys, normaalit sosiaaliset suhteet jne. Tähän en ole koskaan saanut palveluista tarvitsemaani tukea, ja ratkaisuksi olen esittänyt ”arkivalmennusta” kaikkien auttamiseen joiden arki on syystä tai toisesta hajonnut.

      Jos tontti on ympäristö jossa elää, perustukset eheä hyvinvointia tukeva arki, ja talonrakentajat palveluiden ammattihenkilöitä, niin talonrakentajat nykyisellään keskittyvät vain omaan alueeseensa – olivat perustukset valettu tai ei. Arki muuttuu mielenkiintoiseksi vasta jonkin yksityiskohdan ollessa diagnoosin kannalta oleellinen. Käytännön esimerkkinä ulosottovelka, josta kertoessani sain vastakysymyksen ”entä onko sinulla ollut holtittomia naissuhteita tai hätiköityjä ostoksia?” Velkataakka on edelleen niskassa, jonka hoitamiseen tarvitsen työpaikan.

      Mutta takaisin pointtiini. Kestävää taloa ei voida rakentaa jos perustukset on valamatta. Ammattihenkilöillä ei kokemukseni mukaan aika riitä näin ”yksinkertaiseen” asiaan. Onhan perustusten valaminen talon rakentamisen tylsin vaihe.

  2. Mielenterveyspotilaat ovat yhteiskunnassamme vielä yksi syrjitty ryhmä. Ei toteudu mm. asumispalvelut ja muut vammaispalvelut. Ihmisten tekemät diagnoosit ja luokittelut voivat olla vääriä. Niitä kuitenkin kunnioitetaan koko ihmisen elämän ajan. Ei päivitetä.

    Homot ja lesbot ovat pääsemässä hiljalleen kaapista. Heidän ihmisarvonsa on parempaan päin. Samaa toivon mielisairaille. Mielisairaat eivät suinkaan ole aina ”mielisairaita.” Olisiko syytä keksiä uusi sana korvaamaan sana mielisairas?

  3. Rutiinidiagnoosi mielenterveyshoitajilla on lievä masennus. Tämä ei kerro lainkaan, mistä lievä masennus johtuu. Tärkein jää sanomatta eli se, mistä kehno olo johtuu. Sitten menee ehkä toisen hoitajan luo, koska hoitajat vaihtuvat. Toinen hoitaja lukee paperista: lievä masennus. Hän ei tiedä sinusta oikeastaan mitään, eikä kysy. Hoitohenkilöstö ei edes lue toistensa tekstejä. He katsovat vain diagnoosin. Tästä aiheutuu pahojakin virheitä.

  4. Olen Villen kanssa samaa mieltä siitä, että ammattihenkilöillä ei ole aikaa valaa perustuksia. Eivät kannusta mihinkään. Pitävät potilaita toivottomina tapauksina. Se on ilmeisesti heille helpointa. Miten ammattihenkilöiden suhtautuminen saataisiin muuttumaan?

  5. Vaikka minun tarinani on toisenlainen, olen samoilla linjoilla arjen tärkeydestä. Aikoinaan olisin tarvinnut mahdollisimman käytännöllistä apua parikymppisenä opiskelijana. Masennuslääkkeet aloitin pari-kolmekymppisenä, kun en tiennyt, mitä elämälläni tekisin. Vertaistuki oli minulla se puuttuva palanen, joka esti kasvua ja kehitystä. Vertaistuki on mielestäni välttämätöntä, mutta siitäkin olisi hyvä päästä eteenpäin.

    Myöhemmin aikuisiällä, kun sain skitsofreniadiagnoosin, olen kyllä kohdannut palvelujärjestelmän järjettömyyden.

    • …siis vertaistuen puuttuminen esti kehitystä.

      Ja itse asiassa lapsuuden perheessäni en saanut elää normaalia arkea, joten arjen perusasioihin en koskaan oppinut.

JÄTÄ VASTAUS