Viimepäivinä on uutisoitu, kuinka suomalaistutkimuksen mukaan skitsofreniassa pitkä lääkitys on turvallisin. Tutkimus tekee johtopäätöksen, että toisin kuin yleisesti ennen on ajateltu, skitsofrenian lääkitystä kannattaisi jatkaa pitkään senkin jälkeen kun potilaan tilanne on saatu vakaaksi.
https://www.iltalehti.fi/terveysuutiset/201808102201127989_we.shtml
Asiasta uutisointiin myös Mediuutisissa (koko teksti vain tilaajille):
Alla on Mad In America -sivuilla julkaistu, osin kääntämäni blogikirjoitus, arvostelu Tiihosen tutkimusmenetelmistä. Kirjoituksesta käy hyvin ilmi se, miksi tutkimuksessa tehdyt johtopäätökset ovat kyseenalaisia. Monenlaisia muitakin johtopäätöksiä olisi voitu tehdä. Minulla ei nyt ole pääsyä tutkimukseen, joten olen tämän artikkelin varassa.
***
Psykiatrian standardien mukaan suositellaan neuroleptien elinikäistä käyttöä, jos henkilöllä on ollut useampi kuin yksi psykoottinen jakso. Nämä suositukset perustuvat tutkimuksiin, joiden perusteella psykoosi uusii suuremmalla todennäköisyydellä niillä, jotka lopettavat lääkkeen, kuin niillä jotka jatkavat lääkettä. Anatomy of an Epidemic -kirja nosti esiin huolen lääkkeiden pitkäaikaisvaikutuksista. Monet psykiatrit, kirjoittaja mukaan lukien, olettivat, että pienentämällä uusimisen riskiä, pitkäaikaisvaikutusta voitaisiin parantaa. Kuitenkin, näyttää olevat paljon luotettavaa todistusaineistoa, että tämä oletus ei ole oikea. Ei riitä, että lääkkeiden pitkäaikaiskäyttö altistaa ihmiset suurelle painon nousulle ja tardiiville dyskinesialle, vaan ne voivat myös heikentää toiminnallisia tuloksia. Kirjoittajan näkemys on, että psykiatrien pitää käydä tämä keskustelu heidän potilaidensa kanssa. Henkilö voi halutessaan hyväksyä korkeamman (muttei välttämättömän) riskin psykoosin uusimiselle keinona, jolla minimoidaan negatiiviset lääkkeiden pitkäaikaiskäytön haittavaikutukset.
Vaikka näyttää siltä, että psykiatrit suosivat edelleen pitkäaikaista lääkkeiden käyttöä ihmisille, jotka ovat kokeneet useamman kuin yhden psykoosin, yhteen psykoottiseen episodiin liittyvät suositukset eivät ole niin yhdenmukaiset. Nykyiset ohjeet suosittelevat lääkehoitoa kahdesta viiteen vuoteen, ja jos henkilö pysyy hyvinvoivana tuon ajan, lääkkeiden lopettaminen voi olla turvallista.
Tiihosen ja kollegoidensa äskettäin julkaisema tutkimus ”20-vuotinen kansallinen seurantatutkimus antipsykoottien lopettamisesta ensimmäisen skitsofrenia-episodin aikana”, julkaistiin The American Journal of Psychiatry -lehdessä, on yritys valaista tätä aihetta. Kirjoittajien päätelmä abstraktissa on: ”Vastoin yleistä käsitystä, hoidon epäonnistumisen tai relapsin riski lääkkeiden keskeyttämisen jälkeen ei laske ajan funktiona ensimmäisten kahdeksan vuoden aikana ja että pitkäaikainen lääkkeiden käyttö liittyy parempaan selviytymiseen.”
On vaikea tutkia pitkän aikavälin tuloksia. Tämän ongelman ratkaisemiseksi Tiihonen on käyttänyt tutkimuksensa pohjana Suomen rekistereissä saatavilla olevaa laajaa tietokantaa, jonka avulla he saivat tietoja diagnooseista, sairaalahoitojaksoista ja kuolemasta. Kansallisesta reseptirekisteristä he saivat tiedon kaikille kansalaisille korvatuista lääkityksistä. Rekisteristä saatu tieto korvatuista lääkemääristä vastaa tutkimuksessa potilaiden käyttämää lääkemäärää tai hoidon noudattamista. Tutkimuksessa oltiin kiinnostuneita ensimmäisen sairaalajakson, jonka aikana henkilö sai skitsofreniadiagnoosin, jälkeisen hoidon noudattamisen ja myöhemmän sairaalajakson tai kuoleman välisestä korrelaatiosta. Määrittämällä, kuka söi lääkkeitä ja kuinka pitkään, he saattoivat päätellä korreloiko pitkäaikainen lääkitys uusien sairaalahoitojaksojen alentuneen määrän kanssa. Tutkimuksessa oli mukana henkilöitä, jotka oli otettu psykiatriseen sairaalaan vuosina 1994-2014 ja jotka saivat skitsofreniadiagnoosin. Jotta tunnistettaisiin ne, jotka olivat ensimmäisellä jaksolla, he jättivät pois kaikki, joille oli määrätty antipsykootteja tutkimusta edeltävän vuoden aikana. Tästä ryhmästä he jättivät pois kaikki, jotka olivat päätyneet uudelleen sairaalaan tai kuolleet 30 päivän aikana ensimmäisen sairaalajakson jälkeen [toim. huom. miksi?]. Siinä kohdassa (30 päivää sairaalasta pääsyn jälkeen), he löysivät 4 217 antipsykoottisten lääkkeiden käyttäjää, ja 3 217, jotka eivät enää käyttäneet lääkkeitä. Noista 4 217 käyttäjästä, 1 714 määritettiin myöhemmin lääkkeet lopettaneiksi. Se ryhmä jaettiin vielä alaryhmiin sen mukaan, missä ajassa lääkkeet oli lopetettu: alle 1 vuosi (1 019), 1-2 vuotta (284), 2-5 vuotta (274) ja yli 5 vuotta (137). Ajan mittaan he analysoivat näitä ryhmiä, kuoleman, uusien sairaalajaksojen ja lääkkeiden lopettamisen tai uudelleen aloittamisen mukaan.
Tutkijat ajattelivat, että niillä, jotka käyttävät lääkkeitä pitkään, olisi paremmat tulokset lääkkeiden lopettamisen jälkeen, mutta tulokset eivät tukeneet tätä. Vaikka ne, jotka käyttivät lääkkeitä pitkään ja jatkuvasti, joutuivat vähemmän uusille sairaalajaksoille, ryhmä, jolla meni toiseksi parhaiten, oli se, joka lopetti heti. Mitä pidempään lääkkeitä syötiin, sitä suurempi riski uudelle sairaalajaksolle oli lääkkeen lopettamisen jälkeen, verrattuna niihin, jotka jatkoivat lääkkeen syöntiä. Heikoimmin meni ryhmällä, joka lopetti lääkkeen viiden vuoden jälkeen.
He myös analysoivat kuolemantapauksia, ja tässä he vertasivat kolmea ryhmää: jatkuvat lääkkeen käyttäjät, ei käyttäjät, ja ne jotka lopettivat yhden vuoden aikana (suurin ryhmä). Suurin kuolemantapausten määrä oli niiden joukossa, jotka eivät käyttäneet lääkkeitä, ja alin jatkuvasti käyttäjien joukossa, vaikkakin määrä kaikissa ryhmissä oli alhainen.
Tutkimus tukee suositusta pitkäaikaiselle lääkkeiden käytölle jopa niille, jotka ovat kokeneet vain yhden psykoottisen jakson.
Tässä tutkimuksessa seurantajakso päättyi, kun henkilö joutui toiselle sairaalajaksolle (tai kuoli). Tältä osin tämä tutkimus arvottaa relapsin samalla tavalla kuin niin monet muutkin tutkimukset vuosien mittaan. Emme tiedä mitään elämänlaadusta. Epäsuorasti vedettävä hoitosuositus tämän tutkimuksen mukaan on, että ei ole koskaan turvallista lopettaa antipsykootteja. Tämä voi olla totta, mikäli ”turvallinen” tarkoittaa samaa kuin uusien sairaalahoitojaksojen vähentäminen, se ei kuitenkaan ehkä ole totta, jos voisimme arvioida erilaisia lopputuloksia.
Tässä datassa on muuta arvokasta tietoa. Yli 43 % henkilöistä ei koskaan aloita lääkettä ja yhden vuoden jälkeen melkein 57 % on lopettanut. Tutkimuksen loppuun mennessä, 33,6 % kaikista syö vielä lääkkeitä. Ihmiset eivät halua ottaa näitä lääkkeitä ja näistä tuloksista huolimatta, me yhä yritämme selvittää miten saada ihmiset sitoutumaan niihin, jotta heidän olisi helpompi elää. On myös mielenkiintoista, että vaikka hoidon epäonnistuminen oli korkeampaa lopettaneiden joukossa (38 %), se ei tarkkaan ottaen ollut kovin matalaa vertailuryhmässäkään (29,3 %) Tämä tarkoittaa tietenkin, että lääkkeet lopettaneista 62 % säästyi uusilta sairaalajaksoilta ja vastaava luku oli 71 % niille, jotka jatkoivat lääkkeiden syöntiä. Järkevä ihminen todennäköisesti osaisi tehdä päätelmiä näistä kertoimista ja päättää lopettaa lääkkeet, etenkin jos on olemassa suunnitelma, millä puuttua ongelmiin, jos niitä ilmenee.
Tässä tutkimuksessa emme tiedä mitään hoitomenetelmistä, tavasta, jolla lääke lopetettiin tai mitään yleisestä elämänlaadusta. Emme myöskään tiedä mitä heille tapahtuu, joilla tulee toinen sairaalajakso. On arvioitu, että yksi relapsi tarkoittaa sitä, että pitkäaikainen hoito on tarpeen, mutta kirjoittaja ei enää usko sitä.
****
Artikkeli jatkuu vielä vähän, lue lisää englanniksi:
Tuolla tutkimuksen abstraktissa: https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/29621900, sanotaan näin: ”Whatever the underlying mechanisms, these results provide evidence that, contrary to general belief, the risk of treatment failure or relapse after discontinuation of antipsychotic use does not decrease as a function of time during the first 8 years of illness, and that long-term antipsychotic treatment is associated with increased survival.”
Tuo ensimmäinen lausahdus kuvaa hyvin tutkimusta: ”Ihan sama, mitkä mekanismit tulosten taustalla on”. Kun juuri ne mekanismit ovat niitä, jotka merkitsevät. Ihan sama millaisia tuloksia numeroiden perusteella saadaan.
Jokainen joka haluaa syöttää neurolepteja toiselle muka ’auttamisen’ nimissä saisi itse syödä vuoden kutakin neuroleptia tuntuvin annoksi, pistetään riviin: risperdal, abilify, zyprexa, seroquel ja vielä tuntuvilla annoksilla; sen jälkeen kuunnella kaiken sen paska propagandan jossa parhaat auttajat osaavat uhkailla tehostaakseen omaa auttamistaan. Olisit oikeasti paljon sairaampi jos sinua ei ’auttettaisi’, kuvittele se pilleri kävelykepiksesi, sinä et ymmärrä tilaasi siksi sinulla ei ole oikeutta päättää sinuun oleellisesti vaikuttavista asioista, ellet ota pilleriä tänne tulee 3 miestä ja piikki, auttamisen nimissä on mukava vielä uhkaillakkin kun autettu ei voi puolustaa itseään ku auttaja on aina oikeassa, asetelma on pervessi ja sadistinen. Yhtään lääkäriä eikä ’auttavaa’ hoitajaa ole pistetty seinälle ammuttavaksi (oikea vaihtoehto olisi kiduttaa hengiltä) todelliseen vastuuseen rikoksista jotka tehdään muka auttamisen nimeen henkisestä nöyryyttämisestä henkisestä hyväksikäytöstä eikä siitä miten paljon kärsimystä auttamisen nimeen aiheutetaan, se on häpeällistä, koska vastapuoli on aina väärässä oli väärinkäytös toisella puolella miten iso tahansa se muutetaan tarinan kerronnassa aina vastapuolen syyksi sen päällä jossa seisotaan jo. Jokainen psykiatrianlääkäri pitäisi pakottaa pakkohoitoon jossa heitä autettaisiin mieluusti niin että vasten omaa tahtoaan autettu saisi olla auttaja ja ’nauttia’ (antaa maistaa sadismia) auttamisesta auttajaa kohtaan, koska autettava ei ymmärrä omaa parastaan niin auttaja voisi päättää miten paras saavutetaan, autetun kokemus on kuitenkin harhaa ja täyttä paskaa niin paras käyttää välineitä joita auttajalla on autettua kohtaan ja olla itse häiriytymättä; pian pääsee onneksi pelaamaan golffia ei tarvitse sietää moisia ikäviä velvollisuuksia jossa pitää olla olevinaan auttaja suurin syyhän tälle alalle oli lääkärin liksa, sen jälkeen voi soittaa kutsumuksen rumpu liirunlaarumia muille jotta voi luoda hyvän vaikutelman itsestään auttajana, autettu vain jäi auttamatta mutta mitä sitten onpa oikealla puolella elämässä kiva kulissi ja raha juoksee rikoksista jotka eivät ole rikoksia ku vastapuoli on mielisairas, sosiaalisesti hyväksytty asema ihmisen uhraamisen kautta, länsimaista luxusta.