Kirjallisuudessa on usein asetettu vastakkain humanistinen ja biologinen malli hahmottaa masennusta. Biologisella masennusteorialla ollaan viitattu hataraan hypoteesiin, jonka mukaan masennus johtuisi spontaanisti ilmestyvästä kemiallisesta epätasapainosta, jossa aivojen serotoniinitaso muuttuisi yhtäkkiä liian matalaksi. Biologia on tästä johtuen saanut ainakin allekirjoittaneessa aikaan hieman puistatusta jo käsitteenä, mutta merkittävää muutosta ja ryhtiliikettä masennukseen liittyvien biologisten tekijöiden hahmottamiseen tarjoaa evoluutiopsykologian ja evoluutiobiologian dosentti Markus J. Rantalan kirja Masennuksen biologia: evoluutiopsykologinen näkökulma mielialahäiriöihin (Terra Cognita, 2019). Kirja avaa Suomessa ensimmäistä kertaa suurelle yleisölle kunnollisen näköalan evoluutiopsykologiaan tieteenalana sekä evoluutiopsykologian oppien hyödyntämiseen mielialahäiriöiden hoidossa.
Rantala toteaa kirjan alkupuolella, että ihmiset eivät polveudu apinoista, vaan ovat edelleen apinoita huolimatta ihmisten kehittyneestä kulttuurista (s.13). Kirjalla saattaa olla siis kaiken muun ohessa hieman annettavaa jopa filosofialle ja tieteille, joissa on perinteisesti pohdittu ihmisen ja eläinten mahdollisia keskinäisiä eroja. Evoluutiopsykologiaa Rantala kuvaa tieteeksi, joka tutkii evolutiivisen historian vaikutusta käyttäytymiseemme ja mielen toimintaan.
Kirjan eräs keskeisimmistä sanomista on, että länsimaiset elintavat aiheuttavat aivojen matala-asteista tulehdustilaa eli neuroinflammaatiota, mikä saa elämän vastoinkäymiset johtamaan helpommin yksilön kannalta haitalliseen käyttäytymisvasteeseen ja kliiniseen masennukseen. Näkemystä tukee vahvasti havainto siitä, että runsaasti vastoinkäymisiä kokevilla metsästäjä-keräilijöillä kliininen masennustila on erittäin harvinainen. Neuroinflammaatiota laskeva elintapoihin, erityisesti ruokavalioon ja liikkumistottumuksiin, vaikuttaminen on kirjan perusteella tehokasta masennuksen hoitoa. Tätä Rantala myös perustelee lukuisten tutkimusten avulla. Kirjaa lukiessa tuntuukin varsin erikoiselta, että biologisessa psykiatriassa on nähty elämäntaparäätälöinnin merkitys mielialahäiriöiden hoidon kannalta hyvin vähäisenä. Rantala haluaakin tehdä perustellusti selvän eron evoluutiopsykologisen näkökulman ja nykyisen biologisen psykiatrian välille.
Läpi koko kirjan Rantala painottaa, että neuroinflammaation lievityksen lisäksi masennuksen hoidossa olisi pyrittävä selvittämään mistä masennus johtuu ja puututtava masennuksen juurisyihin. Masennuksen juurisyyn etsimistä auttavatkin masennuksen kaksitoista erilaista tyyppiä, jotka voivat olla myös päällekkäisiä (s. 81). Tästä keskenään erilaisten, joskin käytännössä hypoteesiasteella olevien räätälöityä hoitoa vaativien masennusten luokittelusta Rantala median välityksellä ehkä parhaiten tunnetaan. Esimerkkinä mainittakoon nykyään yleinen yksinäisyyden laukaisema masennus. Yksinäisyyden tunne kuvataan luonnonvalinnan tuottamana sopeutumana, joka saa laumaeläimen hakeutumaan toisten seuraan ja vaalimaan ystävyyssuhteita (s. 86). Nykyään länsimaisessa yhteiskunnassa taas yksinäisyys ei välttämättä helpotu, vaan stressi saattaa kroonistua, mikä saattaa aiheuttaa hankalan noidankehän ja johtaa kliiniseen masennukseen.
Eri masennustyyppien lisäksi Rantala tarjoaa evoluutiopsykologisen näkökulman myös kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Kirjan loppupuolella eri tyyppisten masennustilojen hoitoon tarjotaan myös konkreettisempia näkökulmia.
Kirjan viitekehys on hyvin mielenkiintoinen, uudenlainen ja hyvin perusteltu. Evoluutiopsykologian oppien omaksuminen saattaa olla eräs ratkaisu myös ihmisten häiriintyneen luontosuhteen elvyttämiseen. Esimerkiksi kärpästen inhimillisistä tunteista ja banaanikärpästen viinanjuonnista (s.46) lukeminen saattaa aluksi tuntua hassulta, mutta se kertonee enemmän meidän ihmisten vieraantumisesta luonnosta kuin Rantalan kirjan hauskuudesta.
Rantalan kritisoi masennusdiagnostiikkaa epätieteellisyydestä ja siitä, että diagnostiikka ei perustu konkreettisiin mittauksiin tai kehossa havaittaviin fysiologisiin poikkeamiin (s. 53). Hän kirjoittaakin, että masennus näkyy aivokuvissa neuroinflammaationa. On kuitenkin huomioitava, että neuroinflammaatio ei ole juuri masennukselle spesifi löydös, vaan se on useiden eri sairauksien taustalla. Lisäksi masennuksen juurisyy on yksilölle monesti hyvin tulkinnanvarainen, eikä ole kuin ehkä selkeän infektion tai somaattisen sairauden yhteydessä merkittävissä määrin luonnontieteellisin menetelmin saavutettavissa. Myös ylipäätään kliinisen masennuksen olemassaolo on varsinkin rajatapauksissa lähinnä subjektiivinen kokemus. Tosin on myös mainittava, että Rantala tuo itsekin esiin, että eri tieteitä ei tulisi nähdä kilpailijoina, vaan toisiaan täydentävinä. Lisäksi mainitsee mielenterveyden määrittelyn vaikeuden. Itse uskon, että evoluutiopsykologian oppeihin liittyvät fysiologiset mittaukset myös toisivat kaikesta huolimatta selvästi lisäarvoa psykiatriaan, vaikka psykiatriseen diagnostiikkaan jää oletettavasti pysyvä hyvin tulkinnanvarainen pohjavire.
Myös psykoterapia ja lääkkeet saavat kirjassa osakseen kritiikkiä. Rantala pitää tutkimustiedolla perustellen psykoterapiaa potilaiden kannalta yleensä hyödyllisenä ”kaverin ostamisena” (s. 193), mutta näkee psykoterapian huomattavan kehittämisen mahdollisuuden positiivisessa valossa. Pelkkään kritiikkiin psykoterapiaosuus ei jää, vaan kirjassa tarjotaan myös mahdollisuuksia psykoterapian kehittämiseen ja monipuolistamiseen, vaikkakin Rantala korostaa tässä lisätutkimusten tärkeyttä. Masennuslääkkeiden suhteen Rantala kritisoi varsinkin lääketutkimusten heikkoa tasoa ja yleisesti käytössä olevien masennuslääkkeiden hyvin kyseenalaista tehoa masennuksen hoidossa.
Kirja on miellyttävä lukukokemus ja Rantala perustelee väitteensä huolellisesti. Tästä johtuen kirjan lähdeluettelo onkin hyvin massiivinen. Tiuhasta tutkimuksiin viittaamisesta huolimatta teksti on sujuvaa ja kirja oli hyvin ymmärrettävissä kaltaiselleni ihmiselle, joka ei ole evoluutiopsykologiaan juuri ollenkaan perehtynyt.
Kirjaa lukiessa koin monia valaistumisia, koska ihmisen käyttäytymisestä ja masennuksen ymmärtämisestä tuntui katoavan jokin mystinen salaisuuden verho. Psykiatrian teoriat spontaanisti ilmestyvistä kemiallisista epätasapainoista ovat kaltaiselleni pulliaiselle hyvin vaikeita hahmottaa, mutta Rantalan esittelemät teoriat tuntuivat maalaisjärjellä ajatellen varsin ymmärrettäviltä. Itse opiskelen sosiaalipolitiikkaa, ja katson saaneeni kirjasta uutta näkökulmaa myös oman opiskelualani hahmottamiseen.
Olisi mielestäni hyvin toivottavaa, että psykiatria siirtyisi ottamaan vaikutteita evoluutiopsykologiasta. Rantala itse näkee evoluutiopsykologian aiheuttaman muutoksen jopa välttämättömänä (s. 248), eikä kirjan perusteella kieltämättä aivan syyttä. On myös huomioitava, että psykiatriassa vanha spontaanin kemiallisen epätasapainon hypoteesi rehottaa hoitokäytäntöjen tasolla, joten biologisen psykiatrian suhteen on olemassa vasta mahdollisuus parempaan. Suosittelen lukemaan kirjan.
Kiitos tästä kiinnostavasta arviosta. Teksti on ansiokas ja siinä arvioidaan osuvasti evoluutiopsykologian sovellusmahdollisuuksia psykiatriassa. Rantalan kirjasta on julkaistu sangen vähän esittelyjä, saalla kun kirja on erittäin kysytty ainakin kirjastoissa. Asiantuntijoiden arvostelut kiinnostavat ja niitä tarvitaan.
Kiitos arviosta! Olen samaa mieltä kirjan ansioista. Toivon todella, että tutkimuksen ja hoidon suunta muuttuu syihin eikä oireisiin puuttuvaksi.
Ainoa asia, joka minua kirjassa häiritsi, oli ajoittain todella huono suomen kieli. Paikoin se jopa esti lauseiden ymmärtämisen. Toivottavasti seuraavaan laitokseen mennessä joku oikolukee teoksen.