Psykiatrinen hoito ja toipuminen

7
3332

Tässä blogissa pohdin kokemustani psykiatrisesta hoidosta, suhteutan siihen yleistettävää tietoa ja käsittelen psykiatrian jälkeistä elämää ja toipumista. Toipumisessa olen olen pitänyt viime aikoina keskeisenä henkisyyttä tai ylipäätään ihmisyyttä.

Kokemukseni hoidosta

Psykiatrisessa hoidossani keskeistä olivat antipsykoottiset lääkkeet. Olen ollut hyvin pettynyt psykiatriseen hoitoon, ja vihasin psykiatriaa hyvinkin aktiivisesti useamman vuoden lopetettuani antipsykoottiset lääkkeet vuonna 2016, mistä kirjoitin varsin vihaisen blogin vuonna 2018. Keskeinen syy vihaan oli se, että huomasin psykiatrien valehdelleen minulle. En sairastanutkaan perinnöllistä aivojen kemiallista epätasapainoa, johon sedatiiviset lääkeaineet olivat kuin insuliinia diabeetikolle. Lääkkeet aiheuttivat kemiallisen epätasapainon, josta huomasin parantuneeni lääkkeet lopettamalla jääden kuitenkin emotionaalisesti rikkinäiseksi. Tästä kokemuksesta olen joutunut toipumaan pitkään.

Alkuperäiseen, vaikeasta lapsuudesta ja nuoruudesta kummunneeseen ongelmaan auttoivat aikoinaan kuntouttava työtoiminta ja muut sosiaalipalvelut sekä integratiivinen psykoterapia. Osakseni saaman valehtelun lisäksi viha kumpusi elinvuosista, jotka kuluivat klotsapiinilla lääkittynä kuin lobotomiapotilaana. Toisaalta en ymmärtänyt, kuinka hierarkisen yhteisön lääkärit muodostavat. Valehtelun ongelma palautuu lääketeollisuuden lobbaamaan tieteeseen professoritasolla. Vihani kohdistui peruslääkäreihin ennen oivallustani lääketieteellisen tiedontuotannon hierarkisuudesta. Oivalluksen syntymistä edisti kandidaatin tutkielmani teoriasuus, joka käsitteli lääketeollisuuden vaikutusvaltaa masennuslääkkeitä koskevaan tiedontuotantoon.

Jälkeenpäin ajateltuna antipsykoottisten lääkkeiden suurin ongelma on kokemukseni perusteella se, että lääkitys jätti jäljelle materian, mutta melko vähän ”henkeä”. Lääkitys latisti luovuutta, tunteita, seksuaalisuutta, hulluutta, ajattelua, motivaatiota ja kykyä kiinnittyä erilaisiin kiinnostuksen kohteisiin. Sellaiset toiminnot siis latistuivat, joista humanismi on ollut perinteisesti kiinnostunut, ja jotka erottavat ihmisen biologisesta koneesta. Ajattelen että antipsykootit eivät parantaneet minua, eivätkä edes normalisoineet, vaan sairastuttivat ja robotisoivat. Antipsykoottisen lääkityksen alaisuudessa olin paljon vähemmän ihminen kuin nykyään olen.

Tieteen suhde kokemukseeni

RCT-tutkimukset

Oletus antipsykoottisten lääkkeiden vaikuttavuudesta perustuu potilaskokemuksista riippumattomiin RCT-tutkimuksiin, joissa on osoitettu antipsykoottisten lääkkeiden vähentävän potilaan oireita lyhyellä aikavälillä lumelääkitystä tehokkaammin. Kirjoitin taannoin blogin, jossa katsastin kaikki Käypä hoito -suosituksen RCT-tutkimukset, joilla antipsykoottien ”tehokkuus skitsofrenian akuuttioireiden hoidossa” ajateltiin osoitettavan. RCT-tutkimusten suurin ongelma on se, että ne eivät ota huomioon sitä mitä potilaat pitävät tärkeimpänä psykoosien hoidossa, eli oletettavasti hyvää elämää ja mielellään ilman sairautta. Toinen merkittävä ongelma toki on se, että antipsykoottien vertaaminen lumelääkkeeseen on heikkotasoista tiedettä, koska sokkouttaminen epäonnistuu väistämättä: sekä potilas että lääkäri kyllä erottavat klotsapiinin tai minkä tahansa antipsykoottisen lääkkeen lumelääkkeestä.

Epäilemättä antipsykoottien tehokkuus akuuttioireiden hoidossa on RCT-protokollalla osoitettu, mutta hoito ei minusta saisi nojata oireiden nopeaan poistamiseen vaan dialogiseen kriisityöhön ja hankalan elämäntilanteen verkostokeskeiseen selvittämiseen. Tällainen dialoginen lähestymistapa tuottaa paljon standardihoitoa paremmat tulokset vakavissa kriisitilanteissa joihin liittyy psykoottisiakin kokemuksia, kuten psykologi Tomi Bergstöm väitöskirjassaan on osoittanut. Dialoginen hoito vaatinee kliinikoilta standardihoitoa enemmän epävarmuuden sietämistä paneutumista ihmisten ahdinkoon.

Kokemuksen tutkimus

Psykoosi on varsin perustavanlaatuisesti subjektiivisesti koettu ilmiö, ja siksi myös kokemuksen tulisi olla tieteellisessä tutkimuksessa keskeinen elementti, eikä tutkimus saisi nojata nykyisessä mittakaavassa näyttöön perustuvan lääketieteen kriteereihin. Tomi Bergstöm on kirjoittanut psykoosidiagnoosin saaneiden oikeuksia puolustavan yhdistyksen Nousevan mielen nettisivuille siitä, miten eri tavoin psykoottisiksi tulkittavat kokemukset koetaan ja tulkitaan.

Laaja survey-tutkimus psykoosilääkkeiden käyttäjien kokemuksista vahvistaa, että elämänlaadun heikkenemisessä antipsykooteilla ei ole kyse yksilöllisestä kokemuksestani: kaksi kolmesta 650 antipsykoottisia lääkkeitä käyttäneestä vastaajasta koki lääkkeistään olevan enemmän haittaa kuin hyötyä. Harvat positiiviset kokemukset liitettiin oireiden vähentymiseen ja laaja kirjo negatiivisia kokemuksia liitettiin elämänlaadun heikentymiseen. Tutkijoiden johtopäätös oli, että antipsykoottisista lääkkeistä koettiin olevan paljon enemmän haittaa kuin hyötyä.

Psykologi Aku Kopakkala taas on kirjoittanut tutkimuksesta, jossa osoitettiin antipsykoottisten lääkkeiden lopettamisella olevan yhteys parempaan muistiin ja ajatteluun sekä sitä kautta parempaan elämänlaatuun. Kopakkala on kirjoittanut myös katsauksesta, jonka perusteella antipsykoottien käyttäjät yleisesti kokevat lääkityksensä latistavan heidän tunteitaan, motivaatiotaan ja seksuaalisuuttaan, eli sellaisia toimintoja, jotka erottavat ihmisen olennaisesti biologisesta koneesta.

Pitkät seurantatutkimukset

Vuosia kestäneet seurantatutkimukset osoittavat, että antipsykoottisista lääkkeistä on pitkällä aikavälillä enemmän haittaa kuin hyötyä elämänlaadun kannalta, ja että psykoosilääkkeiden käyttäjät myös oireilevat enemmän kuin lääkkeettömät. Tällaisiin pitkän aikavälin tutkimuksiin liittyvät blogit olen kirjoittanut Wunderlinkin, Harrowin ja Bergströmin johtamista tutkimuksista.

Käypä hoito -suositus

Vaikeista psykiatriakokemuksista puhumista ja toipumista vaikeuttaa se, että skitsofrenian Käypä hoito -suosituksen mukaan psykoosipotilaiden negatiiviset kokemukset lääkityksestä ovat irrationaalisia, eivätkä pidä paikkaansa. Käypä hoito -työryhmän mukaan kerran skitsofreniadiagnoosin saanut on todennäköisesti kroonisesti aivosairas lopun elämäänsä, ja kokemus pärjäämisestä ilman psykoosilääkkeitä on harhainen ja psykoedukaatiota vaativa ongelma.

Ensimmäisenä suomalaisena lääkärinä kansainväliselle Riippumattomien asiantuntijoiden listalle valittu professori Teppo Järvinen Helsingin yliopistosta on Duodecimin artikkelissaan tiivistänyt hyvin ydinongelman, joka suomalaisiin psykiatrian Käypä hoito -suosituksiin liittyy: ne ovat valtavassa ristiriidassa tieteellisen näytön kanssa. Itse lisäisin, että skitsofrenian Käypä hoito -suositus on myös valtavassa ristiriidassa oman kokemukseni sekä potilaskokemuksia selvittäneen tutkimusnäytön kanssa. Kokemuksen tutkimusta ei psykiatrian Käypä hoito-suosituksiin kelpaavaksi näytöksi ole laskettu.

Toipumisesta

Hakeuduin heti lääkevieroituksen yhteydessä yliopistoon opiskelemaan ja valmistuin taannoin yhteiskuntatieteiden kandidaatiksi. Hoidon jälkeinen hyvinvointini on perustunut pitkälti siihen, että pysyn erossa skitsofreniaidentiteetistä. En omalla kohdallani puolusta sitä, enkä vastusta sitä, vaan yksinkertaisesti olen irtautunut siitä. Sen sijaan psykoosin perusteella psykiatriseen hoitoon päätyneiden ihmisoikeuksia haluan edistää paitsi Nousevan mielen puheenjohtajana niin ottamalla aiheeseen kantaa, kuten Tarpeenmukainen hoito ry:n puheenjohtaja Soili Takkalan kanssa taannoin teimme. Lisäksi ajattelen, että kriisien ehkäisy on paljon psykiatrista hoitoa tehokkaampaa ja kustannusvaikuttavampaa mielenterveystyötä, ja oma painopisteeni lieneekin tulevan gradun ja muun akateemisen mielenkiinnon suhteen enemmän hyvinvoinnissa ja ehkäisevässä mielenterveystyössä. Yhdistyspuolella taas Nouseva mieli on sitoutunut hiljattain edistämään dialogista tapaa nähdä ja kohdata psykoottinen ihminen.

Toki vaikeuksia on ollut itselläni lääkkeiden lopetuksen jälkeisinä vuosina hyvinkin paljon, koska olen joutunut laannuttamaan psykiatriavihani, etsimään uuden merkityksen elämälleni ilman minkäänlaista tukea palvelujärjestelmältä, ja kokenut avioeron, sen jälkeisen elämän uudelleen suuntaamisen sekä pari stressaavaa muuttoa. Nykyään yritän panostaa sellaisten asioiden tekemiseen, jotka tekevät minusta enemmän ihmisen ja puhaltavat materiaan henkeä. Biologisena robottina eläminen ei ole sitä mitä elämältäni halusin ja ”zombiutumisen kokemus” vaikuttaa olevan yleistettävissä jopa suurimpaan osaan antipsykoottisten lääkkeiden käyttäjistä.

JAA
Edellinen artikkeliPotilaasta professoriksi
Seuraava artikkeliMad In America järjestää: Birgitta Alakare: A spirit for open dialogue 9.4. klo 19.00
Tapio Gauffin on väitöskirjatutkija, jonka työura on painottunut terveydenhuollon ja sittemmin laajemmin organisaation johtamisen kehittämiseen. Hän tutkii Lapin hyvinvointialueen implementointiprosessia Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa väestön terveyden tohtoriohjelmassa. Gauffin toimii tällä hetkellä asiantuntijana Lapin hyvinvointialueen strategisen suunnittelun vastuuyksikössä. Hän kuuluu myös Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen koordinoimaan psykoosien hoidon kansallista kliinistä laaturekisteriä kehittävään ydintiimiin ja toimi aikaisemmin suunnittelijana myös kansallisen laaturekisteritoiminnan koordinaatiotiimissä. Gauffin toimii vapaaehtoisena Vaikuttavuusseurassa ja varapuheenjohtajana Nouseva mieli - Suomen skitsofreniayhdistys ry:ssä auttaen yhdistystä saavuttamaan strategiset tavoitteensa, mutta ottamatta itse politiikkaan kantaa. Peruskoulutukseltaan Gauffin on yhteiskuntatieteiden maisteri.

7 KOMMENTIT

  1. Psykoosien hoidossa on oikeansuuntaisia tavoitteita, mutta sedaatio pilaa nekin. Toisin sanoen kun ihminen lamataan lääkkeillä, psykiatrien antamia hyviäkään neuvoja ei kykene noudattamaan.

    Ennaltaehkäisevä työ epäilemättä auttaa syrjäytymiseen tms. Psykooseja kuitenkin luultavasti esiintyy aina. Siksi arvostan suuresti Nousevan mielen ja muiden tahojen ponnistuksia inhimillisemmän hoidon puolesta.

    En lakkaa ihmettelemästä, kuinka enemmistö psykoosilääkityistä on tyytyväisiä kroonikon elämäänsä lääkehaittojen kanssa. Ehkä he ovat elämässään niin tottuneet vähäosaisen rooliinsa.

    • Kiitoksia palautteesta! Jatketaan työtä oikeudenmukaisemman hoidon ja kohtelun puolesta.

      Ihmisen kokemus on sopeutuvainen. Kukaan ei jaksa vastustaa yksilöllistä psykoedukaatiota ikuisuuksia. Siinä mielessä, että psykiatrisessa hoidossa lääkityksen ja diagnostiikan ohella kolmas tärkeä painopiste on identiteettipolitiikassa ja hoitomyöntyvyyden edistämisessä, on hämmästyttävää että merkittävä enemmistö psykoosilääkkeiden käyttäjistä silti vastaa kokevansa lääkkeistä olevan enemmän haittaa kuin hyötyä.

      Kokemuksesta riippumaton kumuloituva pitkän aikavälin tutkimus taas kertoo, että elämänlaadun kannalta psykoosilääkkeiden käyttö ja varsinkin skitsofreniaidentiteettiin perustuva psykoedukaatio on yhteiskunnallinen skandaali.

      • Millaista kaupungissasi on ollut kahtena viime päivänä? Helsingissä on ollut onnellista. Perustuen omiin päätelmiini ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Auroran mielisairaalan mielisairaalaan päätyy ihmisiä, joiden pakkolääkitseminen estää väkivaltaisuuksia ja hillitsee oireiden etenemistä. 👿 Luulen, että pääsin moikkaamaan kaupungilla monia heistä. Osa osasi lenkkeilyä ja osa osasi ajaa sähköpotkulaudalla. Kaiken muun heidän puolestaan ovat tehneet heitä himoinneet työasemaansa väärinkäyttäneet miehet estäen heitä oppimasta alkeellisimpiakaan ihmissuhde tai puhetaitoja. Heidät kohdatessani oma päällimmäinen haluni on ollut työntää jääpiikki heidän aivoihinsa ja jättää keho kadulle mätänemään, jotta Helsinkiläiset ymmärtävät, mitä he ovat tehneet? Oletko koskaan käynyt Kansallisgalleriassamme katsomassa Hugo Simbergin taidetta? Kuinka suuri osa meidän aikuisten valta-asemassa maassamme perustuu vain siihen, että olemme isompia ja vahvempia? Kohtasin eilen Malmilla joukon erittäin älykkäitä lapsia. Malmi on ollut alin helvetti, jossa mielenterveyspotilaita on vahingoitettu ja nöyryytetty käyttäen tarkoitukseen veronmaksajien rahoja. Olen huomannut seudulla erittäin miellyttäviä muutoksia. Asiakaspalvelutyön määrä juna-asemaa ympäröivässä kauppakeskuksessa ja työntekijöiden taso on kasvanut huomattavasti. Myös aiemmin työvoiman ulkopuolelle jäävä kansanosa on saatu työn kaltaisiin olosuhteisiin. En tiedä miten he olivat onnistuneet estämään selkeästi pulassa olevan suomineidon auttamisen väärin perustein ja vain työnsä huonosti hoitavan miehen päättymisen hänen vankilaan suljetuksi elämänmittaiseksi tulonlähteekseen. Luulin aluksi seuraavalle metroasemalle asti levinneen kylmän kauhu tunteen olleen peräisin vain tuosta Suomen kauneimpiin kuuluvasta hyväntekeväisyyteen rahaa keränneestä minkä tahansa missikisan helposti voittavasta naisesta, mutta olin siellä vieraillessani niin keskittynyt uhan eliminointiin seuraten ympärille levittäytynyttä sotkua ja painostavaa pelon ilmapiiriä, että minulta jäivät näkemättä ne, jotka pitivät vääränlaisen naistensuojelun kurissa vapaaehtoistyöllä. Hyvin todennäköisesti he vetivät puoleensa tietoverkkoja seksuaalisiin päämääriin käyttävien työläisten huomion joutuen mahdottoman tehtävän eteen ja silti selviytyen siitä. Seuraavana päivänä WWF:n koju oli tyhjä ja kaikilla oli onnellista. Mikäli yhtään ymmärrän mistään mitään he olivat alaikäisiä ja muut mieluiten olisivat sillä hetkellä halunneet tappaa kaikki aikuiset. Häivyin itse paikalta pois niin pian kuin se oli mahdollista. Liian paljon paikalla satunnaisilla asioilla oleskelevia. Aiemmin olin jo kiinnittänyt huomioni lähistöllä olleeseen täysin turhaan kojuun, jossa kaksi kukkoilevaa aikuista miestä puheellaan pyrki vetämään huomion itseensä, sekä estämään, että kojulle ei saapunut kukaan. En ymmärrä miksi he yrittivät silloin jutella juuri minulle, vaikka aivan selkeästi kuuntelin musiikkia niin, etten edes kuullut heidän puhettaan. Autoin heitä ymmärtämään tuon seikan. En muista oliko kyseessä hetki ennen vai jälkeen sen, kun joukkoliikenne koko Helsingissä oli alkanut mennä päin helvettiä. Todennäköisesti ja nyt muistellen varmasti sen jälkeen, koska jouduin etsimään tieni Malmin asemalle kävellen junien lakattua kulkemasta ja turhien töiden täytettyä koko kaupungin mölysaasteella ja hajotetuilla ennen toimineilla asioilla. Kyseiset seikat ovat ennenkin saaneet minut onnelliseksi siitä, että lapsena lukemani kirja on satukirjavalinnaksi yksi parhaista.

  2. Tuo, mitä sanot suhtautumisesta potilaiden antamaan negatiiviseen palautteeseen lääkityksestä, on minunkin kokemukseni mukaan hyvin totta.

    Kun minulle aikanaan, minulta kysymättä ja haittavaikutuksista sanallakaan kertomatta, injektoitiin Risperdalia, seurauksena oli aivan järkyttävä olo koko lääkityksen keston ajan. Pari kuukautta pyörittelin itsemurha-ajatuksia mielessäni, kunnes lopetin lääkityksen, mihin lääkäri reagoi huutamalla, että se ei käy. Aiemmin, kun olin puhunut tuosta karmeasta olosta (josta ymmärtääkseni käytetään nimitystä akatisia, eli en kyennyt olemaan hetkeäkään paikallani, vaan kävelin jatkuvasti ympäri kaupunkia), niin hoitohenkilökunta kertoi minulle, että se ei johdu lääkityksestä, vaan oli kyseessä ”psykoosinjälkeinen masennus”. Kumma vaan, että tuonkaltainen ”psykoosinjälkeinen masennus” on ollut minulla koko elämäni aikana vain silloin, kun minulla on mennyt joko Riseperdalia tai sen sisarlääkettä Xeplionia. Ja noilla lääkityksillä se olo oli koko ajan päällä.

    Toisena esimerkkinä mainitsisin sen, että kun kerran eräs nuorena tosi kovassa kunnossa ollut, nyt jo yli viisikymppinen mies manaili erään mielenterveysyhdistyksen olohuoneessa sitä, miten hän on saanut Leponexista diabeteksen, niin eräs kyseisen yhdistyksen työntekijä (tietääkseni koulutukseltaan lähihoitaja) nauroi ja sanoi, että eihän ne lääkkeet mitään diabetesta aiheuta. Ja tosiaan: kun katsoo Leponexin pakkausselostetta, niin siellä kerrotaan, että diabetes kuuluu haittavaikutusten luokkaan ”Harvinaiset (esiintyy enintään 1 henkilöllä 1000:sta)”. Painonnousu taas samaisen pakkausselosteen mukaan kuuluu luokkaan ”Yleiset (esiintyy enintään 1 henkilöllä 10:stä)”. Olen ollut jäsenenä lukuisissa mielenterveysyhdistyksissä ja jutellut lukemattomia kertoja ihmisten kanssa psyykenlääkkeistä. Tämän empiirisen aineistoni pohjalta arvioisin, että kumpikaan noista pakkausselosteen väittämistä ei pidä paikkaansa. Minun Leponexia syövistä tuttavistani ainakin puolet ovat lihonneet lääkkeiden käytön myötä ja useat heistä huomattavasti. Diabetesliiton nettisivujen mukaan ”riski sairastua tyypin 2 diabetekseen on ylipainoisilla lähes kolminkertainen, lihavilla kahdeksankertainen ja vaikeasti lihavilla 16-kertainen normaalipainoisiin verrattuna.”. Näiden tietojen perusteella en voi kuin ihmetellä, miten muka vain alle promille Leponexin käyttäjistä saa siitä diabeteksen.

    Suosikkiesimerkkini psykiatrian suhtautumisesta psykoosilääkkeiden haittavaikutuksiin, on kuitenkin tämä: HUS:n Mielenterveystalo-nettisivusto väitti vähintään aikavälillä 20.11.2019 – 8.3.2020 psykoosilääkkeistä, että ”Suurin osa lääkkeitä käyttävistä ei onneksi saa mitään haittavaikutuksia”. Havaitsin tuon tekstinpätkän siis 20.11.2019 ja laitoin heille välittömästi palautetta, jossa kyselin, mihin tutkimuksiin tieto perustui. Minulle luvattiin, että teksti korjataan, koska se ei heidänkään mukaansa pitänyt paikkaansa. Lopulta se korjattiin kuitenkin vasta 8.3.2020 jälkeen, kun lähetin erittäin vihaista ja sangen sekopäistä palautetta suljetun osaston potilasläppärillä. Syy, miksi tämä on lempiesimerkkini aiheesta, on että väite on ihan käsittämättömän pielessä. Jotenkin voisi vielä ymmärtää, jos siellä olisi lukenut, että suurin osa ei saa vakavia haittavaikutuksia. Sekin olisi kyllä ollut ihan pielessä, mutta tuo että suurin osa ei saa mitään haittavaikutuksia, on jo koominen. Toisaalta, kun tuollaisia lukee, niin ymmärtää, miksi merkittävä osa psykiatrian henkilökuntaa ei ymmärrä psykoosilääkkeiden haittavaikutuksista juuri mitään.

    Mainittakoon vielä, että itse ainakin toistaiseksi syön psykoosilääkkeitä. Syy tämän tekstin kirjoittamiselle onkin, että haluan ihmisten paremmin ymmärtävän, että psykoosilääkkeillä on todellakin paljon vakavia haittavaikutuksia ja toisaalta, että psykiatrian henkilökunta on siltä osin koulutettu kelvottoman huonosti. Toivottavaa olisi, että joskus tulevaisuudessa tämä asia ymmärretään sen verran hyvin, että muiden hoitokeinojen kuin neuroleptien kehittämiseen panostetaan huomattavasti enemmän. Suuret kiitokset tämän sivuston kirjoittajille ja ylläpitäjille näiden tavoitteiden edistämisestä!

    • Kiitos kommentista ja palautteesta! Hyvä että olet saanut toiminnallasi osan psykoosilääkkeitä koskevaa disinformaatiota poistetuksi Mielenterveystalosta.

      Hyvä esimerkki myös siitä, että lääketeollisuuden lobbaama hyvä teoria menee valitettavan helposti potilaskokemuksen ja faktojen edelle.

  3. ”En lakkaa ihmettelemästä, kuinka enemmistö psykoosilääkityistä on tyytyväisiä kroonikon elämäänsä lääkehaittojen kanssa. Ehkä he ovat elämässään niin tottuneet vähäosaisen rooliinsa.”

    En käyttäisi sanaa tyytyväinen. Ennemminkin sopeutunut tilanteeseen. Söin noin 8 vuotta antipsykootteja. Pääasiassa Seroquel/Ketipinor, mutta välillä myös Abilify ja Latuda. Kemiallisesti lobotomisoituna ei varsinaisesti ymmärrä sitä, että ei elämän ole pakko olla sellaista. Vähensin toisinaan lääkitystä ja aikomus oli lopettaa se kokonaan. Tämä toki johti psykoottisiin oireisiin, mutta syynä saattoi olla ihan pelkästään se, että lääkitys oli herkistänyt minut dopamiinille.

    Tällä hetkellä on menossa ensimmäistä kertaa jakso kun minua ei ole kärrätty suljetulle osastolle vaan olen kuntoutumassa ihan kotona. Ja paras olo onkin oikeastaan pitkään aikaan. Sairasloman alussa oli jonkin verran todellisuustajun pettämistä ja vainoharhoja, mutta ne menivät kyllä ohi muutamassa viikossa eivätkä aiheuttaneet mitään ongelmia elämääni.

    Syön toki edelleen 25-100 mg Ketipinoria nukahtamisen takia. Unen puute on ollut yksi merkittävä syy psykoottisiin oireisiini. Tarkoituksena on kyllä lopettaa Ketipinorin syönti kokonaan pikkuhiljaa annosta vähentämällä. Tällä annostuksella ei kuitenkaan pitäisi olla enää antipsykoottisia vaikutuksia.

    Turun Työterveys ja keskustan Mehiläinen ovat ymmärtäneet tilanteeni melko hyvin ja ensimmäistä kertaa elämässäni sain lääkärin suunnalta ohjeistusta, että psykoottiset oireet ovat asia, jonka kanssa moni oppii ihan elämään ja tärkeintä on saada ne asiat käsiteltyä, jotka psykoosiin ovat johtaneet. Kaupunginsairaalan osastohoitoon päätyessäni taas näkökulma on ollut erilainen. Siellä ollaan yleensä oltu sitä mieltä, että lääkitys on välttämätön ja todennäköisesti elinikäinen.

    Normaali tunne-elämäni on alkanut palautumaan erittäin hyvin ja aloin taas pitkästä aikaa kirjoittamaan päiväkirjaani, jonka alunperin aloitin aiemmalla psykoosijaksolla.Sillä kertaa tosin minut kärrättiin osastohoitoon ja lobotomisoitiin. Päiväkirjan kirjoittaminenkin siis jäi sikseen. Lääkärit ja hoitajat pitivät mm. huolestuttavana sitä, että heräsin viiden aikaan aamulla pirteänä. Ei ehkä tyypillistä itselleni, mutta nukuin tosiaan joka yö silti noin 6-8 tuntia.

  4. Hei..haluaisin kertoa tähän oman tarinani siitä miten koen että neuroleptihoito on aiheuttanut kauheata epäinhimillistä kärsimystä itselleni ja läheisilleni vuosia ennen kun tajusin itse lopettaa niiden syömisen. Ja se tie totisesti ei ollut helppo..henkisesti olen hyvässä kunnossa ,mutta se mitä vieroitushelvetti ja lääkkeenkäyttö on aiheuttanut vuosien varrella sellaseiseen ”sairauteen” jota ei edes ole ollut olemassa.ja miten se kaikki kauheus ja kärsimys paljastui vasta kun lopetin lääkkeen ja tajusin miten paljon paremmin voin..silti nyt kun kirjoitan tätä vietän juuri unetonta yötä vieroitusoireissa ja tuntuu että keskushernostoni on aivan lopussa.mistään lääkäriltä tähän asiaan en kuitenkaan saa apua..koska kuvittelen oireet ns.harmittoman lääkkeen oireiksi ..jota minun pitäisi syödä varmuuden vuoksi ettei oireeni uusiudu…joka tapauksessa tästä sivusta on ollut hyötyä minulle ja varmasti monille muille …teette arvokasta työtä sellaisen asian parissa Mistä lääkärit ja yhteiskunta vaikenee…kiitos.

JÄTÄ VASTAUS