Psykiatrien käyttäytyminen on ymmärrettävissä sosiaalisilla tekijöillä

12
2736

Elämässäni on ollut melko vaikeita aikoja tänä syksynä. Tämän takia ajattelin yrittää kirkastaa ajatteluani yrittämällä ymmärtää kliinistä työtä tekeviä psykiatreja, joiden määräämien lääkehoitojen seurauksena itselleni on tullut hyvin vakavia ja pitkäaikaisia terveys- ja hyvinvointihaittoja.

Huolimatta siitä, että 1980-luvulla alkanut psykiatrian biologinen ohjelma on tulostensa puolesta epäonnistunut, on asiaa kuitenkin hyvin vaikea laittaa virkamiesten syyksi. Lääkärikunta on hyvin hierarkinen, eikä sooloilu ole erityisen suotavaa. Lääkärin työn jatkuvuuden kannalta on turvallisempaa noudattaa Käypä hoito -suositusta ja muita ”ylempää” tulevia ohjeita, kuin toimia mielensä mukaan. Lääkärit painottavat kollegiaalisuutta, sekä uskovat monesti varsin kritiikittömästi auktoriteetteja. Tämä johtunee rakenteellisista ja kulttuurisista tekijöistä, eikä geeneistä tai häiriintyneistä aivokemioista. Tämän ajattelutavan on myös osoitettu olevan yhteydessä suurempaan koettuun empatiaan, tässä tapauksessa psykiatreja kohtaan.

Hoitoni aikana olen kohdannut suuren määrän psykiatreja ja muita alalla toimivia lääkäreitä. Osa heistä on ollut potilaitaan kohtaan empaattisia ja ymmärtäväisiä. Lääkäreillä ongelmana on usein se, että potilaiden kohtaamiseen ei ehditä käyttää aikaa niin paljon kuin olisi halua ja tarvetta. Osittain tästä johtuen potilastapaamiset jäävät pintaraapaisuiksi.

Haastattelujen päätavoitteet liittyvät usein diagnosointiin ja siihen, ”mikä potilasta vaivaa” ja ”miten tämä oireilee”, mikä on omiaan vähentämään ymmärrystä potilasta kohtaan. Kuitenkin virkamiesten tehtäväksi on asetettu diagnoosista ja lääkehoidosta huolehtiminen. Tästä huolimatta joskus keskustelut lääkärin kanssa ovat olleet varsin mukaviakin.

Se, että hoidon kulmakivet ovat diagnoosi ja lääkehoito, joista kummastakin psykiatri pääosin vastaa, ei toimi. Tämä ei tee vuorovaikutuksesta potilaan ja lääkärin välillä laadukasta, vaan hierarkista ja kuulustelumaista. Tavallaan virkamiehet ovat tämän ylempää tulleen ideologian uhreja, ja oletan että monen psykiatrin työolosuhteet parantuisivat huomattavasti Soterian tai avoimen dialogin mallin kaltaisten ratkaisujen myötä. Ihmiset voisivat painottua siihen potilaan kanssa tehtävään asiakastyöhön, jota varten moni on mahdollisesti alansa valinnut. Ainakin toivon, että ne psykiatrit ovat vähemmistössä, joiden lopullinen päämäärä on ollut perehtyä aivojen anatomiaan sekä epätieteelliseen diagnostiikkaan opiskelualaa valitessaan.

Psykiatria on ihannetapauksessa varsin humanistinen, kokonaisia ihmisiä kohtaava ala, jota voidaan mielellään buustata tehokkailla biologisilla hoidoilla, kuten gluteenittomilla tai sokerittomilla ruokavalioilla, liikunnalla, kirkasvalohoidoilla ja meditaatioilla. Lääkehoitoa voitaisiin käyttää kipulääketyyppisesti kaikkein akuuteimmissa tilanteissa. Vuorovaikutuksen tulisi olla tasavertaista lääkäreiden ja potilaiden välillä, ja lääkäreille annettava informaation, johon hoito perustuu, tulisi olla luotettavaa. Tämä olisi huomattava etu sekä psykiatreille että potilaille.

JAA
Edellinen artikkeliLääkärilehdessä haastetaan tekemään psykiatriasta hauskaa
Seuraava artikkeliMTV3 uutisoi psyykelääkevieroituksen vaikeuksista
Tapio Gauffin on väitöskirjatutkija, jonka työura on painottunut terveydenhuollon ja sittemmin laajemmin organisaation johtamisen kehittämiseen. Hän tutkii Lapin hyvinvointialueen implementointiprosessia Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa väestön terveyden tohtoriohjelmassa. Gauffin toimii tällä hetkellä asiantuntijana Lapin hyvinvointialueen strategisen suunnittelun vastuuyksikössä. Hän kuuluu myös Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen koordinoimaan psykoosien hoidon kansallista kliinistä laaturekisteriä kehittävään ydintiimiin ja toimi aikaisemmin suunnittelijana myös kansallisen laaturekisteritoiminnan koordinaatiotiimissä. Gauffin toimii vapaaehtoisena Vaikuttavuusseurassa ja varapuheenjohtajana Nouseva mieli - Suomen skitsofreniayhdistys ry:ssä auttaen yhdistystä saavuttamaan strategiset tavoitteensa, mutta ottamatta itse politiikkaan kantaa. Peruskoulutukseltaan Gauffin on yhteiskuntatieteiden maisteri.

12 KOMMENTIT

  1. Juu olis hyvä psykiatreille muuttaa toimintatapoja, koska muuten se muutos tulee tässä kohta muutenkin…

  2. Kiitos erittäin mielenkiintoisista kolumneista – jäi tuossa pohdituttamaan, että minkälaisia pitkäaikaisia terveyshaittoja on ilmennyt ja ovatko ne vähentyneet/loppuneet lääkkeiden jättämisen jälkeen?

    • Lääkityksen aikana terveyshaitta oli käytännössä kemiallinen lobotomia, jonka oireet listataan kohdassa ”skitsofrenian negatiiviset ja kognitiiviset oireet”. Tiettyjä aivohaasteita on jäänyt lääkkeiden jäljiltä, kuten vaikeus tunnistaa ihmisten tunteita ja toisaalta omia tunne-elämän haasteita.

  3. Sillä palkalla, jota psykiatrit keskimäärin nauttivat, voisi heiltä odottaa enemmän siviilirohkeutta. Sitähän kärsivien ihmisten hyvä hoito nykyjärjestelmässä vaatii.

    Ettei sulle vaan olisi tulossa ns. tukholmansyndrooma? 😉

    • En näe palkkaa kovin merkittävänä asiana tässä. Pikemminkin kun maksetaan hyvin, ei välttämättä ole kovin suuria haluja muuttaa toimimattomia käytäntöjä. Kyllä minä nojaan tässä sellaiseen ideologiateoriaan, että Käypä hoito -työryhmä päättää kaikille suomalaisille soveltuvan psykiatrisen hoidon, ja muutoksen pitäisi lähteä tuosta työryhmästä eikä virkamiehistä.

  4. ”muutoksen pitäisi lähteä tuosta työryhmästä eikä virkamiehistä”

    Hmm… Missä määrin voi mennä ”isompien” selän taakse? Tietenkin, suuntaviivat laaditaan Käypä hoito -työryhmissä ja vastaavissa. Minusta jokainen terveydenhuollossa (kuten missä tahansa muussakin yhteiskunnallisessa instituutiossa) toimiva on silti moraalisessa vastuussa omakohtaisestikin, kun on vapaaehtoisesti työhönsä hakeutunut ja ottanut siten kontolleen puolustuskyvyttömien ihmisten hoitamisen… Ja kun tekee päivittäin niinkin kauaskantoisia päätöksiä heidän asioistaan kuin psykiatriassa ovat esimerkiksi diagnosointi ja lääkitys. Ja koska terveydenhuollon ammateissa toimivat, etenkin lääkärit, ovat työsuhteidensa ja yhteiskunnallisen statuksensa osalta verraten turvatussa asemassa, olisi heillä varmasti mahdollisuus etujaan liikaa riskeeraamatta vaikuttaa niin etteivät heikommassa asemassa olevat – siis potilaat – joutuisi tarpeettomasti kärsimään järjestelmän epäkohdista.

    Mallia voisi ottaa vaikka Aku Kopakkalasta.

    • Se on sosiologiassa yhtenä kiinnostuksen kohteena, että minkä verran yksilö pystyy muuttamaan rakenteita. Jos nyt miettii julkisella puolella töissä olevaa psykiatria, niin minusta hiukan, mutta tosiaan aika vähän. Täällä kriittisellä puolella tulee joskus sellainen illuusio, että suurin osa psykiatreista pitäisi lääkkeitä jotenkin huonoina, tai tilannetta sellaisena, että siihen täytyisi saada jotain isoja muutoksia. Pikemminkin tilanne on Mielenterveysbarometrin mukaan ollut se, että lääkehoidon nähdään olevan juuri sopivalla tasolla.

      Sellainen henkilö, joka ei näe hoidossa mitään ongelmaa, tuskin sitä haluaa muuttaakaan. Toisaalta sitten kun kliiniset hoitosuositukset kertovat, että lääkkeet eivät olekaan hyväksi, niin sitten muuttuu myös lääkärin mielipide.

      Eli, en ole havainnut psykiatreissa yleensä mitään moraalista huolta liiallisesta lääkehoidosta. Miksi silloin pitäisi mitään muuttaakaan. Varsinkin kun ”kollegiaalinen” yhteisö ei normien rikkomista katso hyvällä, ja normeja muovaa Käypä hoito -työryhmä.

      • Mitä sitten noihin kliinisiin hoitosuosituksiin tulee, niin siellä on psykoosien osalta kyllä niin vakavia ongelmia, että suositusta voisi hyvällä omallatunnolla jopa kutsua rahtikulttitieteeksi. Tutkimuksia voi valikoida monella tavalla, ja niitä voi tulkita monella tavalla. Kirjoitan varmaan blogin lähiaikoina skitsofrenian käypä hoidosta.

        • BTW, Duodecimin uusimmassa numerossa on teemana juuri skitsofrenia. Verkkosivustolla on ”uusin numero” alla osa artikkeleista avoimesti luettavissa. Mielenkiintoisia artikkeleja ovat ainakin Leijala, et al ”Sairaudentunnon ja hoitoon sitoutumisen merkitys skitsofrenian hoidossa” ja Tiihosen ”Skitsofrenian lääkehoito”. Ehkä myös osaksi Korkeilan artikkeli.

  5. Paradoksaalisesti myös neuropsykiatristen häiriöiden neurobiologinen tutkimus voisi tukea paljon vahvemmin esimerkiksi avoimen dialogin kaltaisia malleja, kuin pitkäaikaista lääkehoitoa. Pyrkimys löytää erinäisten psykiatristen häiriöiden biomarkkereita on epäonnistunut, kuten Steve Hyman toi esille vuonna 2013 vaatiessaan, että löytääkseen aitoja neurobiologisia sairauksia keinotekoisen häiriöluokkien sijasta, neuropsykiatrisessa tutkimuksessa on hylättävä DSM-tautiluokitus. Vahvaa näyttöä on sen sijaan saatu siitä, että sosiaalinen ympäristö vaikuttaa monella tavoin ihmisen kehon ja aivojen toimintaan. Monet emotionaaliset traumat voivat jopa periytyä vanhemmilta lapsille epigeneettisen säätelymekanismien kautta, ja lapsuuden kiintymyssuhteet muokkaavat aivoja ja niiden välittäjäainejärjestelmiä. Vuorovaikutuksen avulla voidaan vaikuttaa niin mielen tasapainoon kuin kehonkin tasapainoon. Se, millaisia narratiiveja ihmiset luovat toisistaan voivat vaikuttaa huomattavasti ihmisten toimintakykyyn ja hyvinvointiin myös somaattisella tasolla. Lääketieteessä ollaan yleensäkin usein vähätelty tämän ”plasebo”-efektin vaikutusta, koska sitä ei voi patentoida ja sen tuottaminen vaatii aitoa paneutumista ihmisen ongelmiin. Hierarkkinen vuorovaikutustyyli lisää epäluottamusta, hoitokielteisyyttä ja heikentää osapuolten kykyä ymmärtää toisiaan. Etenkin psykiatriassa potilaita esineellistävät kognitiiviset mallit ovat hyvin tuhoisia potilaan hyvinvoinnin näkökulmasta, koska psykiatriassa hoidetaan todellisuudessa pitkälti ihmisten välistä vuorovaikutusta ja sen häiriöitä, eikä esimerkiksi verikokeilla mitattavaa kohonnutta verensokeria tai kolmannen asteen palovammaa.

    Psykiatriaa koko uransa ajan tutkinut sosiologian ja sosiaalipolitiikan professori Nikolas Rose käykin alla olevassa luennossa läpi biomedikaalisen psykiatrian viisi kysymystä, jotka kaikki paitsi yksi kuvastavat omalta osaltaan kyseisen psykiatrian alan tutkimussuuntauksen epäonnistumista tai umpikujaan ajautumista. Luennon lopussa eräs psykiatri tuokin esille näkemyksen, että merkittävin empiirinen tutkimusnäyttö neuropsykiatrisesta tutkimuksesta onkin liittynyt siihen, että ihmisen ympäristöllä todellakin on väliä ja että aivot eivät toimi tyhjiössä.

    https://www.youtube.com/watch?v=KxI6DmbEKQg

    • Hyviä näkökulmia. Lisäksi, psykiatriassa ei yleensä tunnisteta, mikä ero on korrelaatiolla ja kausaalisuudella. Nimittäin, kemiallisen epätasapainon tutkimusohjelma on lähtenyt siitä, että mikäli ”kemiallinen epätasapaino” olisi löytynyt, niin psykiatristen sairauksien syy olisi samalla löytynyt. Modernimpi ihmiskuva lähtee siitä, että valvominen, huonolaatuinen ruokavalio, heikot ihmissuhteet jne. vaikuttavat aivokemioihin. Jos edes tältä pohjalta ei löydetä mitään ”kemiallista epätasapainoa”, niin silloin pitäisi katsoa diagnostiikkaa ja todeta, että mitään diskreettejä sairausluokkia nuo noin 600 diagnoosia eivät edusta. Sen takia niihin ei voida yhdistää mitään biomarkkereitakaan.

      Eli, jos biomarkkereita löytyisi, niin kyse olisi korrelaatiosta, ja juurisyy jossain aivan muualla. Ei mikään psykiatrinen pulma johdu ”kemiallisesta epätasapainosta”.

  6. Avartavia pohdintoja. Tapio, mitä mieltä olet psykoosilääkkeiden käytöstä siinä tilanteessa, että on harha-aistimuksia kuten kuuloharhoja?

    Osalle näistä ihmisistä psykoosilääkkeet auttavat harhoihin, vaikka toki saattavat tuoda samalla joitakin muita terveyden haittoja tai vähintäänkin riskejä pitkäaikaiskäytössä (sairastua nyt vaikkapa metaboliseen oireyhtymään, diabeteksen, sydän- verisuonitauteihin, muistiongelmiin,… listaahan voi jatkaa loputtomiin vaikkapa katsomalla miltei minkä tahansa psyykelääkkeen pakkausselosteesta mahdollisia haittavaikutuksia).

JÄTÄ VASTAUS