Parane psykoosista: Neuroleptien lopetus lyhytaikaisen käytön jälkeen

4
3741

Aiemmassa jutussa kirjoitin, kuinka päädyin ja jouduin aloittamaan psykoosilääkityksen. Nyt ajattelin kirjoittaa vähän siitä, kuinka pääsin siitä eroon. Monista, niin fyysisistä kuin psyykkisistä syistä, se ei helposti onnistu vain lopettamalla lääkkeiden oton kertaheitolla.

Tämä ei missään nimessä ole kertomus siitä, kuinka asiat pitää tehdä. Tästä ei oikein voi ottaa sellaisenaan mallia, ei lääkkeensyöjä eikä hoitajakaan. Ennemmin tätä lukiessa kannattaisi pyrkiä näkemään ja ymmärtämään se, kuinka erilainen joka ikisen elämäntilanne, elämänkokemus ja ajattelutavat ovat ja miten monet asiat vaikuttavat yhdessä ja erikseen suunnilleen kaikkeen mitä tapahtuu. Minunkin tilanteeni olisi ollut täysin toinen, jo pelkästään siitä syystä, jos kotona olisi ollut koko ajan huolestunut ja vointiani tarkkaileva puoliso. Vastaavia yksityiskohtia, joilla oli oma vaikutuksensa, on valtavasti! Jokainen potilas tulisi kohdata ilman minkäänlaisia diagnoosin asettamia ennakkoluuloja. Luottamuksellinen, kaikin tavoin potilasta kuunteleva ja vähän hölmönkin kuuloiset ajatukset salliva hoitosuhde on ensisijainen ja välttämätön, jotta voidaan edes puhua siitä, onko hoidosta aidosti hyötyä, siis onko se toipumista edistävää vai sairautta ylläpitävää.

Itse tiesin koko ajan lääkkeitä syödessäni, että aion ne pian jättää pois. Niissä ei kerta kaikkiaan ollut oikein mitään hyvää, ne saivat minut niin henkisesti kuin fyysisestikin tukkoon. Apteekissakin käynti niiden ostamisen merkeissä oli jokseenkin nöyryyttävää. Tavallaan sitä voisi pitää hyvänä asiana, että niiden avulla nukuin, ja siten ei ollut suurta syytä pelätä uutta sairaalareissua. Mutta heti kun nukkuminen alkoi tuntua päätyöltäni, kun nukuin 14 tuntia yössä, ja siltikään en olisi jaksanut nousta sängystä, päätin että nyt tämä touhu pitää lopettaa. Olin syönyt niitä suunnilleen 2 kk siinä vaiheessa.

Ahdistus

Lääkkeet ja ahdistus, joka toki johtui paitsi lääkkeiden syömisestä, myös monista muista asioista, saivat ruokahalun kasvamaan ja tuntui, että keho ei vaan toimi. Ravinto varastoitui vyötärölle ja vaa’an viisari lipui kohti raskauden aikaisia lukemia. Mietin myös, ovatko lääkkeet lopullisesti vieneet minun tunteeni ja kykyni ylipäänsä ajatella, tuhonneet aivoni? Lopulta tulin kuitenkin siihen tulokseen, ettei tätä nyt auta murehtia sen enempää, eteenpäin mennään näillä eväillä mitä on, eikä stressi ja ahdistuskaan hyvää tee aivoille, tai keholle ylipäänsä. Oikeastaanhan niistä luopumalla varmasti edesauttaa hurjasti kehon toipumista lääkkeiden aiheuttamista haitoistakin. Niinpä pääsin siitä ahdistuksesta, enkä liioin asiaa murehtinut.

Olin varsin päättäväinen lopettamisen suhteen. Vaikka olin nukkunut menneet 2 kk ihan kohtalaisesti, olin kuitenkin varsin ahdistusherkkä. Ja jos ahdistus vain paria kuukautta aiemmin oli vienyt psykoosiin asti, ei se mitään kovin lievää vielä tässäkään vaiheessa ollut. Vaikka söin psykoosilääkkeitä, sai olla tarkkana, ettei päästänyt ahdistusta leviämään harhaisiin ulottuvuuksiin. Ahdistukselle oli aina joku syy, mutta sen jälkeen, jos ahdistuin ahdistuksestani ja lähdin etsimään keinoja sen tukahduttamiseen, tämä syy karkasi ulottumattomiin ja tilanne oli mennä hallitsemattomaksi. Sama aiheutui, jos muut ahdistuivat ja huolestuivat ahdistuksestani, mikä oli varsin yleistä. Jossain vaiheessa tajusin asiasta mainita, ettei muiden tarvitsisi ahdistuksestani ahdistua, voisi vaikka vaan halata ja antaa sitten olla rauhassa.

Välillä kuitenkin lähdin ahdistusta tukahduttamaan, siis esimerkiksi ostoksille. Muistan, kuinka löysin kirpputorilta hyväkuntoiset ja edulliset ensikengät vauvalle. Siitä tullut mielihyvä haihdutti ahdistuksen, mutta sai minut myös mietteliääksi ja ihmettelemään tätä ilmiötä. Onko nyt oikeastaan ollenkaan hyvä juttu hoitaa ahdistusta hankkimalla tavaraa?

Ensimmäinen takapakki

Yritin aloittaa vähennysprojektini kertomalla siitä miehelleni. En ollut vielä edes päässyt varsinaisesti kunnolla hoidon piiriin, vaan diagnosointiprosessi oli kesken, eikä suhde kyseiseen tahoon ollut sellainen, että olisin halunnut mainitakaan pyrkimyksestäni siellä. Ja muuten, minusta on varsin kummallista sekin, että ainut apu mitä siinä vaiheessa oli tarjolla, oli jopa pari kuukautta kestävä diagnosointiprosessi. Koitettiin selvittää kaikkien tapahtumien perusteella sitä, mikä minuun oli iskenyt, löytää sille joku sopiva lokero, jotta sitten voidaan lähteä hoitamaan sen lokeron hoito-ohjeiden mukaisesti. Papereissanikin lukee moneen kertaan, että ”plas ei halua puhua tapahtumista”. Siitä syystä, että siitä oli vain haittaa siellä arvostelevien ja mitätöivien katseiden alla. Ihan sama mitä tapahtui, olisin tarvinnut apua selvitäkseni kustakin läsnä olevasta hetkestä.

No, oli pieni virhe mainita siitä miehellenikään. Huomasin, ettei minulla ollut yhtään varaa väitellä asiasta kenenkään kanssa, eikä vastaanottaa yhtään epäilyä. Mieheni nimittäin vastasi, ihan lempeästi kylläkin, että ”no jos et nyt ihan vielä”. En sitten ihan vielä, kun murruin tästäkin epäluottamuslauseesta ja jouduin itseäni ja itseluottamustani keräilemään pari viikkoa, ennen kuin sitten iltaisin salakuljetin veitsen vessaan ja puolittelin pillerin kerrallaan. Toivoin, ettei kukaan käy katsomassa, miten niitä syön. Siihen sisältyi niin valtava jännitys. Olinhan tuoteselosteesta lukenut, että ”käytä pillereitä lääkärin ohjeen mukaan, älä lopeta omin päin, kuoleman vaara!” Tämä ”kuoleman vaara” vilahteli mielessäni useasti myöhemminkin, valvottujen öiden pimeinä tunteina, silloinkin vielä, kun käytin lääkettä käytin vain joka kolmas yö tai harvemmin.

Jännitys

Valtava jännitys sisältyi myös nukkumaan menemiseen. Lääkkeen avulla olin nukkunut, ja nyt mietin, tuleeko uni vain puolikkaalla annoksella ja mitä sitten taas tapahtuu, jos en saakaan nukuttua? Ajatukset karkailivat kaikenlaisiin ahdistaviin muistoihin, huonoihin kokemuksiin ja niistä luotuihin kuvitelmiin, siitä mihin tämäkin unettomuus taas johtaa, kuinka raskas päivä taas on tiedossa, jos ei nuku, ja miten sitten seuraava ilta onnistuu… Luulisin, että 5 mg olanzapiinia olisi vielä sellainen määrä, että se olisi minut hyvin saanut nukkumaan, jos minulla ei olisi ollut näitä pelkoja, ellen olisi saanut ajatuksiani lietsottua sellaiseen vauhtiin.

Ensimmäinen yö puolikkaalla lääkkeellä meni siis metsään. En kuitenkaan lannistunut epäonnistumisesta ja palannut isompaan annokseen, vaan palautin mieleeni sairaala-ajan mietteet. Jostain oli silloin mieleeni pulpahtanut ajatus, että on hyvä olla mahdollisimman rauhallinen ja hyvillä mielin, kun lääke alkaa vaikuttaa. Siten se tehoaisi parhaiten. Sairaalassa sain itseni rauhoitettua suihkussa vaihtelemalla vettä jääkylmästä tulikuumaan ja katsomalla kännykällä kuvattuja videoita omista lapsista. Suihku rauhoitti hermostoa ja videoista tuli hyvä mieli. Melkoista taistelua se kuitenkin oli, etteivät ajatukset karanneet kaikkeen negatiiviseen.

Toisena iltana jännitys oli jo vähän lievempää. Hiljalleen, ilta illalta, keräilin nukkumaan menoon liittyviä itsetunnon riekaleita ja muutaman viikon jälkeen olin jo voitolla. Siis 5 mg annoskoon kanssa.

Vointini oli hyvä, tai ainakin luottavainen, ja tässä vaiheessa uskalsin vähennyksestä kertoa miehellenikin. Hän vaikutti ihan tyytyväiseltä, helpottuneeltakin, eikä suunnitelmiani vastustanut. Kerroin avohoidossakin. Olin jo sen verran itsevarma, että kestin pienen epäilynkin. Varma siis myös sen suhteen, että tarjolla oleva psykiatrinen hoito on kaukana hyvästä hoidosta. Minulle sanottiin että ”2 vuotta on suositusaika lääkkeiden syönnille, ja kyllä suosittelemme niin tekemään, 2 vuoden sisällä monet joutuvat palaamaan hoitoon lääkkeet lopetettuaan jne… Mutta sinulla on sitten varmaan hyvät syyt lopettaa ne”. Vastasin, että kyllä on. Vähensin annosta taas puolella. Ja taas sama rumba kuin edellisessä vähennyksessä.

Onnistuneiden, tai vähän paremmin onnistuneiden iltojen myötä itseluottamus kasvoi hiljalleen, tälläkin kertaa. Mutta aina välillä tuli takapakkia. Miehenikin huomasi, kuinka ahdistukseni aina kasvoi, kun hoitokäynti lähestyi, ja oli vielä suurempi sen jälkeen. Sitten taas sai elellä rauhallisemmin, ennen seuraavaa kertaa. Minua esimerkiksi ahdisti suunnattomasti riski saada bipolaarinen mielialahäiriö -diagnoosi. Bipolaarista oli epäilty viimeistä edeltävällä tutkimuskerralla ja se kokemus oli päästää ajatukseni karkuun, mikä taas sai minut ajattelemaan, että ovatko he nyt kuitenkin oikeassa, maniaanhan tämä jo viittaa, ja se taas kiihdytti entisestään ajatuksiani ja koko kroppaa. Huomasin kuitenkin tämän kierrevaikutuksen. Totesin, ettei nyt ole järkevää ahdistua tästä, koska tuntui, että oikeastaan sillä aiheutan sairastumisen. Oli muut mitä mieltä tahansa. He eivät mitenkään voineet tietää mitä minun mielessäni ja kehossani tapahtuu, ja vaikka kuinka olen yrittänyt kertoa, he eivät usko, eivätkä varmaan edes voi ymmärtää.

Keho ja mieli heräilevät

Tässä vaiheessa alkoi myös vähän enemmän nousemaan mieleen kaikenlaisia kiihdyttäviä ajatuksia ja koko keho alkoi heräillä, mikä näkyi jotenkin kokonaisvaltaisempina ja tunnepitoisempina reaktioina kaikenlaisiin tilanteisiin. Ja paljon kaikenlaisia työstettäviä asioita itsessänikin ja omassa elämässä nousi taas pintaan. Oli tärkeää, ettei näitä laitettu sairauden piikkiin vaan sain tutkia niitä rauhassa itsekseni. Tutustuin ja totuttauduin kaikenlaisiin ajatuksiin, niin etteivät ne enää saaneet minua kiihdytyskaistalle.

Välillä tosin ahdistuin jostain uutisesta tai lukemastani asiasta niin, että olo kävi ihan sietämättömäksi. Tuntui kuin olisin kantanut näiden uutisten tai juttujen ihmisten tuskat ja kärsimyksen harteillani ja jotenkin kuvittelin heidän elämänsä kulkua eteen- ja taaksepäin. Itkin asiaa miehelleni, sanoen, etteivät ajatukseni pysy tämän maan pinnalla. Jo näiden asioiden puhuminen helpotti oloa, ja tietysti se, että mieheni antoi minun työstää rauhassa näitä asioita, eikä usuttanut syömään lääkkeitä enemmän, saati puhumaan niistä hoitajille. Nämä tilat myös helpottivat, kun päätin, että ryhdyn asioille myös tekemään jotain, ryhdyn tekemään oman osuuteni, jotta saisimme välttämätöntä muutosta aikaan tässä maailmassa. Ketään ei auta se, että kärsii vaan eksistentiaalista ahdistusta kotonaan ja tavoittelee paluuta samaan vanhaan elämään. Tärkeää kuitenkin oli saada oma vointi ensin paremmaksi, löytää oma tasapaino.

Kolmannen yön jännitys

Kun yritin päästä lääkkeestä kokonaan, koin usein kolmannen yön epäonnistumisen. Kokemukseni oli, että kaksi yötä sen jälkeen kuin olin viimeksi ottanut lääkkeen, nukuin hyvin, mutta kolmantena yönä menee pieleen. Näin ajattelemalla itseasiassa ylläpidin tätä kierrettä. Pääsin siitä yli, kun tajusin, että se oli vain jonkinlainen opittu malli: koska niin oli käynyt ennen, odotin niin käyvän jatkossakin ja sillä itse aiheutin sen jännityksen, joka sai kehon kihelmöimään ja ajatuksen laukkaamaan. Seuraava takapakki aiheutui kuitenkin siitä, kun olin vähän ylpeä itsestäni ja menin mainitsemaan miehelleni, että nyt on mennyt jo 3 yötä hyvin!  Sanat jäivät pyörimään päähän ja tilanteen tunnelma jäi jotenkin vaikuttamaan. Ja siitä sitten aiheutui paineita, jännitystä ja liikaa ajateltavaa seuraavalle illalle.

Unettomuus

Hoitoryhmässä kirjoittivat minulle varoiksi unilääkereseptin, kun taisin tunnustaa, että olen nukkunut huonosti. Kehottivat kovasti tarkkailemaan unen määrää ja laatua. Mutta minäpä olin jo tottunut kääntämään heidän neuvonsa ympäri ja tekemään juuri päinvastoin. Päätiin jättää unen tarkkailun ja sen määrästä huolehtimisen minimiin. Olin lukenut Leeni Peltosen Valvomo -kirjan, ja minusta siitä paistoi oikein hyvin läpi se, kuinka ei tee hyvää laittaa kovin paljoa energiaa unen tarkkailuun, silloinkaan kun on uniongelmia. Aivan kuin masennus ja psykoosikin, näen uniongelmatkin usein vain oireena jostain muusta. Ja silloin ensisijaisesti pitää korjata jotain muuta elämässä, kuin unta, vaikka tietenkin sekin vähän avustusta tarvitsee.

Paljon oli lähes unettomia öitä, mutta sovimme miehen kanssa, ettei puututa niihin tai edes valiteta nukkumattomuudesta, vaan koitettiin keskittyä kivoihin ja rentouttaviin juttuihin, jotka sitten helpottivat unen tuloa seuraavana yönä. Jossain vaiheessa nimittäin riitti yksi pikainen katse aamulla kertomaan siitä, miten edellinen yö oli mennyt ja aiheuttamaan valtavan ahdistuksen molemmissa. Eikä se, tai aiheesta keskusteleminen muutenkaan ollut mitenkään hyödyllistä. Kai minulla oli erityisen hyvä tuntuma omaan vointiini ja osasin sitä säädellä. Vaikka melkoista nuoralla kävelyä se oli, mutta eipä nuoralla kävelyssä yleensä kovin paljoa auta kenenkään muun sivusta huutelu. Välillä päädyin kesken yötä hakemaan lääkkeen, välillä unilääkkeen, välillä olanzapiinin, kun tuntui, ettei mistään tule enää mitään. Ja se sai sitten nukkumaan edes vähän. Selvä rauhoittava ”lumevaikutuskin” lääkkeenotolla oli. Jossain vaiheessa päätin, että unilääkkeitä en enää ota. Ne eivät oikein edes nukuttaneet ja saivat olon tokkuraiseksi.

Haukotus – vaaran merkki?

Kävi minulle välillä niinkin, että ihan vaan pahaa aavistamatta katselin illalla telkkaria, ajatukset eivät olleet ollenkaan nukkumaan menossa, kun sitten yhtäkkiä haukottelin. Ja yksi haukotus, liekö ollut harvinainen tunne, se lievä väsymys, aiheutti kehossa jonkinlaisen taistele tai pakene -reaktion. Ja väsymys oli tietenkin tiessään. Melko huvittavaa, mutta kun tämänkin toimintamallin tiedostin, pääsin siitä eroon. Jatkossa haukottelu ei ollut enää suoranainen vaaran merkki.

Selviytymiskokemuksia

Pari kuukautta vähenneltyäni olin jo melkein kuivilla lääkkeiden suhteen. Olimme menossa Jukolan viestiin, ja sitä edeltävällä viikolla oli hoitoryhmän tapaaminen. Sanoin, että kyllähän se reissu minua aika paljon jännittää, on luvattu niin hirveää ilmaakin, ja mitä sinne nyt oikein pitääkään mukaan pakata, kun lapsetkin tulee, tarkoitus oli mennä teltalla, mutta mennäänkin nyt kaverin luo yöksi, sentään onneksi… Rupesivat kauheasti huolehtimaan, että saathan pakkaamiseen apua mieheltä ja kai te saatte siellä kunnon sängyt, ettei tarvitse patjoilla nukkua. Ja huoli kun on tarttuvaa, vastaan surkeana, etten tiedä, ja ahdistukseni lähdöstä kasvaa.

Kotiin tullessa taas tajuan mitä oli tapahtunut. Hehän vain yllyttivät huoltani! Mikseivät voineet kannustaa? Aloin miettimään, kuinka kivaa siellä on aina ollut, ja ajattelen, että kyllähän siitäkin nyt selviää, vaikkei uni tulisikaan. Ja eihän se oikein tullutkaan, kumpanakaan yönä. Reissusta kuitenkin selvittiin, sain hyvän selviytymiskokemuksen ja ripauksen taas itseluottamusta takaisin sen suhteen, että tulen vielä selviämään elämästä! Kotiin palatessa nukutti hyvin!

Vähän vastaavanlaisia reissuja oli muitakin. Olimme päivä Tukholmassa -risteilyllä, ja muistan sielläkin vain jännityksestä värisseeni molemmat laivassa vietetyt yöt. Pieni horros kai siinä jossain välissä syntyy, mutta uneksi sitä voi hädin tuskin sanoa. Sama kävi silloin, kun minä ja lapset ajettiin äitini luokse reilun 200 km päähän. Mieheni oli vastannut lasten iltatoimista ja nukkumaan laitosta nämä kuukaudet, mutta nyt hänellä oli tiedossa parin yön reissu. En ollut ollenkaan varma, miten selviäisin. Siihen liittyi vielä sellainen jännitys, että miten jaksaisin ajaa kotiin, jos en nuku. Enkä tietenkään nukkunut. Mutten myöskään maininnut siitä sanallakaan kenellekään. Kaikella toisten huolehtimisella ja kyseenalaistamisella oli niin valtavan kokonaisvaltainen vaikutus, että niistä tuli aina paljon takapakkia. Vähän vastuutonta tietenkin, lähteä ajamaan niin huonoilla unilla lasten kanssa. Olin kuitenkin täysin pirteä, jännityksestä, ja katsoin, että nukahtamisen riski oli minimaalinen. Ja taas sain hyvän selviytymiskokemuksen, eikä vastaavat tilanteet enää jännittäneet, eivätkä siten aiheuttaneet valvottuja öitäkään.

Vastuutonta?

Toki ajattelin sitäkin, kuinka vastuuton olen, kun pienten lasten äitinä vastoin kaikkia hoitosuosituksia lähden lääkkeitä omatoimisesti vähentämään, ”leikkimään terveydelläni” ja koko perheen hyvinvoinnilla… Mutta kyllä olen vakuuttunut, että se oli varsinainen terveysteko, ja hyvä selviytymiskokemus koko perheelle. Ongelma vain yleisesti ottaen on, että apua ja osaamista lääkkeiden vähentämiseksi ei ole saatavilla.

Olen siis sitä mieltä, etten olisi psykoosilääkkeitä tarvinnut alkujaankaan, ne vain vaikeuttivat tilannettani, työnsivät piiloon oman elämäni varjoja, jotka olisi pitänyt kohdata. Romahdus oli tapahtunut, johtuen useista syistä, jotka vaativat toimenpiteitä. Kirjoitan vielä lisää seuraavaksi siitä, minkälaisia muita muutoksia toipumisen eteen tarvittiin elämässä, ajatuksissa ja maailmankuvassa.

4 KOMMENTIT

  1. Kiitos jakamisesta! Selkeästi kirjoitettu ja viestii, että kannattaa yrittää kerätä rohkeutta kohdata asiat rehellisesti eikä sysätä sivuun erilaisin vippaskonstein. Ne pienet oivallukset hetket…Ja hienoa että sinulla oli puoliso tukena. Vastuutonta olisi ollut se että sokeasti luottaisi lääkäreihin ilman että ottaa omaa vastuuta hyvinvoinnistaan. Rohkaiseva teksti 🙂

    • Kiitos. Juu näin on, rehellinen ja rohkea asioiden kohtaaminen kannattaa ja saattaapi olla jonkinlainen edellytyskin, että tilanteesta hyvin ja kestävästi pääsee eteenpäin. Toki näillekin asioille kannattaa antaa aikaa ja hyväksyntää, eikä vain hädissään lähteä elämää muuttamaan.

  2. Miten niin entinen diplomi-insinööri. Ei koulutus ja titteli mihinkään häviä, vaikka nykyinen elämäntilanteesi on aivan erilainen kuin tulevaisuudestasi kuvittelit. Lue vaikka Aku Ankkaa ja etsi sieltä Akun poikien keksimiä sudenpentujen arvonimilyhenteitä. Keksi itsellesi uusi titteli josta voit olla ylpeä. D.I. tarkoittaa…

    • Ei kai ne mihinkään häviäkään, enkä sitä nyt ollenkaan siinä mielessä tarkoitakaan, tai siinä mielessä, että mitenkään surkuttelisin elämäntilannettani, jonka koen kyllä monessa mielessä paremmaksi kuin aiemmin. Kaipa tuolla lausahduksella vaan olen kuvannut sitä kuinka en oikein itseäni koe sellaiseksi enää, ja ylipäänsä arvostus titteleitä kohtaan on vähän niin ja näin…

JÄTÄ VASTAUS