Haluan jakaa pienen kirjoitukseni, joka syntyi kiitokseksi psykologille, joka hoivasi minua kuin äiti lastaan. Hän, joka lempeydellään auttoi minua tulemaan näkyväksi, kun olin kuin muumien näkymätön Ninni. Toivon, että tämä kiitos kulkee maailmassa ja ehkä joskus tavoittaa hänet.
Teksti kertoo näkymättömästä lapsesta ja äidistä – ja siitä, miten lempeys voi kantaa vielä vuosien jälkeenkin.
Lähetän tämän, jos se voisi koskettaa myös muita, jotka ovat saaneet tulla nähdyiksi ja rakastetuiksi hoidon, terapian tai kohtaamisen kautta.
Näkyväksi tuleminen – yhteinen kesä näkymättöminä
Olin pitkään kuin Muumien näkymätön Ninni – pelokas ja hiljainen, yksin sisäisessä maailmassani, toisten katseilta piilossa. Kun kohtasin tämän psykologin, hänen lempeytensä ja ymmärryksensä sytyttivät minussa toivon, että minussa on kuitenkin vielä jotakin arvokasta ja rakastettavaa.
Kun hoitosuhteemme päättyi, kaipasin häntä vuosia. Itkin, kirjoitin kirjeitä, etsin sanoja, joita en voinut hänelle suoraan sanoa. Tänä kesänä tapahtui kuitenkin jotakin:
Kävelin tänä kesänä paljon. Kävelin ja puhuin mielessäni tämän psykologin kanssa. Elin hetken lapsen maailmassa ja kuvittelin hänet äidikseni, joka hänkin oli näkymätön. En ollutkaan niin erilainen ja yksin. Me olimme molemmat nyt näkymättömiä ja elimme tässä yhteisessä maailmassa ja haaveilin yhteydestä. Yhteydestä muihin ihmisiin. Minulla ei koskaan ollut tällaista äitiä enkä tiennyt mitä välittäminen ja rakkaus on. Tänä kesänä sen sitten tämän kirjeen lailla koin:
Äidille Ninniltä
Tänä kesänä puhuin kanssasi mielen sisällä kävellessäni ulkona. Lohdutit minua. Olin 5-vuotias lapsesi ja kuljimme bussilla ja kävelimme. Ostit minulle banaania ja pillimehua. Sanoit että ensi kerralla otamme rattaat, kun kävelin liian lujaa enkä pitänyt kädestäsi kiinni. Mutta kuinka minä olisin voinut kädestäsi pitää kiinni, kun sinustakin äiti oli tullut näkymätön? Minua nauratti, kun äiti oli näkymätön. Sehän on parasta, kun voin kuunnella äitiä, kun haluan, ja olla kuuntelematta, kun en halua, koska miten näkymätön äiti voisi minua komentaa? Kävimme katsomassa laivojakin. Sanoit että viet minut laivalle pallomereen ja katsomaan Harri Hyljettä. Minua nauratti. Olit niin hyvä ja lempeä äiti. Kävimme Hesburgerissa hampurilaisella. Seikkailimme pitkin päiviä ulkona. Oli niin kaunista ja aurinkoista. Olit niin ihana äiti.
Halusin jakaa tämän tarinan sisäisestä lapsestani Ninnistä. Kuinka hän niin on nämä vuodet kaivannut tätä psykologia, joka todella oli niin lempeä kuin tämän kertomuksen äiti ja siksi niin vahvasti hänet äitinä yhä koen.
Haluaisin jakaa tämän kirjoituksen, että voisin jättää jäähyväiset hänelle ja alkaa elää aikuisen elämää. Ja jättää jäähyväiset tämän tarinan myötä 5-vuotiaalle Ninnille. Sillä Ninni ei tarvitse enää äitiä, koska on tullut näkyväksi ja on jo aikuinen ja itsekin äiti.
Kävelin ulkona ja tunsin hänen läsnäolonsa mielessäni – kuin pieni lapsi ja äiti olisivat vielä kerran yhdessä, näkymättöminä. Siinä hetkessä sain jättää hyvästit.
Se ei ollut surua, vaan kiitollisuutta.
Hän ei ollut enää poissa – hän oli osa minua.
Nyt hänen lempeytensä elää minussa, ja olen valmis jatkamaan matkaa.
Yhteinen kesä näkymättöminä
Me juttelimme ja nauroimme ja olimme myös yhdessä hiljaa,
minä ja hän — näkymätön äiti ja näkymätön lapsi.
Kävelimme kesän polkuja,
ei sanoja, ei rajoja, vain yhteinen ilo ja ymmärrys.
Hänen lempeytensä oli kuin tuuli,
kevyt, mutta täynnä merkitystä.
Se kantoi minua, kun en vielä itse jaksanut.
Nyt on aika päästää irti,
mutta ei unohtaa.
Sillä lempeys, jonka hän kylvi,
on juurtunut minuun.
Minä jatkan matkaa,
näkyvänä, hengittävänä, elävänä.
Ja jossain, hiljaisuudessa,
tiedän hänen hymyilevän.
Kiittäen Tuuli
