Lääkekoktaileja ja vieroitusoireita

Tieni mielenterveyspalveluiden käyttäjänä alkoi viitisen vuotta sitten ajanjaksona, jolloin kehoni ja mieleni oli ylikuormittunut ja aloin saada paniikkikohtauksia. Oli ollut avioero, paikkakunnan vaihto, useampi muutto, lasten reagoiminen eroon, uusperheen kasaaminen, lasten ja oma reagointi siihen sekä syyllisyyden mahtava voima. Kehoni oli riutunut ja paniikkikohtausten alkaessa olin juuri kahdella päällekkäisellä antibioottikuurilla, joista toisen sivuvaikutuksena mainittiin hermostolliset oireet. Lisäksi runsas määrä kofeiinia tähän lisukkeeksi uusperheen ensimmäisellä yhteisellä ja levottomalla lomamatkalla. Tsadam, paniikkikohtaus. Luulin kuolevani sydänkohtaukseen, en ymmärtänyt yhtään, mikä minulla on. Lomamatka päätyi ambulanssilla lähimpään aluesairaalaan.

Halusin oitis oloihini lääkkeellistä helpotusta. Jos silloin olisin tiennyt lääkkeistä ja kehoni reagoinnista niihin edes puolet siitä, mitä tiedän nyt, olisivat viimeksi kuluneet 4-5 vuotta olleet todennäköisesti hyvin toisenlaiset kuin mitä ovat olleet.

Tuolloin vuonna 2013 aloitettiin siis SSRI-lääke hyvin pienellä annoksella, jonka psykiatri sanoi olevan pienempi kuin pienin terapeuttinen annos. Kohtaukset muistaakseni loppuivat tai ainakaan ne eivät häirinneet minua enää. Aloin käydä säännöllisesti mielenterveystoimiston psykologin vastaanotolla purkamassa elämäntilannettani, jossa ei ollut jäljellä juuri muita tuttuja elementtejä kuin työ, jota olin tehnyt lähes 15 vuotta. Reilun vuoden kuluttua koin tilanteen tasoittuneen sekä perhetilanteen että oman oloni suhteen sen verran, että halusin lopettaa lääkkeen. Kysyin apteekista neuvoa lopetukseen ja sain ohjeeksi, että syöt 1-2 viikkoa lääkettä joka toinen päivä ja lopetat sitten. Näin tein.

Aluksi tuli vieroitusoireiksi tunnistettavia oireita, niitä, joita lääkeselosteessakin kuvataan. Tämän jälkeen alkoivatkin sitten oudommat olot; totaalinen uupumus, kehon tärinä ja värinä, mielen tyhjentyminen, aivosumu jne. Lääkärin mukaan sieltä paniikin alta pukkasi nyt masennusta. Niinpä jäin sairausloman kautta opintovapaalle ja aloitin muutaman kuukauden jälkeen saman lääkkeen uudestaan. Lisäksi aloitin Kelan kuntoutuspsykoterapian. Olo ei tästä oikein enää korjaantunut vaan oli jos jonkinlaista oiretta. Lisäksi tässä välissä uusperheemme oli menettänyt kolme isovanhempaa. Kaksi yllättäen, yhden sairastamista ja kuihtumista seurasimme tuskaisina vierestä. Koska en kokenut lääkkeestä olevan mitään apua, päätin lopettaa sen, tällä kertaa hitaammin. Paniikit minua eivät enää vaivanneet vaan kehon muut oudot oireet ja ajoittaiset uupumuskohtaukset.

Vieroitusoireisiin kuuluu myös stressinsietokyvyn heikkeneminen, jopa nollaantuminen. Tämän olen oppinut jälkeenpäin. Tuohon aikaan lähiesimiestyöni oli täynnä haastavia tilanteita ja stressi alkoi olla liikaa keholleni. Lisäksi en ymmärtänyt, mitä minulle tapahtuu. En saanut happea ja luulin oikeasti tukehtuvani. Minulla oli aina ollut hyvä stressinsietokyky, enää ei ollut. Jäin sairauslomalle päivystyksen kautta kesällä 2016. Siellä minulle määrättiin bentsodiatsepiinia. Sitäpä sitten söin viikon päivät, mutta olo oli edelleen kurja. Aloitin kolmannen kerran saman SSRI-lääkkeen. Aloitusoireet olivat kammottavat. Niihin jatkoin bentsojen nappailua. Olot menivät hullummaksi ja hullummaksi. Jälkeenpäin ymmärsin oireista jotain mitä en tuolloin itse eivätkä lääkärit ymmärtäneet: oireeni johtuivat siitä, että tuo lääke alkoi kääntyä kehoani vastaan useamman aloituksen ja lopetuksen jälkeen ja aiheutti haittavaikutuksia. Juoksin lääkärissä useamman kerran viikossa, lopulta vietin viikonlopun terveyskeskuksen vuodeosastolla, koska olo alkoi olla todella tuskainen. En myöskään ymmärtänyt, että olin jo koukuttunut bentsodiatsepiiniin enkä siksi olisi voinut vaihdella sen annostusta päivittäin. Kärsin siis ilmeisesti sekä SSRI:n haittavaikutuksista että bentsojen vieroitusoireista.

SSRI:n annostusta nostettiin, samoin bentson, jota otin muistaakseni kolme kertaa päivässä. Olin edelleen sairauslomalla, työkyky oli kaukainen haave. Vietin päivät enimmäkseen neljän seinän sisällä, koska en jaksanut heikotuksen ja sydänoireiden takia liikkua juuri missään. Lisäksi minulle oli puhjennut vaikea masennus, joka vain paheni lääkeannoksen nostoista huolimatta. Lopulta en meinannut pysyä enää huimauksen takia pystyssä, refleksini olivat ylivilkkaat, sydän hakkasi ja keho tärisi kauttaltaan. Jouduin päivystyksen kautta yliopistosairaalan päivystykseen, jossa lääkäri epäili alkavaa serotoniinisyndroomaa. SSRI-lääke lopetettiin seinään. Haittavaikutukset loppuivat, vieroitusoireet alkoivat. Onneksi minulla oli aika parin päivän kuluttua psykiatrille, joka totesi,että kyse ei ole serotoniinisyndroomasta, mutta selkeistä lääkkeen haittavaikutuksista kylläkin. Jatkoin vieroitusoireista kärsien lääkettä pienellä annoksella kunnes se pienikin annos alkoi parin kuukauden päästä aiheuttaa samoja oireita, joiden takia jouduin sairaalaan. Samalla vähentelin bentsoa muutaman viikon välein. Elämä oli yhtä vieroitusoiretta. Mainittakoon, että syvä masennus poistui masennuslääkkeen lopetuksen jälkeen. Sekin oli siis ollut lääkkeen haittavaikutus. Melko absurdia.

Elämäni täyttyi tässä vaiheessa omalääkärikäynneistä, psykoterapiasta, psykofyysisestä fysioterapiasta, työterveyslääkärikäynneistä sekä tapaamisista työnantajan edustajien kanssa. He olivat päätyneet siihen tulokseen, etten voi enää palata esimiestyöhöni. Jokainen voi kuvitella, miltä tämä tieto tässä vaiheessa tuntui. Minua painostettiin työkokeiluun toisenlaiseen työhön. Tämä työkokeilu kesti 2½ viikkoa, sitten keho tilttasi. Tämä toki vahvisti työnantajan käsitystä työkyvystäni.

Tässä vaiheessa elettiin kevättä 2017. Olin lopettanut SSRI-lääkkeen ja halusin eroon myös vajaan vuoden verran käyttämästäni bentsodiatsepiinista. Kilpirauhanen oli ottanut itseensä vieroituksesta, jolloin uusi psykiatrini halusi ensin nostaa kilpirauhaslääkettä ja aloittaa neuroleptin. Itse halusin vaihtaa lyhytvaikutteisen bentson pitkävaikutteiseen, koska lopetus oli mennyt todella hankalaksi ja kehoni oli mm. kestokrampissa eikä henki kulkenut. Olin lukenut, että pitkävaikutteisen lopettaminen on helpompaa. Makasin 20-23 tuntia vuorokaudesta enkä pystynyt enää huolehtimaan lapsistani. Meillä kävi kodinhoitaja laittamassa ruokaa ja auttamassa lapsia läksyissä ym. silloin kun lapset eivät olleet isänsä luona. Uusi psykiatrini vaati minua vaihtamaan lennossa bentson toiseen, vaikka tiesin kuinka siinä käy. Olisin tehnyt sen pikkuhiljaa. Ei käynyt hyvin ja koska ko. lääkäri ei suostunut kustannussyistä tekemään minulle osastolähetettä, päädyin päihdevieroitusyksikköön kunnan päihdehoitajan lähetteellä! Siellä vietin elämäni karmeimmat viisi päivää. Päihteitä en ole käyttänyt vuosiin ellei lääkärin määräämiä lääkkeitä määrätyllä annoksella lasketa päihteeksi. Palattuani sieltä yritin toipua muutaman päivän kotona, mutta vointi oli niin kammottava, etten keksinyt muuta kuin lähteä taas kerran päivystykseen. Siellä kyllästyneen oloinen keikkalääkäri määräsi vastusteluistani huolimatta vaihtamaan pitkävaikutteisen bentson takaisin lyhytvaikutteiseen kertaheitolla. Eipä auttanut itku markkinoilla. En pärjännyt enää kotona oireideni kanssa. Mieheni piti käydä töissä ja olin täydessä hätätilassa hänen työpäiviensä ajan ja soittelin ja tekstailin töihin pitkin päivää. Mieskin alkoi olla todella väsynyt ja neuvoton. Tästä kului muutama päivä ja olin lasten koulunpäättäjäispäivänä ja kummipoikani ylioppilaspäivänä jälleen päivystyksessä muiden juhliessa.

Päässäni takoi vain, että nyt on päästävä osastolle. Päivystävä lääkäri sanoi, ettei sinne voi päästä viikonloppuna ellei ole psykoosissa. Työni puolesta tiesin, että kyllä muuten voi ja kerroin sen myös lääkärille. Hän yritti vielä kiemurrella, mutta lopulta soitti sairaalan päivystykseen, jonne sitten lähdimme kesäkuisena lauantai-iltana. Todella epätodellinen tilanne. Minä, jonka kuuluisi olla töissä vastaavassa paikassa, olinkin siellä potilaana.

Sairaalan päivystävä psykiatri määräsi minulle ilmeisesti perussetin lääkkeitä: SNRI-lääke, neurolepti sekä kolminkertainen annos bentsoa, jota olin juuri kuukausikaupalla vähentänyt. Yritin kyseenalaistaa moista lääkemäärää, mutta se tulkittiin “psykoottistasoiseksi peloksi lääkkeitä kohtaan”.

Vuoden verran vieroitusoireista vikkelällä ollut vatsani jumittui samantien neuroleptista ja sain toki kunnon aloitusoireet muistakin syömistäni lääkkeistä. Tolkuton väsymys, näköhäiriöt, tykyttelyt ym. Sairaalassa hoitajat vahtivat jokaisen lääkkeenoton eli siinä ei päässyt huijaamaan. Olin mallikelpoinen potilas ja osallistuin lähes kaikkeen aktiviteettiin, johon vain jaksoin osallistua. Onneksi osastolla oli mukavaa ja täysjärkistä seuraa muista potilaista. Heidän kanssaan vertailimme lääkkeitä ja totesimme, että sama setti oikeastaan kaikilla. Kauppanimet vaan poikkesivat toisistaan. Viikonloppuisin kävin kotona, mutta vointi ei sallinut kotiutumista kokonaan.

Vaadin, että bentso lopetetaan. Näin luvattiinkin tehdä, mutta millä aikataululla. Kymmenessä päivässä! Huh sitä oloa. Luulin kuolevani. Ulvoin tuskasta ja lopulta halusinkin kuolla, kun en muuta helpotusta keksinyt. Tajusin kuitenkin, että se ei ole vaihtoehto, koska minulla on lapsia. Niinpä kärsin ja kärsin. Onneksi sairaalassa pääsi fysioterapeutille, joka helpotti oloani lämpöpakkauksin, jotka edes hetkeksi laukaisivat kehon krampit, joiden takia mm. maailma pyöri ja kuljin pitkin seiniä. Viikonloppulomat eivät toteutuneet tässä vaiheessa toivotusti, koska en jaksanut olla olojeni kanssa kotona. Sairaalassa ruoka oli valmiina, mikä kuulostaa pieneltä asialta, mutta minulle se oli korvaamaton hoitomuoto.

Lapset luonnollisestikin olivat pääosin isänsä kanssa. Osittain myös isovanhempien sekä ystäväni hoidossa. Se, että näin oli, ei ollut suinkaan ongelmatonta. Useampi ihminen lähipiirissä piti tilannetta kestämättömänä. En voinut olla ajattelematta sarkastisesti, kuinka V.I.P. olenkaan ollut kun minun sivuun siirtymiseni uuvutti 4-5 ihmistä pelkästään lasten hoidon takia. Lapset eivät ole enää vallan pieniä edes vaan toinen teini-iässä ja toinenkin lähellä sitä. Sairaalassaoloni aiheutti syyttelyä miestäni kohtaan ja sen, että lähipiirini ajautui riitoihin ja välit ovat edelleen viileät. Surullista. Ja raivostuttavaa.

Psykiatrisen sairaalan hoitoajat olivat yleensä parin viikon jaksoja, mutta vieroitusoireiden takia omani venyi kahteen kuukauteen. Laittoivat minut sieltä pois olon ollessa vielä karmea, koska olin jo ylittänyt keskimääräiset hoitoajat rutkasti. Kotoa käsin kävin sitten syksyn päiväsairaalassa ja sen jälkeen kuntouttavassa työtoiminnassa, jotka toivat päiviin edes jotain sisältöä, vaikka lähteminen aamulla olikin työlästä ja tunsin oloni hyvin vieraaksi molemmissa paikoissa. Jatkoin terapiaa, joka läheni loppuaan. Kolmas terapiavuosi alkoi olla täynnä. Iltaisin vieroitusoireet pahenivat ja keho kävi hillittömillä ylikierroksilla.

Päätin, että kunhan nämä vieroitusoireet loppuvat, annan olon tasoittua ennen seuraavaa lääkelopetusta. Uskon, etten tarvitse syömiäni lääkkeitä lopunikääni niinkuin lääkärit ovat uskotelleet. Terapiassa olen oppinut itsestäni paljon, vaikkakin vieroitusprosessi on verottanut terapiaakin. Suuri osa kolmesta vuodesta on mennyt olojen vakauttamiseen. Maaliskuussa 2018 palasin töihin samalle työnantajalle. Kuten aiemmin kirjoitin, oman aiemman työni olin tässä vieroitushelvetissä menettänyt, joten työ oli jotain, jota en ollut itse valinnut. On edelleen.

Tästä kaikesta on seurannut se, etten ole enää ollenkaan sama ihminen kuin viisi vuotta sitten. Olen kaikin tavoin armollisempi. Näen ympärilleni eri silmin. Osaan suhteuttaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Osaan levätä ja nauttia siitä. Olen ollut avoin tilanteeni suhteen ja saanut tästä syystä uusia tuttavuuksia, jopa ystäviä. Olen voinut neuvoa muita. Sairaanhoitajan työssäni suhtaudun lääkkeisiin kriittisemmin. Toisaalta olen myös tietyllä tavalla varuillani ja peloissani, koska olen nähnyt, kuinka oma vointi ja jaksaminen ei ole enää lainkaan omissa käsissäni. Kuitenkin päällimmäisenä on ajatus siitä, että elämä kantaa lopulta. Ja että mikään tunne ja olotila ei ole pysyvä.

Omaa kevyehköksi määriteltyä neuroleptilääkitystäni olen alkanut purkaa varovasti. Toistaiseksi olen pärjännyt vähennyksen kanssa. Elämä on monin tavoin käännekohdassa. Mietin, mitä työtä haluan jatkossa tehdä. Opiskelen ja nautin taas siitäkin. Perhe on pysynyt kasassa. Lapset ovat kaikesta huolimatta kasvaneet ja uskon, että tämä aika on kasvattanut heitäkin muutenkin kuin senteissä. Tietä on kuljettavana vielä edessä päinkin, mutta juuri nyt kaikki on oikein hyvin näin.