Kirjepostia 14.5.2019

Iltaa taasen,

Ja kiitos itsellesi! Kirjoittamiseen tulee erilainen tunnelma, kun kirjoittaa selvästi jollekin, ja tietysti kun saa vastauksiakin. Tosin tunnen itseni varsin tietämättömäksi, sinun, ja viestiesi kommentoijienkin rinnalla, sillä niin kuin oli puhe, en voi väittää olevani kovin paljoa lukenut tai tuntevani koko kenttää erityisen hyvin. Niinpä suurin osa asioistani nousee omasta kokemuksesta ja havainnoinnista, joka välillä on varmasti suppeaa, mutta kaipa siellä jotain ajatustakin joskus on.

Skeptikoista. Joo, tuleehan sitä välillä yleistettyä liikaa. Selvästi ajattelin tiettyjä henkilöitä. Varmaan ajattelin myös joitain tutkijoita, jotka eivät ehkä itseään kuitenkaan skeptikoiksi varsinaisesti nimitä. Mutta kuitenkin ovat minusta unohtaneet kyseenalaistaa oman tieteelliseen näyttöön perustuvan totuutensa. Paras tietämyskin tieteen pohjalta pitäisi voida kyseenalaistaa, eikä esittää näitä asioita faktoina, sen tähden, että ihmiset eivät muuten usko. Olen seurannut vähän Turussa perustettua Vastalääke -yhdistystä ja minusta on kyllä huolestuttavaa, kun siellä puhutaan, että tarvitaan karismaa ja retorisia keinoja, koska viesti ei mene perille, jos vaan pudotellaan faktoja. Kyllähän hyvin tiedämme, että karismalla ja retoriikalla myy vaikka jäätä pingviineille… Eikä se liene tarkoituksenmukaista tässä yhteydessä. Vähän parempia keinoja tarvitaan, ja peiliin katsomistakin. Toki sitä tarvitaan kaikilta osapuolilta.

Lainasin Markku Salon uuden kirjan: Hullut mielenterveysmarkkinat. Siellä kirjoitetaan erään filosofin sanoneen yli sata vuotta sitten, että ”jo riittää maailman selittäminen, on tullut aika muuttaa sitä. Toki maailma on muuttunut moneen kertaan sen jälkeen, mutta ei filosofimme viitoittamaan, vaan aivan vastakkaiseen suuntaan”. Ja tätä siis tarkoitan itsekin, kun oikeastaan toivon, että lopettaisimme vain yrityksen ymmärtää ja selittää asioita. Meidän pitäisi puuttua niihin. Tarkoitan siis myös sitä, kun sanot että psykiatriakriittisyys kiinnostaa sinua ja ajatusmallit syntyvät aina jostain ja siksi niitä tutkitaan. Myös sinun ajatuksiasi ja tutkimusta voisi joku ryhtyä tutkimaan, selittämään ja yrittämään ymmärtää. Syytä olisi tutkia myös psykiatrian ajatusmalleja. Mutta mitä tällä saavutetaan? Saadaanko tälle yritykselle ymmärtää joskus päätös? Pitäisikö tässäkin tehdä jotain toisin, muuttaa käytäntöjä?

”Tuskinpa mikään tieteenala tulee koskaan olemaan valmis.” Tosiaan, ja kaukana siitä on mielen tutkimus. Mutta koska meillä kaikilla on mieli, sielu ja henki – vai miten se nyt menee – niin erityisen tärkeää on kokemustieto tällä alueella. Tulisi suhtautua kiinnostuksella kokemuksiin, eikä selittämällä aina vallitsevasta kulttuurista käsin.

Tiedän ja ymmärrän kyllä tuon, mikä ohjaa hoitotyötä ja miten, myöskin ajalliset ja muut resurssirajoitteet ja sen, että monet ongelmat eivät ole ollenkaan lääketieteellisiä. Tarvitsisimmekin isompaa muutosta, muutosta vähän joka puolella. Tokikaan tämä oma kritiikkini ei pelkästään kohdistu psykiatriaan, vaan yhteiskuntaan, kulttuurimme ylipäänsä, myös vähän heihin, jotka järjestelmään ovat tyytyväisiä, omaksuvat diagnoosit tyytyväisesti. Resurssipulaa paikkaamalla asiat eivät kuitenkaan korjaannu. Ihan näillä samoilla resursseilla mitä meillä on, voisimme saada aikaan paljon parempia tuloksia. Siitä ei ole epäilystäkään. Se jo olisi suuri askel, jos psykiatriassa mentäisiin esim. avoimen dialogin malli osoittamaan suuntaan. Mutta toki hyödyllistä olisi, jos kaikki muutkin, apua hakevat ja läheisetkin muuttaisivat suhtautumistaan mielen pulmiin.

Kuten viestisi kommentoija, minäkin meinasin puuttua tuohon sanomaasi ”kriitikoista huolimatta moni on ollut tyytyväinen selkeisiin luokitteluihin, diagnooseihin, ja nimenomaan biologista psykiatriaa painottavaan hoitoon.” Millainen ja kuinka luotettava asiantuntija sellainen on, joka tekee sitä, johon muut ovat tyytyväisiä? Sanoo sitä, mitä halutaan kuulla? Tokikin tässä voi nähdä ristiriidan, kun haluaisin kyllä sellaisen järjestelmän ja sellaista hoitoa, mihin itse olisin tyytyväisempi. Mutta asioita pitäisi pohtia vähän syvemmin. Kyllähän me ihmiset olemme helposti tyytyväisiä, kun joku tekee asioita puolestamme, saadaan sellaisia ratkaisuja ongelmiimme, jotka eivät edellytä itseltämme työtä, kun pääsemme itse helpolla, eikä tarvitse ajatella tai kohdata mitään ikäviä juttuja. Kun annamme tällaisen mallin ohjata sitä mitä tehdään, kyllähän siitä tulee normi, se ohjaa käypähoitosuosituksia ja tutkimussuuntia. Mihin se johtaa? Se on ihmistieteissä vallalla oleva silmukkaefekti.

Ei ole hoitoa vastaanottava tahokaan monoliitti, ei, ja tokikin siihen joukkoon kuuluu myös tieteentekijöitä ja hoitava taho itsekin. Siltikään se, että tutkimusnäyttö osoittaa, että ihmiset innokkaasti ottivat vastaan biologisen paradigman, ja ovat olleet tyytyväisiä hoitoon, ei minusta ole mikään pätevä argumentti. En tiedä yrititkö sillä keventää psykiatrian syyllisyyttä? Minusta se ei ole tarpeen, niin kuin ei varsinaisesti ole tarpeen löytää syyllistäkään, vaan heitä, jotka ottaisivat vastuuta muutoksesta. Psykiatria on siinä kuitenkin merkittävässä asemassa, koska heillä on aika paljon valtaa. Valtaa päättää siitä millainen ihminen on sairas ja terve. Huolimatta kaikista pyrkimyksistä rikastuttaa ihmiskuvaa muilla tieteenaloilla, psykiatrian soveltama ihmiskuva on yhä varsin suppea, menee koko ajan suppeammaksi. Se on myös niin yksilöille kuin yhteiskunnalle ja kansantaloudellekin vahingollinen.

En nyt ota kantaa tuohon, että diagnooseja tarvitaan monenlaisista syistä tällä hetkellä. Se on totta. Erinomainen osaratkaisu ongelmaan olisi kuitenkin, että ei omaksuttaisi niitä, eikä annettaisi niiden liikaa määrittää hoitoa, ihmistä (hänen itsensä eikä ympäröivän yhteiskunnan puolesta) ja hänen tulevaisuuttaan. Kai tähän liittyy tuo mainitsemasi asia, että on häpeällistä olla väsynyt ilman asiantuntijan antamaa diagnoosia. Se on toki yksi asia minkä pitäisi ihmisten mielessä muuttua.

Tuo mainitsemasi psyykkisen kärsimyksen ja hyvinvoinnin jana kuulostaa hyvältä. Näen vain siinäkin ongelman sen suhteen, että mikä oikeastaan on psyykkistä hyvinvointia ja määrittääkö meidän kulttuurimme sitäkin liikaa? Väittäisin, että psyykkistä kärsimystä on hyvin paljon myös hoitoa antavilla tahoilla. Onhan lääkäreiden uupumis- ja itsemurhaluvutkin hurjia. Samoin on ainakin uupumusta hurjasti hoitoalalla muutoinkin. Millaista apua tarjoaa itsekin lopen uupunut hoitaja? Käytännössä itsekin huomaan tämän vanhempana usein. Jos yritän puuttua lasten ongelmiin itse väsyneenä ja rasittuneena, ei ole mitään hyvää odotettavissa. Kun taas keskityn huoltamaan oman väsymykseni, tuntuu, että lastenkin ongelmat ratkeavat siinä samalla.

Rokotekriittisyys saa niskakarvasi nousemaan, kun olet lukenut tapauskertomuksia… Ymmärrän kyllä. Välillä se tekee niin itsellekin. Mutta ehkä vähän useammin se aiheuttaa ristiriitaa. Ajatteletko sinä koskaan sitä tulevaisuutta, jossa olemme kyllästäneet itsemme kaikenlaisilla lääkkeillä, synteettisillä ja myrkyllisilläkin kemikaaleilla (ihan tieten tahtoen)? Emmekä pelkästään itseämme vaan ympäristömme ja koko ravintoketjun. Hiilidioksidipäästöistä puhutaan. Jonkun aikaa on puhuttu muovista ja mikromuovipäästöistä. Juuri otsikoitiin, että kaikki mikromuovi, mitä ympäristöön päästetään, sinne myös jää, tai kaipa sitä alkaa ihmisiinkin kertyä ja se jossain määrin siis kiertää (vaikka kierrätystä hyvänä asiana pidetäänkin, sitä se ei tässä asiassa ole, eikä ehkä nykyinen kulutustarvikkeiden kierrätyskään ole kestävällä pohjalla, sillä ylipäänsä tarvetta kierrättää pitäisi olla paljon vähemmän). Lääkkeiden suhteen taitaa olla pitkälti samanlainen kuvio.

Ympäristöjärjestöjen pitäisi herätä tähän asiaan. Ei siis riitä, että käyttämättä jääneet lääkkeet kuskataan apteekkiin, sillä lääkeaineet kulkeutuvat syötynäkin ympäristöön, osa sellaisenaan ja osa joksikin muuksi, enemmän tai vähemmän haitalliseksi aineeksi metaboloituneena. Aikanaan tein vähän töitäkin aiheeseen liittyen, ja olin päätyä väitöskirjaakin tekemään. Enemmän silti silloinkin vaan pohdittiin sitä, että pitäisi kehittää ja ottaa jätevedenpuhdistamoilla käyttöön prosesseja, jotka poistavat lääkkeitä vedestä. Se ei oikein käynyt mielessäkään, että lääkkeitä oikeastaan pitäisi myös syödä merkittävästi vähemmän.

Siis, kysyn, millä hinnalla me ylläpidämme terveyttämme nykyisellä tavalla? Paitsi nyt edellä mainittu ympäristönäkökulma, jota kautta tietysti lääkkeitä kertyy vesiin, eläimiin ja kasveihinkin ja sitä kautta taas ihmisiin, niin mietin myös niitä määriä erilaisia lääkkeitä, joita monet ihmiset ja erityisesti vanhukset syövät. Kymmeniä lääkkeitä, joilla kaikilla kymmeniä haittavaikutuksia. Minusta on toiveajattelua, ettei tällä ole merkittävää vaikutusta vanhuusiän terveyteen. Kaikenlaisia sivuoireena tulevia sairauksia, jotka nyt vaan pitää hyväksyä. Terveydenhuollon toimijat ja lääkeyhtiöt kiittävät, kun töitä riittää. Uskallan kuitenkin väittää, että tällä mekanismilla on suora yhteys siihen, että alalla työtä tekevät ihmiset uupuvat. Jossain pisteessä enää edes rahalla ei voi tukahduttaa tästä aiheutuvaa moraalista ongelmaa.

Minusta tämä nykyaika tarvitsisi tutkijoita, jotka tekisivät töitä itsenään, uskaltaisivat olla sitä mieltä mitä ovat. Tuollainen roolittelu tutkijaminään ja arjen minään on kyllä osaltaan johtanut näihin ongelmiin mitä meillä on, esimerkiksi luottamuspulaan. Lääkäriminä ja arjen minä. Terapeuttiminä ja arjen minä. Arjen minä käy vaihtoehtohoidoissa mutta lääkäriminä noudattaa käypähoitosuosituksia (näitäkin varmaan on, vaikka enemmän sairaanhoitajissa). Ammattiminän mielipiteet määrittää tutkimustulokset, ohjeet ja suositukset, sekä kollegiaalinen paine? Voiko arjen minä olla eri mieltä? Kuka ajattelee itse ja vie asioista eteenpäin?  Mietin tuota rokotekriittisyystutkimusta, että missä kohdassa sen tutkijat seisovat? Onko joku heistä itsekin rokotekriittinen? Millainen vaikutus sillä olisi tutkimukseen? Eikö aiheen tutkija itse saa edes olla rokotekriittinen? Eikö pitäisi tarkastella myös toista puolta, sitä miksi rokotetaan, jotta tutkijan oma asemointi ei vaikuttaisi niin selvästi? Yhtä lailla siis esim. psykiatriakriittisiä ajatusmalleja, kuin psykiatriamyönteisiäkin? No äh, tämä oli varmasti vähintäänkin epäselvää.

Vähän tähän aiheeseen liittyen: aloitin lukemaan Uuden etsijät -projektin Nina Kokkisen väitöskirjaa, ja siellä hän kirjoittaa näin:

”Tapani hahmottaa itseni eräänlaisena tutkijanomadina saattaa myös herättää kysymyksen omasta paikantumisesta suhteessa siihen etsijyyteen, jonka määrittelen tämän tutkimuksen tärkeimmäksi teoreettiseksi käsitteeksi. Koska etsijyydessä on kyse nykyisin varsin laajalle omaksutusta toimintamallista, pystyn nimeämään myös omasta elämästäni sellaisia elementtejä (esimerkiksi joogan ja meditoinnin harjoittaminen), joiden voidaan nähdä liittyvän henkiseen etsimiseen. En kuitenkaan koe, että paikantuisin tutkijana mihinkään sellaiseen sisäpiiriläiseen positioon, joka olisi vaikuttanut oleellisesti tutkimukseni tekemiseen.”

Ja mietin, että eikö sitten tutkija saisi paikantua mihinkään ”sisäpiiriläiseen positioon”. Väistämättä se tietysti vaikuttaa tutkimuksen tekemiseen, mutta oma vaikutuksensa olla silläkin, ettei paikannut sinne. Kyllä minä siis kovasti arvostan tätä tutkimusta. Mutta yritän vain, ilmeisestikin siinä onnistumatta, selventää sitä, ongelmaa mitä näissä tutkimuksissa ja tutkijoiden omassa asemassa suhteessa tutkimuksen kohteeseen ja yhteiskunnassa yleisemmin hyväksyttyyn ajatusmalliin.

Varmaan tästä viestistäni kuultaa läpi tiede- ja lääketiedekriittisyyteni yleisemminkin, ja se yhteiskuntakritiikki. Mutta kyllähän tieteen tekemisen perusasioita on kriittisyys, eikä oikeuden siihen pitäisi kuulua pelkästään tieteentekijöille. Eikä kriittisyys tietenkään tarkoita myöskään sitä, että aivan kaikki olisi pielessä. Mutta tietynlaista kirsikanpoimintaa on sekin, että kriittisyyden edessä puolustaudutaan: ”on paljon hyvää”. Kyllähän meitä kehotetaan pyrkimään näkemään hyvä. Mutta kyllä vaan sille mädälle omenalle korissa pitää jotain tehdä tai kohta uskottelemme itsellemme, että omenan oikeastaan pitääkin olla sellainen: ruskea, pehmeä ja vähän limainen.

Oma kriittisyyteni myös juontaa aika paljon siitä, että vallalla oleva ja tiedettäkin hyvin vahvasti ohjaava ihmiskuva, myöskin maailmankuva on niin kapea. Kyllä tuo tietysti kuulostaa hyvältä, tuo miten kuvaat omaa tutkimusalaasi, mutta on kovin valitettavaa, ettei sen vaikutukset ulotu kovin pitkälle.

Kesää odotellaan! Kesäkukkia istuttelin viikonloppuna, ja huomenna on kurkistuskäynti esikoisen syksyllä alkavaan kouluun. Ainakin yksi pieni tyyppi vähän jännittää.

Mukavaa viikkoa toivotellen,

Heidi